Etsijä-lehti on alkanut tehdä yhteistyötä lukioiden kanssa ympäri Suomea antaaksen julkaisumahdollisuuden journalismista, mediasta ja taiteista kiinnostuneille uteliaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan maailmaa pintaa syvemmältä.
Kiitokset:
Kallion lukio, jolla on erityistehtävä ilmaisutaidossa Emilia Lehtinen, Kallion lukion median opettaja Kallion kirkko
Esittelyssä dokumentti-videon tekijät: Lumia Pesonen ja Stella Nordlund
Olen Lumia Pesonen ja käyn tällä hetkellä abivuotta Kallion lukiossa.
Tarkkoja suunnitelmia lukion jälkeen ei vielä ole, mutta elokuva-ala, viestintä ja politiikka sekä filosofia kiinnostavat erityisesti.
Vapaa-ajalla rakastan lukea, kirjoittaa, katsoa elokuvia, kuunnella musiikkia, kirppistellä ja viettää aikaa rakkaiden kanssa. Tällä hetkellä olen erityisen innoissani oman mediadiplomielokuvan työstämisestä ja novellimuotoisten tekstien kirjoittamisesta Kallion kahviloissa. Myös kirkkaat talvipäivät ja ankeat joululaulut inspiroivat nyt ja aina.
Valitsin median dokkarikurssin, koska tiesin tekeväni abivuonna median lukiodiplomin. Tavoitteena oli kehittää omaa teknistä osaamista ja laajentaa käsitystäni dokumentista kerronnan muotona. Kun kuulin, että Stella on myös dokkarikurssilla ja häntä kiinnostaisi tehdä kurssityö liittyen uskontoon, innostuin heti ja kysyin, mahtuuko vielä mukaan.
Uskonto on pienestä pitäen kiinnostanut ihan valtavasti, ehkä juuri siksi, että en itse tunne juurikaan uskovaisia ihmisiä. Se on siis ollut sellainen tapa katsoa maailmaa, jota en ole kyennyt oikein koskaan täysin ymmärtämään. Se on kuitenkin niin perustavanlaatuinen osa lähes kaikkia ihmisyhteisöjä, että myös ateistina koen siihen liittyvän avoimuuden ja tiedonjanon erittäin tärkeäksi. Uskonnossa kiinnostaa erityisesti historiallinen puoli ja se, miten pienet tapahtumat voivat liikuttaa valtavia ihmismassoja vielä vuosituhansien jälkeen.
Aloitin juuri lukemaan historian yo-kirjoituksiin ja kristinuskon alkuvaiheet ovat varmasti yksi mielenkiintoisimmista aihealueista koko oppiaineessa. Myös Yuval Noah Hararin tietokirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia antoi ihan uudenlaista tulokulmaa uskontojen merkitykseen ihmiskunnan historiassa. Kristinuskoon liittyvä estetiikka on myös aina ollut äärimmäisen kiehtovaa, puhumattakaan sen huikeasta vaikutuksesta koko länsimaiseen kulttuuriin.
Itse videon tekemisessä parasta oli tehdä se juuri Stellan kanssa, koska Stella on ihana tyyppi ja meillä riitti erilaisten taustojemme takia paljon puhuttavaa aiheesta. Vaikeinta olikin leikata dokkari kohtuumittaiseksi. Haasteita aiheutti myös se, että dokkarin tekoprosessi osui syksyn kirjoitusten päälle, minkä takia lopputuloksen hiominen jäi aika vajaaksi. Onneksi kyseessä on kuitenkin vain kurssityö, jossa tarkoitus on nimenomaan harjoitella. Tulevaisuudessa olisi siistiä tehdä samankaltainen työ uudelleen siten, että aikaa ja resursseja olisi enemmän ja aiheeseen voisi perehtyä vielä syvällisemmin.
Olen Stella Nordlund ja opiskelen tällä hetkellä kolmatta vuotta Kallion lukiossa. Valmistun ylioppilaaksi kevällä 2025, jonka jälkeen suunnitelmissani olisi lukea tähtitiedettä joko Helsingissä tai Tukholmassa. Vapaa-aikani käytän usein katutanssilajien parissa, maalatessa, ystävien kanssa tai kokkaillessa. Tällä hetkellä minua inspiroi valtavasti uskontojen tutkailu, uuden musiikin kuuntelu sekä suomalaisen talven tuttu ja turvallinen melankolia.
Valitsin dokkarikurssin, sillä vuotta aiemmin olin tehnyt ystävieni kanssa lyhytelokuvan vastaavalla kurssilla ja halusin parantaa suoritustani eri genren parissa. Koin, että dokkarin tekeminen oli helpommin lähestyttävä, sillä idea kristinuskoa käsittelevästä dokkarista oli piileskellyt mielessäni jo tovin. Idea lähti hahmottumaan entisestään, kun Lumia innostui siitä ja lähti mukaan työstämään teosta.
Uskonto, erityisesti kristinusko, on aina ollut minulle hyvin läheinen ja tärkeä aihe. Olen kasvanut kristinuskon ympäröimänä ja elänyt lähes koko ikäni tiiviissä uskovaisessa yhteisössä. Uskonto on tuonut elämääni paljon rikkauksia, mutta sen varjopuolet heijastuvat elämääni yhä. Mielestäni on tärkeää puhua uskonnoista ja tunnistaa juuri kyseisiä varjopuolia uskonnon sisällä, jotta niihin voidaan puuttua. Usko on jokaiselle henkilökohtainen asia, mutta keskustelu muiden kanssa voi avartaa omaa näkökulmaa.
Prosessissa parasta oli tehdä se Lumian kanssa. Lumia on ammattitaitoinen ja mahtavaa seuraa, joten kaikki tekeminen sujui kuin tanssi. Teos valmistui kuitenkin syksyn kirjoitusten aikaan, joten viimeistelykin jäi hieman puolitiehen ja muiden prioriteettien varjoon. Onneksi tämä on kuitenkin vain harjoitusta. Jatkossa olisi kivaa tehdä jotakin samankaltaista ja syventyä aiheeseen ja tekemiseen yhä enemmän.
”JUMALA ei luonut sinua olemaan keskinkertainen. Sinut luotiin olemaan paras!” Näin julistaa yhdysvaltalainen menestyskirjailija ja pastori Joel Osteen kirjassaan Tule hyvästä paremmaksi (suom. 2009). Ajatuksillaan Osteen asettuu osaksi 1900-luvulla kansainvälisesti merkittäväksi kohonnutta menestyksen teologian perinnettä. Tässä esseessä tarkastelen sitä, miten menestyksen teologia on kietoutunut yhteen nykyisin suosiossa olevan self help -kirjallisuuden kanssa.
Menestyksen teologian juuret ovat johdettavissa kahteen uomaan: helluntailaiseen käsitykseen Pyhän Hengen armolahjoista sekä 1800-luvulla syntyneeseen New Thought -liikkeeseen1. Armolahjoilla tarkoitetaan ajatusta siitä, että Jumala lahjoittaa Pyhän Hengen välityksellä ihmisille erityisiä kykyjä, esimerkiksi parantamisen tai profetoimisen taidon. New Thought -liikkeessä taas kehittyi opetus siitä, että mielen ja ajatusten avulla voidaan saada aikaan muutoksia materiaalisessa todellisuudessa.
Keskeisenä ajatuksena liikkeen sisällä toimii niin sanottu vetovoiman laki, jonka mukaan tietyn tyyppiset ajatukset tuottavat saman tyyppistä todellisuutta. Positiiviset ajatukset omasta tulevaisuudesta rakentavat positiivista tulevaisuutta, kun taas itsesäälissä piehtaroiminen heikentää omia toimintamahdollisuuksia.
”Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi.”
Yhdistettynä toisiinsa nämä ideat synnyttävät ”menestyksen teologiaa” eli ajatuksen siitä, että Jumala siunaa seuraajiansa menestyksen lahjalla1. Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi. Ihmisen elämän tason voidaan siis suoraan nähdä heijastuksena hänen uskonsa laadusta.
Kirjoittaja näkee, että toisen ihmisen kärsimys on helpompi sivuuttaa, jos sen nähdään olevan itse aiheutettua. Kuva: Zac Durant, Unsplash
Uskonnontutkijat Jayeel Cornelio ja Erron Medina ovat kiinnittäneet huomiota menestysteologien opetuksen sisällössä tapahtuneisiin muutoksiin. Varhaisemmissa menestyksen teologian muodoissa korostui tulevaisuusorientoitunut ihmeen odottaminen. Sittemmin yksilön vastuu ihmeen tuottajana on kasvanut self helpin ’sakralisoinnin’ eli pyhittämisen myötä1. Tällaiseen opetukseen turvautuva joutuu siis ikään kuin itse tekemään ihmeen itselleen.
Self help -kirjallisuudella tarkoitetaan oppaita, joissa lukijoita ohjeistetaan itseymmärryksen ja itsesuhteen työstämiseen. Niissä yhdistyvät populaaripsykologiset, hengelliset ja tieteelliset teemat. Teoksissa lukijoita autetaan korjaamaan oman elämänsä ja ajattelunsa ongelmallisia puolia itseen keskittyvin keinoin. Lukijalle tarjotaan siis mahdollisuutta ratkaista itse omat ongelmansa. Tällainen kirjallisuus on nähty keskeiseksi osaksi nyky-yhteiskuntien kulttuurista maisemaa.3
Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutuminen tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että menestyksen teologian opettajat tarjoavat seuraajilleen itsen ja oman elämän kehittämiseen tähtääviä ohjeita. Tarjotut ohjeet voivat olla vaikkapa konkreettisia vinkkejä vaurastumiseen tai keinoja mielen ja maailmankuvan työstöön menestykselle avoimeksi.
Esimerkiksi Osteen viitoittaa kirjassaan lukijoita kohti “voittoelämää” seitsemän elämänohjeen avulla. Yleisön tulee suhtautua itseensä myönteisesti, kehittää parempia ihmissuhteita, omaksua parempia tottumuksia ja niin edelleen. Lukijalle tarjotaan mahdollisuutta muuttua paremmaksi ihmiseksi asenteitaan ja tapojaan muuttamalla, ympäröivistä olosuhteista huolimatta.
”Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen.”
Sinänsä harmittomien ja järkevienkin elämänohjeiden ongelmallisuus tulee esille, kun ne asetetaan osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehystä. Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutumisen syyksi on nähty muutokset globaalissa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä.
Uusliberalismin nousu on synnyttänyt kulttuurin, jossa menestyminen tai jopa pärjääminen nähdään yksilön oman tahdon ja ponnistelun seurauksena4. Tässä ilmapiirissä suosiota on saanut self helpiin sisältyvä ajatus omasta itsestä jonakin, jota voi tutkia ja kehittää oikean tiedon ja tekniikan avulla1. Myös menestyksen teologiaan sisältyy uusliberalistisia arvoja mukaileva käsitys siitä, että maailmassa pärjääminen on ihmisen omalla vastuulla.
Muun muassa hyvinvointivaltion heikentymisen ja työmarkkinoiden epävarmuuden on nähty myötävaikuttaneen self help -kirjallisuuden kasvaneeseen suosioon Suomessa. Kuva: Shiromani Kant, Unsplash
Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen. Näiden muutosten tuoma epävarmuus on nähty yhdeksi syyksi genren suosion kasvulle. Kun yhteiskunta ei enää tarjoa totuttua tukea elämän ennakoimattomuuden keskellä, self helpin lupaus kontrollin saavuttamisesta saattaa vedota ihmisiin3.
”Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa.”
Vaikka kaikkea ei voi vierittää yhteiskunnan ja rakenteiden vastuulle, on tärkeää muistaa, ettei kaikkeen ole itse mahdollista vaikuttaa. Asenteiden korjaaminen ja omien toimintatapojen muokkaaminen voi olla yksi askel ongelmien ratkaisussa. Vaikeudet kytkeytyvät usein kuitenkin osaksi suurempaa verkkoa, jossa omat vaikutusmahdollisuudet ovat todellisuudessa vähäiset. Oman ponnistelun ja yhteiskunnan luomien esteiden ristiriidasta voi seurata itsesyytöksiä ja ahdistusta.
Juuri tässä piilee self helpiä sakralisoivan menestyksen teologian ongelma. Vastuu hyvinvoinnista siirretään yksilölle ja epäonnistumisten kohdatessa kyseenalaistuu myös suhde Jumalaan. Yksilölle seurauksena voi olla tarpeetonta turvattomuutta. Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa. Kärsimykseltä on helpompi kääntää kasvot, jos se nähdään itse aiheutettuna.
Kirjoittaja on teologian kandidaatti ja SKY Helsingin hallituksen jäsen.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
Kirjallisuus
Cornelio, Jayeel & Medina, Erron (2021) The prosperity ethic: the rise of the new prosperity gospel.
Osteen, Joel (2009) Tule hyvästä paremmaksi: Löydä piilevät kykysi ja opi käyttämään niitä.
Pessi, Anne Birgitta & Salmenniemi, Suvi (2017) “Herätkää pöljät!” Minuus, yhteiskunta ja muutos self-help-kirjallisuudessa.
Rimke, Heidi (2020) Self-help, therapeutic industries, and neoliberalism.
KRISTITYT ympäri maailman kokoontuvat taas tänäkin vuonna juhlimaan tyhjän haudan ihmettä. Koko kristinuskon ydin tiivistyy pääsiäisessä ristiinnaulittuun Kristukseen ja toisaalta hänen tyhjään hautaansa. Ristiinnaulittu muistuttaa lunastuksesta ja tyhjä hauta kuoleman voittamisesta ja elämästä kuoleman jälkeen. Tämä on sitä hyvin tuttua pääsiäisen ydintä. Pääsiäisen merkitys saa kuitenkin lisää sävyjä, kun muistaa pääsiäisen sesongin jatkuvan vielä kevään läpi. Juhla ei rajoitu vain pääsiäisen pyhiin, joista kausi itse asiassa vasta alkaa.
Suomalaisilla on paha tapa nauttia juhlansa aattoisin ennen varsinaista juhlapäivää. Pääsiäistä vietetään kuitenkin aivan oikein pääsiäispäivinä, mutta pääsiäisen muu juhla-aika jää sitten siinä useimmiten keskimääräiseltä kaduntallaajalta huomiotta. Se on sääli, sillä pääsiäisen viettoon olisi syytä koko kevään ajan.
Kuva: Cdoncel, Unsplash
Minun mielestäni kirkkovuodessa ensimmäistä pääsiäispäivää seuraavina aikoina on erityisen kiinnostavia evankeliumitekstejä, jotka laajentavat pääsiäisen näkökulmaa tyhjältä haudalta eteenpäin. Niissä kuvauksissa Jeesus ilmestyy ylösnousemuksensa jälkeen vielä oppilailleen ja muille ihmisille lukuisia kertoja. Evankelistat kuvaavat Jeesuksen kohtaamiset esimerkiksi haudalle tulleiden naisten kanssa ja Emmauksen tiellä sekä Tiberiaanjärven rannalla muutaman oppilaansa kanssa. Koko seuraajajoukkonsa kanssa hän kohtaa heidän tapaamisessaan suljettujen ovien takana, johon hän tulee lukkojenkin läpi. Jeesuksen ilmestymisten kuvaukset välittävät tyhjän haudan pääsiäisviestin lisäksi, että ylösnoussut Jeesus myös kohtaa itse häntä seuranneet ja tulee lähelle.
Monissa kohtaamisissa Jeesus näyttäytyy aluksi tuntemattomana, ja oppilaat eivät heti tajua kenen kanssa ovat tekemisissä. Ja siinä on pääsiäisen haaste kristitylle tänä päivänä. Jokaista toista ihmistä olisi syytä kohdella ja kunnioittaa kuin hän olisi Jeesus tunnistamattomassa ulkoasussaan. Ja sitä jokainen ihminen onkin ainutkertaisena Jumalan kuvana. Haastankin sinut tänä pääsiäisen aikana kiinnittämään huomiota läheisten kohtaamiseen kuin Jeesuksena valeasussa. Siten Kristus itse tulee sinuakin tänä pääsiäisenä lähelle ja henkilökohtaisesti tavattavaksi.
Siunattua pääsiäistä ja valoisaa kevättä Sinulle!
Kirjoittaja on seurakuntapappi ja SKY:n hallituksen entinen puheenjohtaja. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.
Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: »Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa. Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: »Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.» Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: »Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.»
Matteus 26:36-39
Sir Joseph Noel Patonin luonnos Christ in the Garden of Gethsemane. Creative Commons CC by NC
OLEN parin viime kuun aikana lukenut iltaisin Matteuksen evankeliumia. Joka kerta kun palaan evankeliumeihin, eri asiat kiinnittävät huomion. Siksi luenkin niitä uudestaan ja uudestaan. Matteuksen evankeliumissa minua koskettivat tällä lukukerralla hetket ennen Jeesuksen kuolemaa, erityisesti se kuinka Jeesus vetosi Isäänsä Getsemanen puutarhassa. Jeesus oli tuskan vallassa. Hän ei halunnut kuolla, vaikka hän tiesi kuoleman lähestyvän. Silti hän toi tuskansa Isälleen ja oli kuuliainen silloin kun se oli erityisen hankalaa.
“Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni”, hän rukoilee. Yksi universaaleimmista peloista on kuoleman pelko. Minäkin pelkään usein sitä, että Jumala ottaa minut pois maailmasta ennen kuin olen saanut kokea asioita, joista unelmoin – siitäkin huolimatta, että tiedän pääseväni kuoleman jälkeen Isäni luokse.
”Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti?”
Olen rukoillut viime aikoina paljon tulevaisuuteni puolesta. Minulla on unelmia ja suunnitelmia, joiden mukaan haluaisin asioiden menevän. Tiedän tarkalleen, mitä haluan, ja huomaan usein pettyväni, kun asiat eivät mene sen mukaan, miten haluan niiden menevän. On monesti hankalaa mukautua Jumalan suunnitelmiin, sillä ne ovat usein täysin erilaiset, kuin haluamme niiden olevan.
Siksi Jeesuksen rukous Getsemanessa kosketti minua tällä kertaa aivan erityisellä tavalla. Jeesus rukoilee kolme kertaa, toistaen aina sanat “toteutukoon sinun tahtosi”. Hän saa rukouksessaan varmuuden ja herättää myöhemmin opetuslapset sanoen, että hetki on tullut. Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti? Miksi minä itken toteutumattomien suunnitelmieni perään, kun Jeesus oli valmis kuolemaan ristillä minun puolestani?
”Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat. ”
Jakeissa koskettaa myös Jeesuksen inhimillisyys. Vaikka hän on Jumalan poika, hän pelkäsi kuolemaa. Hän ei kuitenkaan pelännyt näyttää suruaan ja pelkojaan Isälle. Jeesus sanoittaa Isälleen sitä, kuinka häntä pelottaa. Siitäkin huolimatta hän on valmis noudattamaan Isänsä tahtoa ja sanoo: “Mutta ei niin kun minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Jeesus on kuuliainen Isälleen maallisen elämän loppuun asti: hän on valmis kuolemaan väkivaltaisen kuoleman nuorena, koska siihen hänet on tarkoitettu. Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat.
Jumala haluaa, että kerromme Hänelle unelmiamme ja pyydämme Häneltä asioita, joita haluamme saavuttaa elämässämme. Pyydämme kuitenkin Isältä usein asioita, jotka eivät ole Hänen suunnitelmiensa mukaisia tai Hänelle mieleisiä, mutta Hän ymmärtää ja rakastaa meitä siitä huolimatta. Isä haluaa läheisen suhteen meidän kanssamme. Siksi meidän täytyy tuoda hänelle myös ne pettymykset ja pelot, joita Hänen suunnitelmansa tuottavat. Isä ymmärtää, että pelkäämme, petymme ja kaadumme. Hän on meidän kanssamme ja kuulee jokaiset itkut ja avunhuudot.
On kuitenkin tärkeää, ettemme kanna katkeruutta Jumalalle. Tässä erinomaisena esimerkkinä toimii Jeesus: hän oli valmis kuolemaan ristillä meidän kaikkien puolesta, koska se oli Jumalan suunnitelma. Jumalan suunnitelmat eivät ole aina meille mieleiset, mutta silti Hän aina haluaa antaa meille sen, mikä on meille parasta.
SUOMEN ekumeeninen neuvosto SEN järjestää kuluvana syksynä – itseasiassa samalla viikolla, kun Etsijä ilmestyy – Vastuuviikon aiheenaan Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Vaikka Ukrainassa käytävä sota oli aihetta päätettäessä tiedossa ja toimi merkittävämpänä tekijänä aiheen määrittämisessä, lienee harva kuitenkaan osannut aavistaa kuinka arvoon arvaamattomaan kyseinen teema on tänä syksynä noussut.
Työharjoitteluni SEN:issä tarjosi mahdollisuuden paneutua Vastuuviikon aiheeseen hieman syvemmin. Yrittäessäni pyytää ekumeenisesti mahdollisimman laajalla otannalla haastatteluja tulevaa Vastuuviikkoa varten, muodostui rauhankysymysten pyörittelystä syksyn mittaan muutaman viikon henkilökohtainen projekti. Ekumeenisesti olennaisten linjojen etsimisessä riitti kahlattavaa.
Isossa kuvassa katsottuna saattaa näyttää, että maailmassa käytävät sodat tuottavat ekumenialle vain katastrofia erottamalla kirkkoja ja kristittyjä eri leireihin. Lisäksi kristillisiä yhteisöjä saatetaan usein syyttää tumput suorassa seisomisesta, eli tutummin sanottuna toisen posken kääntämisestä. Vaikka väitteillä lienee osittain perää, ei totuus ole kuitenkaan yhtä yksioikoista. On totta, että uutisoinnissa saattanee korostua enemmän hajaannuksesta raportoiminen.
Kuva: Samu-Ville Toivonen
Rauhan tavoittelu voi kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kirkkoja myös ekumeenisesti. Ekumeenisesti merkittävimpien instituutioiden, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssin EKK perustamisajat ajoittuvat suoraan toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Viimeksi mainitun tiedetään toimineen välittäjänä itä- ja länsiblokkiin jakautuneiden kirkkojen välillä. Lisäksi rauha on monesti koettu tärkeäksi aihealueeksi noin seitsemän vuoden välein järjestettävissä KMN yleiskokouksissa. KM julkaisi vuonna 2011 asiakirjan An Ecumenical Call Just to Peace, jonka ydinviestissä varoitettiin edistämästä rauhaa oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.
”Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.”
Vaikka rauha on arvo itsessään, sen edistämiseen ekumeenisessa kontekstissa on erittäin vahvat perusteet. Kristityille annetun tehtävän, lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) toteuttaminen muodostuu hankalaksi, jos kristityt joutuvat toimimaan rauhattomassa ympäristössä. Toisaalta tiedetään, että evankeliumi luo ihmisille sisäistä rauhaa epätoivon keskellä. On kuitenkin selvää, että ulkoisesti horjuva rauha tuottaa merkittäviä haasteita kirkoille ja lähetystyön tekemiselle. Toki ulkoisia seikkoja ongelmallisempana voidaan pitää, mikäli kristityt eivät elä keskenään rauhassa. Kristillinen usko ei tunne rajoja, mutta kristityt voivat itse aiheuttaa rajoja. Ekumeenisesti paljon siteerattu Johanneksen evankeliumi kiteyttää olennaisen: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:23)
Evankeliumin eteenpäin vieminen ja kristillisen kirkon ja uskon uskottavuus on pitkälti kiinni ekumeenisesta rauhantyöstä. Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi. Rauhan kaipuu voi parhaimmillaan ohittaa teologisista, kielellisistä tai kulttuurisista ymmärryseroista johtuvia ekumenian esteitä. Ohittaminen ei toki tarkoita, että eri perinteiden tulisi ajatella kaikissa asioissa samalla tavalla, mutta mahdollistaa muutoin toisistaan erillään toimivien ihmisryhmien yhteistoiminnan.
”Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi.”
Valitettavasti edellä kuvattu pyrkimys näyttää olevan nykymaailmassa kaukainen tavoite. Historiassa kyseinen evankeliumin ihanne on täytetty korkeintaan paikallistasolla. Globaali todellisuus on vielä kauempana. Poliittiset ja teologiset skismat kirkkojen välillä tai pahimmillaan yhden kirkkokunnan sisällä eivät anna uskottavaa kuvaa kristittyjen lähimmäisenrakkaudesta tai toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta. Tavan tallaajan näkökulmasta rauhan ideaalin täyttämättömyys aiheuttaa lähinnä kyynisyyttä ja jopa suoranaista pessimismiä.
Edellä mainitun valossa ei siis ollut lainkaan yllättävää, että suurin osa ekumeeniseen galluppiin osallistujista ilmaisi kokevansa suurinta rauhantunnetta lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Käydessäni läpi erilaisia rauhaan liittyviä näkökulmia pidän merkillepantavana sitä, kuinka monet käyttivät rauhasta puhuessaan lähestulkoon samanlaisia käsitteitä ja esittivät varsin identtisiä ajatuksia. Vaikka jonkinlaista samankaltaisuutta oli etukäteen varovasti arvioiden odotettavissa, merkittävää oli, kuinka identtisesti rauhasta lopulta iästä ja taustasta riippumatta puhuttiin yksilötasolle siirryttäessä.
”Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.”
Varsin paljon viljelty käsitepari koostui sisäisen ja ulkoisen rauhan kokemuksista. Käsitteiden keskeinen ero näyttää olevan siinä, että ulkoinen rauha ymmärrettiin rauhaa järisyttävien seikkojen poissaolona, kun taas sisäinen rauha koettiin tunnetilojen kautta. Ominaisuudeltaan sisäistä rauhaa luonnehdittiin paljon syväluotaavammaksi kuten sielun täyttymykseksi. Siinä missä ulkoisen rauhan lähteenä pidettiin maallisia tekijöitä, koettiin sisäinen rauhan olevan peräisin Jumalalta. Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.
Hengellisesti yksikään vastaajista ei kokenut saavuttavansa täydellistä rauhaa sen ulkoisessa merkityksessä. Varsin tärkeänä pidettiin Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Kristillisessä uskossa rauha on paljon enemmän kuin mitä pihalla tapahtuu. Ihmisen voi elää rauhassa rauhattomuuden keskellä. On toki perusteltua kysyä, miksi tunne Jumalan läsnäolosta ilmaantuu sisäisenä rauhana, mutta ei ulkoisena. Vaikka kaiken kattavaan vastaukseen ei sivutila riitä, voidaan huomio kiinnittää rauhan rakentajiin eli ihmisiin.
Kokemus sisäisestä, Jumalan antamasta rauhasta ei jää vain omille sijoilleen, vaan jalostuu ulospäin suuntaavaksi ja maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Ajatus näkyy esimerkiksi profeetta Hesekielin sanoissa: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa.” (Hes. 11:19–20)
Sisäisen rauhan saavuttaminen voi olla prosessina työlästä. Johanneksen evankeliumissa annettu lupaus kirkastuu kirjoitusten valossa. Mainitseepa esimerkiksi Saarnaaja ajattoman kansanviisautensa: ”uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.” (Saarn. 5:11). Ihmisen taitaa aina haluta enemmän ja enemmän ”-Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” (Saarn.1:8) Olisiko siis aika aloittaa rauhan rakennus omasta elämästä?
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
Matteus 11:28-30 (FB92)
TÄMÄ Matteuksen kohta on monelle tuttu, mutta se on aina koskettanut ja puhutellut minua aivan erityisellä tavalla. Tuntuu, kuin jakeet olisi kirjoitettu juuri minulle. Annan tehtävän: lue jakeet uusin silmin ja pohdi, miten Jeesus puhuu juuri sinulle juuri tällä hetkellä. Minulle jakeista hehkuu lempeys ja sisäinen rauha, jota Jeesus haluaa meille antaa. Jeesus on todella luvannut antavansa meille levon, kunhan vain luovutamme Hänelle kantamuksemme. Ilman levolle antautumista meillä ei ole täyttä yhteyttä Jumalaan.
Elämme yhteiskunnassa, joka on rauhaton sekä poliittisesti että hengellisesti. Maailma on täynnä sotaa, mutta käymme myös sotaa sisimmässämme. Harvemmin meille jää aikaa levätä ja pysähtyä. Suoritamme helposti myös vapaa-aikaa. Emme osaa pysähtyä, vaan levostakin tulee rauhatonta, projekti, joka täytyy saada suoritettua. Oletko saanut tarpeeksi askelia päivän aikana? Entäs veden juonti? Olethan varmasti palautunut?
Kuva: Peggychoucair, Pixabay
Olin aikaisemmin juuri se opiskelija, joka siirtyi deadlinesta deadlineen ja lepäsi vasta silloin, kun ei enää pystynyt pitämään elämää kasassa. Iltaisin päässä pyörivät tulevan päivän hommat ja aamulla tunsin oloni harvoin levänneeksi. Gradun palauttamisen jälkeen nukuin pari viikkoa ja söin sirkusaakkosia lounaaksi. Tämän jälkeen tajusin, että minun on yksinkertaisesti opittava lepäämään.
”Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta.”
Jo aivan Raamatun alussa Jumala todistaa, kuinka tärkeää lepo on. Maailman luomisen jälkeen seitsemäntenä päivänä Hän nimittäin lepäsi. Kymmenessäkin käskyssä meitä kehotetaan pyhittämään lepopäivä. Sunnuntain pyhittäminen levolle oli pitkään minulle tuntematon asia. Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta. Viime talvesta asti olen kuitenkin alkanut kalenteroimaan sunnuntait vapaaksi kaikesta työstä. Nykyään minun sunnuntainani nukutaan pitkään, tehdään hyvää ruokaa ja levätään perheyhteydessä. Minusta on oikeastaan tullut sunnuntaifani.
Jos tuntuu, että elämä on rauhatonta eikä aikaa riitä lepäämiseen, pysähdy hetkeksi miettimään ajankäyttöäsi. Sitten ota esiin kalenterisi ja kalenteroi tyhjää aikaa. Nykyään huolehdin siitä, että kalenterini ei näytä niin täydeltä, että pitäisi sanoa ei yhteiselle kahvihetkelle tai leffaillalle – yksin tai ystäväsi, kumppanisi, perheen kanssa. Joskus tyhjä aika kannattaa pitää tyhjänä. Jumala haluaa viettää kanssasi aikaa. Sinun täytyy vain pysähtyä ja päästää irti sisäisestä rauhattomuudestasi. Tällöin sinäkin saat levon.
YHTEISKUNTA on ollut jatkuvassa murroksessa 2020-luvun aikana. On ollut koronakriisiä, sotia ja ilmastonmuutosta. Kriisit ovat koskettaneet kaikkia osia yhteiskunnassa ja näin on tapahtunut myös kirkossa.
Keskustelimme Joensuun kirkkoherran Katri Vilénin kanssa kirkon nykytilanteesta ja nuorten muuttuneesta suhteesta kirkkoon. Vilénin mukaan kirkon rooli yhteiskunnassa on kasvanut kriisien myötä.
Katri Vilén työssään.
“Kirkon merkitys kriisien keskellä on vahvistunut ja selkeytynyt. Kirkko on ollut näkyvä toimija, jonka puoleen ihmiset ovat voineet kääntyä”, kertoo Vilén.
Vilénin mukaan kirkolla tärkeä tehtävä lohduttajana ja tukijana. Se onkin joutunut opettelemaan uudenlaista, nopeampaa reagointia. Kirkkoa luonnehditaan usein byrokraattiseksi ja hitaaksi muuttumaan, mutta Vilénin mukaan kirkko on oppinut ketteryyttä ja muokkautuvuutta.
“Kriisit eivät ole koskaan hyvä tai toivottava asia, mutta niissä on usein se puoli, että ne opettavat mikä on kaikista tärkeintä, kun joudutaan luopumaan joistakin asioista”, toteaa Vilén. “Ajattelen, että kriisit ovat tuoneet paljon.”
Kaikki mikä yhteiskunnassa tapahtuu, heijastuu kirkkoon. Esimerkiksi tasa-arvokysymykset ovat olleet suuri puheenaihe myös kirkossa, kertoo Vilén. Hänen mielestään on tärkeää, että myös kirkossa käydään avoimesti keskustelua vaikeista asioista.
“Kokonaisuudessaan selvin muutos on se, että arvot ovat muuttumassa yhä liberaalimpaan suuntaan”, tiivistää Vilén.
Missä menet, kirkko?
Mikä 2020-luvun kirkossa on sitten keskiössä? Vilénillä on suora vastaus valmiina.
“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”
Jeesus on muuttumaton, mutta kirkossa on paljon asioita, joiden täytyy muuttua. Ilosanoma on Vilénin mukaan aina sama, mutta kirkolla olisi aika pohtia, miten tätä ilosanomaa eletään todeksi 2020-luvun Suomessa.
“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”
Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on Ovet auki –strategia vuoteen 2026, jonka alussa todetaan kirkon suurin ongelma: monellakaan ihmisellä ei ole enää kosketusta uskonelämään ja vihkimysten ja kasteiden määrä vähenee jatkuvasti. Vilén pitää tärkeänä, että kirkko pitää ovensa auki. Strategiassa korostetaan, että kirkon ovien pitäisi olla avoinna kaikille. Tärkeää on, ettei kukaan jää ulkopuolelle tai koe, ettei voi tulla kirkon tilaisuuksiin.
“Jos me käännymme sisäänpäin lämpiäväksi salaseuraksi, meillä ei ole kohta jäseniä.”
Sekä Vilén että Ovet auki-strategia nostavat keskiöön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiat. Vilénin mielestä yksi kristinuskon tärkeimmistä teemoista on lähimmäisenrakkaus ja sen täytyy olla ohjenuorana kaikkeen, mitä kirkko tekee. Jokaisen täytyisi pystyä kokemaan itsensä arvokkaaksi Jumalan silmien edessä.
Kirkolla on imago-ongelma
Kirkossa on epäkohtia, pieniä ja suuria, kertoo Vilén.
“Kirkon ongelma on se, että me emme ole yksi selkeä organisaatio, jolla olisi selkeä johto, joka sanoo, miten toimitaan. Mielipiteitä on monia ja ne vaihtelevat paikallisesti.”
Isoissa asioissa päätökset tekevät kirkolliskokous. Siellä edustettuina liberaalien mielipiteiden lisäksi ovat myös konservatiiviset, jotka Vilénin mukaan saavat usein harmittavan paljon päätösvaltaa. Hyvänä esimerkkinä on tasa-arvoinen avioliittolaki, jonka töksähtelevää etenemistä ja siihen liittyviä väittelyitä olemme saaneet seurata mediassa jo vuosien ajan.
Vilén näkee myös paikallisuuden omana ongelmana kirkon sisällä tapahtuvissa muutoksissa. Seurakunnilla on paikallista liikkumavaraa, joka on Vilénin mukaan sekä hyvä että huono asia.
“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”
“Monessa asiassa seurakunnilla on oma päätäntövalta ja silloin on hankala homma saada päätökset läpi niin, että ne tapahtuvat kaikkialla. Se, mitä me teemme Joensuussa, ei välttämättä tarkoita sitä, että se tapahtuu kaikkialla, joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.”
Vilén kertoo, että Joensuussa järjestetään säännöllisesti sateenkaarimessuja ja sateenkaari-iltoja.
Vilén nostaa esimerkiksi sateenkaarimessut. Joensuun seurakunnassa järjestetään säännöllisiä sateenkaarimessuja, kun taas joissakin seurakunnissa ei voida edes puhua sellaisten järjestämisestä.
“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”
Kaiken tämän Vilén kokee vaikuttavan tavallisen kansalaisen kuvaan kirkosta. Hän sanookin, että kirkolla on imago-ongelma, johon täytyisi puuttua. Muuten ihmiset jatkavat etääntymistä kirkosta. Ihmisen käsitys kirkosta rakentuu mielikuvien varaan, joita muodostavat usein lausunnot ja klikkiotsikot mediassa.
“Usein kaikki se hyvä työ, mitä kirkossa tehdään, ei nouse otsikoihin niin helposti. Se on valitettavaa, koska otsikot eivät usein kuvaa lainkaan sitä todellisuutta, joka on taas paikallisessa seurakunnassa.”
Yhteisöllisyys ja armo keskiöön
Postmodernia maailmaa on luonnehdittu pitkään individualistiseksi eli yksilökeskeiseksi yhteiskunnaksi. Murrosta on selvästi tapahtumassa, sillä koronanjälkeisessä yhteiskunnassa ihmiset kaipaavat yhä enemmän yhteyttä. Alkuseurakunnan malli kirkosta osoittaa, että yhteisöllisyys pitäisi olla keskiössä myös nykykirkossa.
“Yhteisöllisyys kirkossa on minusta tärkeää ja se on yksi asia, jota kirkko voisi enemmän markkinoida ja tarjotakin”, tiivistää Vilén.
Vilénkin on huomannut yksinäisyyden kasvamisen kriisien keskellä. Yksi ihmisten perustarpeista on kuulua johonkin yhteisöön. Hänen mielestään kirkolla on erinomainen mahdollisuus luoda ihmisille yhteisöjä, joihin jokainen voi tulla sellaisenaan, kuin he todella ovat.
Tärkeää on kuitenkin se, että seurakuntalainen voisi vaikuttaa siihen, mitä seurakunnassa järjestetään. Vilén korostaakin läpinäkyvyyttä kaikessa päätöksenteossa.
“Ihmiselle pitäisi tulla tunne, että he kuuluvat johonkin ja pystyvät myös vaikuttamaan yhteisön pelisääntöihin. Kirkon ei pitäisi olla pelkästään toiminnan tai tapahtuman tuottaja.”
Kaikessa kirkon toiminnassa pitäisi olla Vilénin mukaan keskiössä lähimmäisenrakkaus, diakonia ja heikoimmasta huolehtiminen. Nykyajan elämä on kiireistä ja vaatimuksia on paljon sekä työelämässä että vapaa-ajalla. Hän toivoisikin, että kirkon tapahtumat voisivat olla ihmisille paikkoja, joissa voisi levähtää arjen keskellä.
“Armohan on se meidän juttumme. Mielestäni meidän tehtävämme on tuoda armoa ja armollisuutta, lepoa ja pysähtymistä ihmisten elämään.”
Milleniaalien kirkko
Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittama artikkelikokoelma Milleniaalien kirkkojulkaistiin aiemmin tänä vuonna. Se pureutuu nuorten uudenlaisiin käsityksiin kirkosta ja uskonnosta. Tutkimusten mukaan nuoremmat sukupolvet ovat vähemmän uskonnollisia kuin aikaisemmat. Tämä tuo oman ongelmansa kirkolle.
Myös Vilén on huomannut muutokset nuorten suhteesta kirkkoon.
“2000-luvun aikana maailma on avautunut paljon ja he, jotka nyt elävät nuoruuttaan, elävät aivan erilaisessa maailmassa, jossa itse esimerkiksi vartuin. Nuorilla on saatavissa ja punnittavissa paljon enemmän tietoa ja vaihtoehtoja.”
Vilénin mukaan nuorten käsitykset kirkosta eivät ole enää henkilökohtaisia, vaan ne rakentuvat usein median varaan.
“Silloin kirkko näyttäytyy usein kankeana ja vanhoillisena. Tällainen kirkko ei houkuttele nuoria.”
Kirkko kuitenkin kiinnostaa nuoria ja Vilén muistuttaakin, että seurakuntien toiminnassa on edelleen mukana paljon nuoria. Nuoret myös Vilénin mukaan pohtivat paljon hengellisiä asioita — ehkä vain vähän erilaisella tavalla, kuin vanhemmat sukupolvet.
Nuoret muuttamassa kirkkoa
Selvää kuitenkin on, että kirkon täytyy muuttaa toimintaansa, jotta ihmisiä ja erityisesti nuoria saadaan tulemaan mukaan toimintaan.
”Harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä.”
“Nuoria ei enää kiinnosta, että kirkko järjestää jotain, johon tullaan kuulemaan, mitä pappi puhuu. Me tarvitsemme tilanteita, joissa nuoret pääsevät itse vaikuttamaan ja toimimaan. Nuoret haluavat paikkoja, joissa he oikeasti pystyvät vaikuttamaan ja tekemään.”
”Messy church on iloista yhdessä tekemistä ja kokoaa suuren joukon eri-ikäisiä seurakuntalaisia yhteen!” kertoo Vilén. Kuvassa hänen lisäkseen kanttori anttori Elina Vitri-Viitaniemi ja johtava nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen.
Vilénin mukaan enää harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä. Vilén aavistelee, että ihmiset nykyään kaipaavat kokemuksia ja elämyksiä, ei opetusta. Tärkeintä olisi se, että jokainen kokisi tunteen siitä, että pystyy vaikuttamaan.
Juuri vaikuttamista nuoret kaipaavatkin, kertoo Vilén. Nuorille on tärkeää, että he tuntevat pystyvänsä puhumaan suorasti ja vaikuttamaan siihen, millaista toimintaa kirkossa järjestetään.
“Yksi hyvin konkreettinen asia, jota olemme edistäneet viime vuosina, ovat nuorten vaikuttajaryhmät. Meillä Joensuussa on ryhmä nuoria, jotka saavat vaikuttaa kaikkeen seurakunnan päätöksentekoon. Se on myös erinomainen keino kasvattaa nuoria vastuunkantoon.”
Mitä voisimme nuorilta oppia? Uskallusta kokeilla, vastaa Vilén.
“Kirkossa helposti on opittu, että on joku tiimi, joka kokoontuu vuodesta toiseen ja niitä ei oikein uskalleta jättää pois. Nykyajan ihmiset ja erityisesti nuoret eivät aina halua sitoutua kovinkaan pitkiksi ajoiksi. Mielestäni tarvitsemme ketteryyttä tapahtumien järjestämisessä, mutta myös toiminnan poisjättämisessä.”
Tärkeää olisi myös se, ettei jäätäisi vain kirkon seinien keskelle, vaan uskallettaisiin lähteä sinne, missä muut ovat – oli se sitten kaduille tai someen.
Vilénin unelmien kirkko on avoin ja utelias
Yksi suurimmista 2020-luvun kirkon ongelmista on kirkon imago-ongelma, joka koskettaa sekä nuoria että aikuisia. Vilén harmittelee, että otsikoissa yleensä korostuvat negatiiviset ja konservatiiviset arvot, vaikka seurakunnissa tehdään paljon hyvää työtä.
“Seurakunnissa tehdään valtavasti hyvää ja todella laadukasta työtä, ja meillä on hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka tekevät hyvää työtä kaikenikäisten parissa. On tärkeää miettiä, miten tätä kaikkea saataisiin näkyvämmäksi mediassa”, pohtii Vilén.
Vilénille keskeisimpiä arvoja ovat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Hänen mielestään kirkon pitäisi olla paikka, jonne jokainen voi sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kansalaisuudesta riippumatta tulla ja kokea itsensä turvalliseksi.
“Kirkon pitäisi puuttua napakasti ihmisoikeuskysymyksiin. Ei saisi myöskään antaa ääntä sellaiselle, joka sortaa. Mielipiteitä voi olla monia, mutta toista ei voi sulkea ulos tai loukata. Mielestäni on tärkeää, että tällaisiin tilanteisiin puututaan napakasti.”
Haastattelun lopuksi kysyin Viléniltä hänen unelmiensa kirkosta. Jos Vilén saisi päättää, millainen olisi esimerkiksi 2030- tai 2040-luvun kirkko?
“Unelmieni kirkko on avoin, utelias ja valmis kohtaamaan kaikenlaiset ihmiset. Se on valmis asettumaan ihmisen rinnalle kaikenlaisissa elämän tilanteissa. Valmis ottamaan ihmisen todesta ja näkemään, kuulemaan ja olemaan ihmisten elämässä. Toivoisin, että kirkko olisi niin merkityksekäs, että ihmiset haluaisivat aina tulla mukaan.”
PARI vuotta sitten kävin opiskelijoiden kanssa keskustelun, joka meinasi saada minut itkemään. Olin etsiskellyt elämälle suuntaa ja aloittanut uudet opinnot uudessa yliopistossa. Suurin osa kurssikavereistani oli juuri lukiosta valmistuneita. Eräänä marraskuun iltana istuin illassa, jossa pidemmällä olevat opiskelijat vastailivat uusien kysymyksiin.
Muuta illan aikana käytyä keskustelua en oikeastaan edes muista, mutta yksi hetki jäi ikuisesti mieleeni. Joku kysyi muilta, millaisia elämänvalintoja he katuvat. ”Sitä, että en lähtenyt matkustelemaan heti lukion jälkeen. Sitten se ei enää ollut mahdollista”, yksi opiskelijoista sanoi. Se oli yksinkertainen vastaus, joka konkretisoi minulle sen, että olen elänyt eri nuoruuden, kuin nämä muutamaa vuotta nuoremmat opiskelijat.
Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia. Vielä vuonna 2018 matkustin ystävien kanssa junalla Kiinaan. Uudet opiskelukaverini kasvoivat maailmaan, joka ei ollutkaan enää entisensä, todellisuuteen, jossa tulevaisuus on väistämättä epävarma. Heidän nuoruudessaan ilmastonmuutos on jo totta, ei tulevaisuuden huoli, vaan tämän päivän akuutti uhka.
”Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia.”
Sukupolvia nimettäessä minä olen milleniaali, he ovat z-sukupolvea. Molemmat ryhmät ovat niitä, joiden kanssa Suomen evankelisluterilainen kirkko on aivan hukassa, vailla aavistustakaan siitä, miten näitä nuoria ja ei enää niin nuoria aikuisia pitäisi tavoittaa. No, kysymys on erittäin vaikea ja sitä mietin itsekin päivittäin työssäni SKY:n pääsihteerinä. Jotakin uskon kuitenkin osaavani sanoa.
Katri Malmi työssään SKY:n hallituslaisten kanssa.
Nuorten ja nuorten aikuisten todellisuus vuonna 2023 on täynnä ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä. Nuorena aikuisena, vastikään kohtuullisen vaativassa tehtävässä aloittaneena kohtaan jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisen oikeita vastauksia. Kenen hyvä pitää valita silloin, kun jokainen valinta satuttaa jotakuta? Missä menee yksilön elämän kohtuuden raja systeemissä, jonka seurauksena joku jossain päin maailmaa kärsii varmasti? Miten pitäisi suhtautua tulevaisuuteen, josta ei voi tietää mitään?
Yhden asian olen huomannut: kirkosta ja kirkon opetuksesta ei ole näiden kysymysten kanssa painiessa juuri mitään iloa. Kirkolta kuuluvat puheenvuorot ovat voittopuolisesti joko lapsellisen yksinkertaisia tai vesittävät loppukaneettina koko ongelman (”älä kuitenkaan liikaa murehdi, muista armo”). Pahimmillaan ja ehkä yleisimmillään kirkosta ei edes kuulu mitään sanottavaa elämän todellisiin kysymyksiin, vaan kirkko askartelee sellaisten kysymysten parissa kuin, että ”kuinka paljon nyt kuitenkin olisi ok syrjiä” tai ”miten me nyt kuitenkin saataisiin pidettyä kiinni omasta asemastamme?”.
Taikaratkaisua ei varmasti kellään ole siihen, miten rakennetaan kristillisiä yhteisöjä, jotka palvelevat mielekkäällä tavalla tämän päivän opiskelijoita. Lopulta se ei edes ole strategioilla ja toimeenpanosuunnitelmilla hallittavissa oleva asia. Kysymys on siitä, miten Jumala koskettaa nuorten aikuisten elämää. Aivan välttämätön edellytys on kuitenkin pään ottaminen pois pensaasta ja todellisuuden kohtaaminen sellaisena kuin se on. Opiskelijatoiminnassa etsimme Jumalalta apua niihin kysymyksiin, jotka ovat akuutteja nyt eikä niihin, jotka olivat ajankohtaisia kolmekymmentä vuotta sitten. Tervetuloa mukaan etsimään meidän kanssamme!
Kirjoittaja on SKY:n uusi pääsihteeri, joka unelmoi siitä, että kristityistä tulisi ensimmäisenä mieleen tinkimättömät oikeuden puolustajat.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
Timo Komulainen jatkaa viime syksyn numeroissa aloittamaansa pohdintaa jumalakuvasta.
Timo Komulainen
KRISTILLISEN perinteen keskellä kasvanut ihminen suuntaa vaikeuksien keskellä helposti kysymyksiä Jumalalle. Miksi Jumala sallii tällaisen tapahtua? Tai, mitä syntiä tai ylipäänsä väärää olen tehnyt, että Jumala kohtelee minua näin?
Tällaiset kysymykset tulevat hyvin kaukaa. Ne juontuvat kristillisessä perinteessä 5. Mooseksen kirjan kirjoittajaryhmältä. He kysyivät Juudan kansan pakkosiirtolaisuuden ja Jerusalemin ensimmäisen temppelin hävityksen jälkeen, miksi tämä katastrofi oli kohdannut meitä? He tulkitsivat tapahtuman niin, että Jumala rankaisi kansaa sen synneistä. Näin arveltiin Jumalan ajattelevan.
Paavalin mukaan Aadamin rikkomus toi kaikille ihmisille kadotustuomion. Aatami ja Eeva, kuparipiirros vuodelta 1504, Albrecht Dürer (1471–1528).
Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan viha on kohdistettu ristillä Jeesukseen, joka kuolemallaan on sovittanut ihmisten synnit. Se, että Jumala antoi oman poikansa kuolla syntiuhrina, nähdään Jumalan suurimpana rakkauden osoituksena ihmisiä kohtaan, kuten Simo Korpelan virressä lauletaan: ”Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin.” (virsi 80:3).
Rangaistus oli mahdollinen tulkinta kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Toinen ajatus on ollut kasvatus. Se on erityisen vahva tulkinta pietistisessä perinteessämme. On vaikea ajatella, että Jumala haluaisi meille jotain pahaa. Ehkä hän tarkoittaa pohjimmaltaan hyvää joutuessamme vaikeuksien keskelle. Hänen tavoitteenaan on viime kädessä se, että uskoisimme ja saavuttaisimme näin ikuisen elämän. Lina Sandellin virressä lauletaan: ”Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa.” (virsi 547:2). Kasvatus-ajatuksella on toki raamatullinen lähtökohta, kuten esimerkiksi Heprealaiskirjeessä: ”Älä väheksy poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.” (12:5–6)
Tähän tapaan on kristillisessä perinteessämme yritetty päästä selville Jumalan ajatuksista.
Myös lohdutus nousee perinteestämme. Psalmissa sanotaan: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:3) Tai evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.” (Matt. 4:23). Virressä laulamme: ”Muista Jeesus minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa … Muista Jeesus minua.” (virsi 480:1).
”Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme?”
On tärkeää, että meillä on tällainen mystinen luottamus, vaikka sillä ei olisikaan mitään reaalisia perusteita. Jo toivo sinänsä on parantava tekijä. Kristillinen perinteemme, niin ristiriitainen kuin se onkin, pyrkii lohduttamaan ja rohkaisemaan vaikeuksien keskellä kamppailevaa ihmistä.
Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme? Emme. Siksi on kyseenalaista tulkita asioita Jumalan puolesta. Olisiko vaan nöyrästi myönnettävä, että elämän edessä olemme vastaamattomien kysymysten edessä ja kestettävä se? Ehkä luomisen ajatus voisi olla tässä pohdiskelussa hyvä lähtökohta.
Ensimmäinen suuri kysymys on, miksi Luoja on pannut elämän alkuun? Siihen ei ole löytynyt vastausta. On hyvin ihmiskeskeistä ajatella, että kaikki on luotu ihmistä varten, kuten Mikael Nybergin laulussa lauletaan: ”Jumala on kaikki luonut, Jumala on kaikki suonut, iloksi ihmisille tuonut, niin kuin isä lapsilleen.” (Hengellinen laulu 452:1)
”Viljelemään ja varjelemaan”. Maisema Givernyn läheltä, Claude Monet (1840–1926).
Joka tapauksessa tällä planeetalla on elollista elämää, josta me olemme osallisia. Se on tosiasia. Minä, ihminen, olen osallinen tästä elämästä, vaikka itse en pysty siihen millään tavalla vaikuttamaan. Kaiken, mitä minulla on, olen tavalla tai toisella saanut: syntymäni, vanhempani, lähipiirini, luontaiset lahjani, kyvyn oppia. Mutta ennen muuta olen saanut ”elämän tahdon”, mikä ajaa minua eteenpäin. Tämä ominaisuus on kaikilla luoduilla. Näin elämä säilyy ja menee eteenpäin. Tämä kaikki on lähtöisin Luojalta. Olen itse asiassa kokonaan Luojani tuote ja yksi osanen kokonaisuudessa, mitä kutsutaan elämäksi. Voisi jopa ajatella, että olen ikään kuin Luojani palveluksessa viemässä elämää eteenpäin.
Joidenkin kohdalla elämä on kuin hyvä työpaikka, missä saa panna kaikki lahjansa käyttöön ja kokee työn iloa, mutta toiselle elämä on kuin ahdistava työmaa, johon joka aamu on noustava ja jossa kokee pelkkiä pettymyksiä yhä uudelleen. Jotkut eivät koe saaneensa mitään aikaan tai eivät ole päässeet edes alkuun.
Mitähän Luojallamme olisi sanottavaa meille luoduilleen, kun tämä elämä kunkin kohdalla kerran päättyy? Sanoisiko hän vaikkapa näin: ”Kiitos, kun olet elänyt koko elämäsi. Minä lähetin sinut matkalle ja elämälläsi on ollut merkitystä, jonka vain minä ymmärrän.”
Tällä pohdinnalla on yksi raamatullinen lähtökohta. Toisessa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15). On ehkä kovin arkista sanoa elämän ihmeellisyyttä ajatellen, että olemme viime kädessä Luojallamme töissä.
Kirjoittaja on eläköitynyt pappi, jonka ajatukset kirkastuvat talvisin hiihtoladulla.
Timo Komulainen jatkaa edellisessä numerossa aloittamaansa pohdintaa Raamatun jumalakuvasta ja haastaa uhrin välttämättömyyden jumalasuhteen perustana.
Timo Komulainen
EVANKELIUMIN julistamisen keskeinen sisältö on ollut kertoa, kuinka Jumala rakastaa ihmistä. 1. Johanneksen kirjeessä jopa lausutaan tiiviisti, että ”Jumala on rakkaus”. (1. Joh. 4:8). On huikea ajatus, että maailmojen Luoja, josta ihminen ei pysty mitään ymmärtämään, olisi kuitenkin olemukseltaan rakkaus ja rakastaisi myös luomaansa ihmistä. Mitä Uudessa testamentissa kuvattu Jumalan rakkaus on?
Lukemattomat rippikoulusukupolvet ovat vuosikymmenien ajan opetelleet ulkoläksynä niin kutsutun pienoisevankeliumin, jota pidetään koko Uuden testamentin sanoman tiivistelmänä.
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Kaunis tiivistelmä, mutta jokin särähtää. Mitä ”antoi ainoan Poikansa,” tarkoittaa?
Apostoli Paavali selittää asiaa Roomalaiskirjeessä: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä” (Room. 5:8). Paavali jatkaa edelleen samassa kirjeessä: ”hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme.” (Room. 8:32)
Johanneksen kirjeessä, joka on myöhäisimpiä Uuden testamentin tekstejä, asia ilmaistaan paavalilaisessa hengessä jo ikään kuin tuttuna asiana: ”Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Rembrandtin teos Abraham uhraa Iisakin vuodelta 1635. Kuva: Wikimedia Commons
Käsittämätön esikoisuhri
Jumalan rakkaus tiivistyy siis Jeesuksen ristinkuolemaan. Sitä tarkoitta pienoisevankeliumin ilmaisu ”antoi ainoan Poikansa”. Syntinen ihminen ei voi saada osakseen Jumalan rakkautta ilman, että hänestä maksetaan syntiuhri.
Tällä ajatuksella on ikivanhat juuret Vanhan testamentin perinteessä. Jumalan suosio ansaitaan uhraamalla Jumalalle jotain arvokasta. Järkyttävimmillään tuo ajatus on Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.
Säännöllinen uhripalvelus oli osa juutalaisten temppelijumalanpalvelusta, mutta uhraamisen välttämättömyydestä kerrotaan jo Raamatun alkulehdillä.
Kertomus Adamin ja Eevan pojista, Kainista ja Abelista on monella tapaa koskettava. (1. Moos. 4:1–16) Sekä Kain että Abel uhrasivat Jumalalle. Kain toi Herralle maan satoa, Abel puolestaan lampaidensa esikoiskaritsoja. Kertomuksessa todetaan, että Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainiin ja hänen uhrinsa puoleen Herra ei katsonut.
”Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?”
Miksi Jumala hylkäsi Kainin uhrin, sitä Raamatussa ei sanota. Kokemus kuitenkin katkeroitti Kainin niin, että hän ajautui lopulta velisurmaajaksi. Teon seurauksena Kain joutui lähtemään pois ”Herran kasvojen edestä”, mutta säilytti henkensä. Mikä on tämän kertomuksen tarkoitus? Perustellaanko sillä kenties eläinuhria ja esikoisuhria oikeana Jumalalle kelpaavana uhrina?
Oliko Iisakin uhraaminen Jeesuksen ristinkuoleman esikuva?
Esikoisen uhraaminen Jumalalle oli ikivanha käytäntö. Kertomus Iisakin uhraamisesta on tässä suhteessa yksi järkyttävimpiä Vanhan testamentin kohtia. (1. Moos. 22:1–14). Siinä Jumala koettelee Abrahamin uskollisuutta ja käskee hänen uhrata ainoan poikansa Iisakin.
Tilanne ehtii niin pitkälle, että Abraham on rakentanut jo alttarin ja pannut sille mukana tuodut polttopuut. Hän on juuri surmaamassa Iisakin, kun Jumala viime hetkessä estää surman. Abraham huomaa pensaikossa oinaan, jonka hän uhraa poikansa sijasta.
Kertomuksessa on nähty ennakkokuva Jeesuksen ristinuhrista, jossa on monia yhtymäkohtia kertomuksen kanssa. Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?
”Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)”
Iisakin uhraaminen nähdään yhä edelleen Vanhan testamentin typoksena Jeesuksen ristinkuolemalle. Näin esimerkiksi opetushallituksen hyväksymässä oppimateriaalisarjassa Aksios, mikä on tarkoitettu ortodoksisen uskonnon opiskeluun peruskoulussa. Siinä todetaan: ”Iisakin uhraaminen on esikuvana Kristuksen ristinkuolemalle.”
Voisiko ihminen vastata Jumalan rakkauteen ilman uhria?
Ajatus uhraamisen sovittavasta merkityksestä kumpuaa sellaisesta perinteestä, josta me olemme hyvin kaukana ja joka on meille tuttu ainoastaan Raamatun kertomuksista. Se on kuitenkin keskeinen osa uskonperintöämme, josta ei haluta luopua.
Voisiko asian sanoa toisin, niin että ajatus Jumalan rakkaudesta, joka on keskeinen raamatullisessa julistuksessa kuitenkin säilyisi. Voisiko sen sanoa niin, että Jumalan läsnäolo elämässä tulisi ilmi ja ihmisen suhde Jumalaan ilmaistaisiin myönteisellä tavalla ilman, että ihmisen syntisyys ja sovitusuhri ovat sen hallitseva piirre?
Jeesus julisti Jumalan edellytyksetöntä rakkautta kaikkia kohtaan. Vuorisaarnassa hän lausui: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Matt. 5:44–45)
Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)
Jumalan luoma luonto ja sen keskellä elävä ihminen sekä muut elävät olennot muodostavat kokonaisuuden, jonka vaaliminen edellyttää kaikenpuolista elämän kunnioittamista. Voisiko tältä pohjalta muotoilla evankeliumin ytimen esimerkiksi näin:
”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi sille elämän ja ylläpitää sitä hyvillä lahjoillaan. Jokainen, joka kunnioittaa elämää ja toimii Jeesuksen osoittamalla tavalla, täyttää Luojansa tahdon. Siinä on elämä ja se jatkuu, vaikka jokainen kuoleekin.”
