Avainsana: kristinusko

Julkaistu

Muutos on mahdollinen – lempeämpi lukutapa syntiinlankeemuskertomukseen

Teksti: Hanna-Tuulia Haavisto
Kuvat: Elena & Olivia Ceballos, Pixabay

Olemmeko tulkinneet syntiinlankeemuskertomusta aina väärin? Voisiko kertomuksen misogynistisen katkuista tulkintahistoriaa laventaa toisenlaisiin, lempeämpiin tapoihin ymmärtää kertomus?

Länsimaisessa taiteessa syntiinlankeemus on tuttu kuva-aihe. Enkeli karkottaa ihmiset Eedenistä ja jää vartioimaan porttia. Kuva: Pixabay

Mikä syntiinlankeemuskertomus? 

Aatami ja Eeva, käärme ja omena. Syntiinlankeemuskertomus (1. Moos. 3:1–9) on monille tuttu jo populaarikulttuurin kuvastosta. (Voit lukea sen suoraan tästä https://www.raamattu.fi/raamattu/UT2020/GEN.3.) Esimerkiksi omena on helppo tapa viitata kertomukseen, koska se tunnistetaan, vaikka kiellettyä hedelmää ei ole edes nimetty alkuperäiskertomuksessa. Puusta ja sen hedelmistä puhutaan Raamatussa laveasti, eikä lajiketta täsmennetä.

Raamatussa kuvataan, kuinka Jumala luo maailman, jossa kaikki on hyvää, mutta sitten käärme houkuttelee ihmisen syömään Hyvän ja pahan tiedon puusta (1. Moos. 2:17), josta Jumala on kieltänyt syömästä. Vain naisen kuvataan puhuvan käärmeen kanssa, mutta miehen kerrotaan olevan naisen seurassa jo silloin, kun tämä syö puusta, ja mies syö hänen kanssaan.

Kertomusta on tulkittu monilla tavoilla, kuten selittämään perisyntiä, sukupuolten työnjakoa tai ihmismielen uteliaisuutta ihmisen perusominaisuutena. Mistä kertomuksessa on oikein kyse eksegeettisestä näkökulmasta? Voisiko Eevan ja Aadamin hahmot typistää johonkin muuhunkin kertomuksen sisäiseen rooliin kuin syyllisiksi, kapinallisiksi tai hylätyiksi?

Syntiinlankeemuskertomuksen tulkintahistoria on täynnä misogynistisia tulkintoja, joissa nainen asetetaan miestä suurempaan vastuuseen tapahtumasta, joskus jopa ainoaksi syylliseksi. Siksi kertomusta tulkittaessa on oltava erityisen varovainen sen suhteen, ettei tulisi vahvistaneeksi naisia sortavaa tai alentavaa kielenkäyttöä. Viittaan kertomukseen syntiinlankeemuskertomuksena, koska se on vakiintunut ja tuttu termi. Neutraalimpi, mutta auttamattoman pitkä nimitys olisi esimerkiksi hyvän ja pahan tiedon puu -kertomus. Alkukertomuksen tapahtumapaikaksi kertomus kuvailee täydellisen, harmonisen paikan, joka on puutarha nimeltä Eeden. Hepreankielinen nimi viittaa onneen ja riemuun (Liljeqvist 2009, 375).

Ihminen ja Elämä

Eksegetiikka tarkoittaa tieteellistä raamatuntutkimusta. Eksegeettinen tutkimus voi tutkia esimerkiksi kertomusten taustoja, henkilöhahmojen roolia, käsikirjoitusten eroavaisuuksia ja kertomuksen teemoja ja retorisia keinoja. Hyödynnän esseessäni kahta teosta, jotka edustavat eksegeettistä tutkimusta. Theresa Sandersin teos “Approaching Eden: Adam and Eve in Popular Culture” (2009) ja Gary A. Andersonin teos “The Genesis of Perfection: Adam and Eve in Jewish and Christian Imagination” (2001) käsittelevät kertomuksen taustaa, Eevan ja Aadamin henkilöhahmoja, roolia uskonnollisessa perinteessä sekä populaarikulttuurissa. 

Eksegeettinen tutkimus ei ole uskonnollista eikä tutkijalla tarvitse olla uskonnollista vakaumusta – toisaalta vakaumus ei ole myöskään este tutkimukselle, kun tutkija sitoutuu tieteen tekemisen periaatteisiin ja tarkastelee tekstiä sen omassa kontekstissa, kirjallisena lähdeaineistona. Syntiinlankeemuskertomus on juutalaiseen ja kristilliseen uskomusperinteeseen liittyvä alkukertomus, jonka sisäistä maailmaa, merkitystä lukijoilleen, kontekstia, symboliikkaa ja henkilöhahmoja voidaan tutkia ja analysoida. Kun tässä esseessä viittaan Eevaan ja Aadamiin, viittaan juuri kertomuksen henkilöhahmoihin, joita lukija voi tulkita ja tarkastella.

Voi olla, että myyttisen alkukertomuksen muotoutuessa kuulijat tulkitsivat itsekin Eevaa ja Aadamia ihmiskuntaa symboloivina hahmoina historiallisten henkilöiden sijaan. Aadamin nimi tarkoittaa “ihmistä” ja Eevan “elämää” (1. Moos. 3:19–20 Kirkkoraamattu 1992). Kun ihmiset kuulivat kertomuksen maailman synnystä, eläimistä, ensimmäisistä ihmisistä, Jumalasta ja hyvän ja pahan tiedon puusta, he eivät ole välttämättä pitäneet sitä historiallisena vaan symbolisena kuvauksena siitä, miten Ihminen ja Elämä syntyivät. Menneisyyden ihmisten maailmankuvaan ei voi kurkistaa, ja siksi siitä on turha tehdä yksinkertaistuksia. 

Kertomuksessa nimet Eeva ja Aadam mainitaan ensimmäistä kertaa vasta syntiinlankeemuskertomuksen jälkeen, Eedenistä karkotuksen yhteydessä. Nimiin ei sisälly kirousta vaan ne korostavat ensimmäisen miehen ja naisen eli symbolisten esi-isien arvovaltaa ja tuleville sukupolville annettua perintöä. Voi helposti huomata, että Aadamin nimi asettaa mieheyden ihmisyyden lähtökohdaksi. Toisaalta Eevan nimen voi ajatella korostavan naisten kykyä luoda elämää. Nimet kertovat aikansa ihmiskuvasta, kulttuurista ja ajatuksesta miehen ja naisen rooleista esimerkiksi perheessä. Joka tapauksessa nimien positiivinen merkitys korostaa, ettei kertomuksen siirtyminen Eedenistä maailmaan ollut välttämättä tuskallinen ja onneton käänne alkuperäisille kuulijoille. 

Genesis-animaatioprojektin kuvaus Eevasta ja Aadamista. © Elena & Olivia Ceballos (ELIOLI) 2025. https://genesisanimated.com/

Sellaiset myytit kuin kulttuuri

Kertomuksessa on heteronormatiivinen kuvaus naisesta ja miehestä Jumalan toisilleen tarkoittamana ydinyksikkönä. Tämä on toiminut muistutuksena siitä, että ihmisen kuuluu patriarkaalisessa kulttuurissa perustaa perhe ja saada paljon jälkeläisiä. Anderson nostaa esiin, kuinka kertomuksen aikajana vaihtuu jakeessa 2:24: “Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi” (KR92). Luomiskertomuksen aikajanassa ei ole vielä avioliittoa, sukuverkostoa tai järjestynyttä yhteiskuntaa, mutta kerronnassa niihin voidaan viitata. (Anderson 2001, 43.) 

 Paimentolaiskulttuurissa ja myöhemmin pakkosiirtolaisuuden ja hajaannuksen aikoina oli tärkeää, että kansalla oli vahva identiteetti ja uusia sukupolvia syntyi ja liitettiin uskoon. Tämä on hyvä pitää mielessä lukiessa kaikkia Vanhan testamentin kertomuksia, jotka on kirjoitettu muistiin usein pitkän suullisen perimätiedon jälkeen palvelemaan oman aikansa arvoja ja uskonnollista sanomaa.

Kuka on syyllinen? 

Kenen syy syntiinlankeemus oli? Kertomuksen näkökulmasta Eeva ja Aadam ovat kumpikin syyllisiä. Kumpikin päättää uhmata kieltoa ja syödä puusta, josta Jumala on kieltänyt syödä. Aadam vetoaa naisen johdatteluun, nainen käärmeen. Kumpikin yrittää siis vierittää syyn pois omilta harteiltaan, kun Jumala kysyy ihmisiltä tapahtuneesta. Tulkintahistoriassa naista on toisinaan syyllistetty enemmän syntiinlankeemuksesta, mutta tällöin ohitetaan kertomuksen oma korostus: Eevaa ei aseteta syntiinlankeemuskertomuksessa kertaakaan kyseenalaistetuksi siinä suhteessa, onko hän tarpeellinen Aadamille tai Aadam hänelle. Kertomuksessa Eeva ja Aadam eivät lähde omiin suuntiinsa, vaan pysyvät yhdessä.

Kertomuksen edetessä lukija voi myös pohtia, onko hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen pelkästään kertomus perisynnistä, vai myös siitä, että ihminen ei voi jäädä paratiisinomaiseen tilaan. Käärmeen hahmo on erikoinen, sillä se on yksi eläimistä, mutta erottuu selvästi joukosta. Kertomusta voi tulkita monella eri tavalla. Kielletyn hedelmän syöminen voidaan tulkita perisynniksi, joka ikään kuin saastuttaa ihmisen niin, että hän ei ole enää tarpeeksi puhdas jäämään Eedenin täydellisiin oloihin. Toisaalta kertomuksen voi nähdä myös kuvaavan ihmiselle kuuluvaa muutosta lapsen viattomasta maailmasta aikuisen kypsään ja todenmukaiseen ajatteluun, jossa pystytään punnitsemaan hyvää ja pahaa. Kristillisessä perinteessä käärme tulkitaan Saatanaksi, joka haluaa erottaa ihmiset lopullisesti yhteydestä Jumalaan.

Ehkä kertomuksella on haluttu myös aikoinaan näyttää, että ihmisen osana on kokea raskaita asioita, tukeutua toisiin ja elää osin epätäydellisessä maailmassa. Juutalaisessa perinteessä tärkeintä on se, että ihmisen ei kuulu olla yksin, Jumala loi maailman hyväksi ja hallitsee sitä suvereenisti, ja ihmiselämään kuuluu myös vaikeuksia ja kärsimystä. Ihminen ei elä sellaisessa ideaalimaailmassa, jossa yhteys Jumalaan olisi täydellinen, mutta myös tästä maailmasta ihminen voi kurottaa Jumalan puoleen. Oliko Eedenin puutarhaa edes tarkoitettu ikuiseksi? Niin tai näin, katse suuntautuu tulevaisuuteen.

Ranskalaistaiteilija Suzanne Valadonin maalaus Adam et Eve vuodelta 1909. Kuva: Wikipedia

Syntiinlankeemusta seuraava rangaistus 

Kertomuksessa Aadam kuulee kiellon syödä Hyvän ja pahan tiedon puusta suoraan Jumalalta. Anderson huomauttaa, että kertomuksen järjestyksen mukaan tämä tapahtuu ennen Eevan luomista, jolloin lukijalle jää epäselväksi, onko nainen kuullut kiellon Jumalalta myöhemmin vai Aadamin välittämänä. Kun Eeva puhuu käärmeen kanssa, hän viittaa kuulemaansa kieltoon (1. Moos. 3:2–3). (Anderson 2001, 77.) Kerronta osoittaa, että sekä Eeva että Aadam ovat muistaneet kiellon, mutta eivät noudattaneet sitä. Karkotus Eedenistä ei kuitenkaan välttämättä ole Aadamin ja Eevan rangaistus siitä, että he söivät käärmeen tarjoaman hedelmän. 

Andersonin mukaan yksi tapa nähdä syntiinlankeemuskertomuksen rakenne on jakaa se syntiinlankeemukseen, alastomuuteen, karkotukseen ja “rangaistuksiin”. Syntiinlankeemus on hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen, mikä rikkoo Jumalan käskyä. Alastomuus on tila, jonka Eeva ja Aadam saavat heti syötyään puusta. Alastomuus ei viittaa välttämättä vain uuteen tietoisuuteen ja häpeään, vaan myös jonkinlaisen taivaallisen muodon menettämiseen. Eedenin täydellisessä maailmassa myös ihmisen olemus on taivaallinen ja enkelimäinen, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena hän saa ihmisen ihon. Andersonin mukaan tämä on ainoa rangaistus, joka syntiinlankeemuksesta seuraa. (Anderson 2001, 128–129.) Kristillinen tulkinta on se, että ihmisestä tulee vasta syntiinlankeemuksen myötä kuolevainen. (Sanders 2009, 97.)

Eeva ja Aadam karkotetaan Eedenin puutarhasta, eivätkä he enää saa tai voi elää siellä. Karkotusta seuraavat rangaistukset. Aadamin ja Eevan rangaistukset ovat pikemminkin katumuksentekoa ja tasapainon palauttamista jumalasuhteeseen kuin hirvittävä rangaistus. (Anderson 2001, 140). Koolla ovat Jumala, Eeva, Aadam ja käärme. Ihmiset saavat hyvin erilaiset nuhteet kuin käärme: juutalaisessa ja kristillisessä tulkintaperinteessä tärkein ero on se, että ihmisillä on edelleen mahdollisuus katumukseen ja armoon, mutta käärme kirotaan ilman armoa. Kuten Anderson toteaa, käärmeen osa on kiusallinen, sillä siltä Jumala ei edes kysy syitä tapahtuneelle, toisin kuin Eevalta ja Aadamilta. (Anderson 2001, 137–138.) Käärmeen tuomio on vihanpito naisen kanssa ja matelu vatsallaan maan pölyä syöden. 

Aadamin “rangaistus” on raskas työ maanviljelyssä ja Eevan “rangaistus” synnytyksiin liittyvä vaiva tai huoli. Hepreankielisen sanan voidaan tulkita tarkoittavan joko kipua tai huolehtimista. Joissakin kristillisissä tulkinnoissa Eevan rangaistuksen on nähty viittaavan kuukautisiin. Tämä kertoo kuitenkin enemmän myöhemmistä puhtaussäädöksistä ja populaarikulttuurin tulkinnoista kuin alkutekstistä, joka viittaa selvästi synnyttämiseen. (Sanders 2009, 113.) Sanders tuo esiin, että myöskään kiroukseen viittaavaa sanaa ei käytetä suoraan ihmisistä. Jumala kiroaa vain käärmeen ja maan, jota Aadam viljelee. (Sanders 2009, 92.) Karkotus ja rangaistukset eivät kuvaa Jumalan hylkäävän Eevaa ja Aadamia, vaikka karkotus Eedenin puutarhasta kuulostaa ensin synkältä ja ankaralta käänteeltä kertomuksessa. 

Tottelemattomat Aadam ja Eeva: kristillinen tulkintahistoria 

Ensimmäisiä ihmisiä ja heidän kertomustaan tulkitaan jo Uudessa testamentissa, kun kertomusta käsitellään esimerkiksi ensimmäisiin seurakuntiin lähetetyissä kirjeissä. Uudessa testamentissa Aadam asetetaan peilikuvaksi Kristukselle, “uudelle Aadamille”. Kristinuskon mukaan Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus korjaa ihmiskunnan ja Jumalan suhteen, joka rikkoutui syntiinlankeemuksen myötä. Vanha Aadam lankesi syntiin ja uusi Aadam on tie pelastukseen. 

Roomalaiskirjeessä kirjoitetaan: “Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti kaikkia, myös niitä, jotka eivät Aadamin tavoin syyllistyneet rikkomukseen. Aadam oli esikuva siitä, joka oli tuleva” (Room. 5:14 KR92). Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä puolestaan todetaan, että “niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi” (1. Kor. 15:22 KR92). 

Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali keskittyy Eevan rooliin: “Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen (2. Kor. 11:3 KR92). Sanders ja Anderson nostavat esiin, että Eevallakin on vastinpari kristillisessä tulkintahistoriassa: Maria, Jeesuksen äiti. Siellä Eevaan liitetään huonoja piirteitä, kuten synti, tyhmyys ja harkitsemattomuus, ja Mariaan hyviä, kuten viisaus, hyveellisyys ja nöyryys (Sanders 2009, 118–119 ja Anderson 2001, 84.) 

Roomalaiskirje ja korinttilaiskirjeet ovat osa sitä seitsemän kirjeen kokoelmaa, jota pidetään Paavalin itsensä kirjoittamana. Loput Raamatusta löytyvät Paavalin nimissä kirjoitetut kirjeet eivät ole Paavalin omia, vaan Paavalia seuranneiden koulukuntien kirjoittamia. Tähän kokoelmaan kuuluvassa 1. kirjeessä Timoteukselle syyllisyys lasketaan yksinomaan Eevan harteille, ja naisen nähdään pelastuvan äitiyden ja lasten synnyttämisen kautta. Kirjeen aikaan asenne naisten julistustyöhön on tiukentunut ja naisen paikan nähdään ainakin tässä koulukunnassa olevan kodin piirissä. Ankarat asenteet heijastuvat myös Eevaan: “eikä petetyksi joutunut Aadam, vaan nainen antoi pettää itsensä ja rikkoi käskyn” (1. Tim. 2:14 KR92).

Kristillisessä tulkinnassa Aadam ja Eeva ovat toisaalta syylliset syntiinlankeemukseen, mutta toisaalta myös ensimmäiset ihmiset, joille on julistettu evankeliumi Jeesuksesta. Jumalan kirous käärmeelle tulkitaan lupaukseksi Jeesuksesta ja hänen voitostaan kaiken pahan yli: “minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän” (1. Moos. 3:15 KR92).

Kohti sovintoa

Alkukirkossa Aadam ja Eeva olivat henkilöhahmoja, jotka tunnettiin ja joihin viitattiin. Kun kristinusko kehittyi omaksi uskonnokseen, heidän kertomuksensa säilyi opetuskertomuksena synnistä ja Jumalan ja ihmisen suhteesta. Luomiskertomus ja syntiinlankeemuskertomus ovat Raamatun ensimmäiset alkukertomukset, ja niitä kuvattiin länsimaisessa taiteessa ja kirkkotaiteessa uudelleen ja uudelleen. Tulkinnoissa korostui ensimmäisten ihmisten virheellisyys, heikkous, tottelemattomuus ja karkotus täydellisestä kodista, jonka sääntöjä ei osattu noudattaa. 

Taiteessa ja teologiassa se, miten kertomus jatkuu, sivuutettiin toissijaisena. Lukemalla eteenpäin törmätään kuitenkin siihen, että Aadam ja Eeva elävät elämäänsä eteenpäin, kiittävät Jumalaa ja uhraavat hänelle. Kertomus siis viestittää lukijoille, että karkotuksesta huolimatta ihminen haluaa olla yhteydessä Jumalaan, ja Jumala siunaa ihmistä. Kertomuksen juutalaisessa kontekstissa lasten saaminen nähtiin aina siunauksena, jonka Jumala ihmisille antoi. 

Tulkinta ihmisen ja Jumalan täydellisestä erosta ei syntiinlankeemuskertomuksen valossa ole itsestään selvä. Suhde on muuttunut ja särkynyt verrattuna Eedenin onneen, mutta Jumala ei näyttäydy selkäänsä kääntäneenä kuninkaana, vaan auttajana, jota ihmiset katsovat kuin verhon takaa. Tämän takia voi tulkita, että aikoinaan kertomus ei ollut kuulijoille kuvaus vain ihmisten pahuudesta. Syntiinlankeemuskertomus selittää, miksi maailmassa on kärsimystä ja pahaa, ja miksi siitä huolimatta ihminen saa pyytää Jumalan varjelusta ja luottaa siihen, että Jumala on lähellä ihmistä, joka opettelee elämää ja tekee välillä myös virheitä. 

Lempeä katse symbolisiin esivanhempiin 

Voisiko symbolisia ensimmäisiä ihmisiä eli myös omaa ihmisyyttämme katsoa arvostavammin ja lempeämmin? Kertomuksessa ihminen ei kuitenkaan joudu täydelliseen eroon Jumalasta vaan kertomus korostaa ennen kaikkea kaikkien ihmisten inhimillisyyttä ja sitä, että ihminen tarvitsee Jumalaa. Voisiko kertomus olla kuvaus myös ihmisten sinnikkyydestä ja rakkaudesta synkkyyden ja tuomion sijaan? Voisiko symboliset mystisen alkuajan ihmiset nähdä omassa kertomuksessaan sankareina, jotka muuttuvat matkalla ja toimivat esimerkkinä muille? 

Nykyään syntiinlankeemuskertomus voi olla ihmiselle osa yhteistä myyttiperinnettä, populaarikulttuuria ja länsimaalaista kuvastoa. Alkukertomusta ei tarvitse nähdä uskonnollisesti merkittävänä, eikä se kerro kaikille Jumalasta. Ensimmäisille yhteisöilleen se on kuitenkin kertonut Jumalan ja ihmisen suhteesta. Kun kertomusta tarkastellaan tässä valossa, huomataan, että kertomus viestittää armosta tuomion sijaan: Jumala edelleen siunaa ihmisiä, puhuu heidän kanssaan ja on lähellä heitä.

Nykyään monille kristityille luomiskertomus ja evoluutioteoria ovat luonteva yhdistelmä omaa maailmankuvaa, eivätkä ristiriidassa keskenään. Tätä taustaa vasten pohdinkin, että Eeva ja Aadam eivät ole vain varoittava esimerkki. He näyttävät, millainen ihminen on kauan sitten ollut – ja on edelleen. Kertomuksessa ihminen kaipaa Jumalan yhteyteen myös sen jälkeen, kun kaikki näyttää menevän pieleen. Ihminen on Jumalan luoma ja tätä mikään ei voi muuttaa. Tämä on yksi kertomuksen keskeisimmistä teemoista. Muutos on mahdollinen. Eedenin puutarha suljettiin ehkä ihmiseltä, mutta Jumala ei jätä ihmistä yksin. 

Mihin lempeä katse kantaa?

Maanpäällinen elämä kuvataan niukkana ja raskaana, mutta elämää ei kuvata vain siedettäväksi vaan myös kauniiksi. Ihmisten välisellä solidaarisuudella, empatialla ja sitkeydellä on ollut valtava voima menneiden sukupolvien elämässä, mitä Eevan ja Aadamin päätös olla yhdessä myös heijastelee. Jos näiden symbolisten ensimmäisten ihmisten elämän näkee kärsimyksenä ja virheiden sarjana, saattaa asenne ihmisyyttä ja ihmiselämää kohtaan muutenkin olla kyyninen, ja ihmisten virheet näyttäytyvät suurempina kuin ne ovatkaan. Jos taas symboliset ensimmäiset ihmiset kohtaa lempeällä katseella, katsoo varmasti ihmisiä ympärillään ja itseäänkin armollisemmin. Eevan ja Aadamin voi nähdä sitkeinä ja urheina ihmisinä, jotka ovat myös muuttuneet, olleet uskollisia ja jaksaneet jatkaa, ja jotka virheineenkin vain muistuttavat meitä.

Aina voi aloittaa alusta, ja maailma on aika ihmeellinen paikka.

Lähdekirjallisuus:

Liljeqvist, Matti (2009). Vanhan testamentin heprean ja aramean sanakirja. Helsinki: Otava.

Anderson, Gary A. (2001). The Genesis of Perfection: Adam and Eve in Jewish and Christian Imagination. Louisville, Ky. : Westminster John Knox Press.

Sanders, Theresa (2009). Approaching Eden: Adam and Eve in Popular Culture. Lanham, MD: Rowman & Littlefield Publishers.

Raamattu (1992). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen Pipliaseura.

Julkaistu

Usko ja valinta

Lukioyhteistyö

Etsijä-lehti on alkanut tehdä yhteistyötä lukioiden kanssa ympäri Suomea antaaksen julkaisumahdollisuuden journalismista, mediasta ja taiteista kiinnostuneille uteliaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan maailmaa pintaa syvemmältä.

Kiitokset:

Kallion lukio, jolla on erityistehtävä ilmaisutaidossa
Emilia Lehtinen, Kallion lukion median opettaja
Kallion kirkko

Esittelyssä dokumentti-videon tekijät: Lumia Pesonen ja Stella Nordlund

Olen Lumia Pesonen ja käyn tällä hetkellä abivuotta Kallion lukiossa.

Tarkkoja suunnitelmia lukion jälkeen ei vielä ole, mutta elokuva-ala, viestintä ja politiikka sekä filosofia kiinnostavat erityisesti.

Vapaa-ajalla rakastan lukea, kirjoittaa, katsoa elokuvia, kuunnella musiikkia, kirppistellä ja viettää aikaa rakkaiden kanssa. Tällä hetkellä olen erityisen innoissani oman mediadiplomielokuvan työstämisestä ja novellimuotoisten tekstien kirjoittamisesta Kallion kahviloissa. Myös kirkkaat talvipäivät ja ankeat joululaulut inspiroivat nyt ja aina.

Valitsin median dokkarikurssin, koska tiesin tekeväni abivuonna median lukiodiplomin. Tavoitteena oli kehittää omaa teknistä osaamista ja laajentaa käsitystäni dokumentista kerronnan muotona. Kun kuulin, että Stella on myös dokkarikurssilla ja häntä kiinnostaisi tehdä kurssityö liittyen uskontoon, innostuin heti ja kysyin, mahtuuko vielä mukaan.

Uskonto on pienestä pitäen kiinnostanut ihan valtavasti, ehkä juuri siksi, että en itse tunne juurikaan uskovaisia ihmisiä. Se on siis ollut sellainen tapa katsoa maailmaa, jota en ole kyennyt oikein koskaan täysin ymmärtämään. Se on kuitenkin niin perustavanlaatuinen osa lähes kaikkia ihmisyhteisöjä, että myös ateistina koen siihen liittyvän avoimuuden ja tiedonjanon erittäin tärkeäksi. Uskonnossa kiinnostaa erityisesti historiallinen puoli ja se, miten pienet tapahtumat voivat liikuttaa valtavia ihmismassoja vielä vuosituhansien jälkeen.

Aloitin juuri lukemaan historian yo-kirjoituksiin ja kristinuskon alkuvaiheet ovat varmasti yksi mielenkiintoisimmista aihealueista koko oppiaineessa. Myös Yuval Noah Hararin tietokirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia antoi ihan uudenlaista tulokulmaa uskontojen merkitykseen ihmiskunnan historiassa. Kristinuskoon liittyvä estetiikka on myös aina ollut äärimmäisen kiehtovaa, puhumattakaan sen huikeasta vaikutuksesta koko länsimaiseen kulttuuriin. 

Itse videon tekemisessä parasta oli tehdä se juuri Stellan kanssa, koska Stella on ihana tyyppi ja meillä riitti erilaisten taustojemme takia paljon puhuttavaa aiheesta. Vaikeinta olikin leikata dokkari kohtuumittaiseksi. Haasteita aiheutti myös se, että dokkarin tekoprosessi osui syksyn kirjoitusten päälle, minkä takia lopputuloksen hiominen jäi aika vajaaksi. Onneksi kyseessä on kuitenkin vain kurssityö, jossa tarkoitus on nimenomaan harjoitella. Tulevaisuudessa olisi siistiä tehdä samankaltainen työ uudelleen siten, että aikaa ja resursseja olisi enemmän ja aiheeseen voisi perehtyä vielä syvällisemmin.

Olen Stella Nordlund ja opiskelen tällä hetkellä kolmatta vuotta Kallion lukiossa. Valmistun ylioppilaaksi kevällä 2025, jonka jälkeen suunnitelmissani olisi lukea tähtitiedettä joko Helsingissä tai Tukholmassa. Vapaa-aikani käytän usein katutanssilajien parissa, maalatessa, ystävien kanssa tai kokkaillessa. Tällä hetkellä minua inspiroi valtavasti uskontojen tutkailu, uuden musiikin kuuntelu sekä suomalaisen talven tuttu ja turvallinen melankolia. 

Valitsin dokkarikurssin, sillä vuotta aiemmin olin tehnyt ystävieni kanssa lyhytelokuvan vastaavalla kurssilla ja halusin parantaa suoritustani eri genren parissa. Koin, että dokkarin tekeminen oli helpommin lähestyttävä, sillä idea kristinuskoa käsittelevästä dokkarista oli piileskellyt mielessäni jo tovin. Idea lähti hahmottumaan entisestään, kun Lumia innostui siitä ja lähti mukaan työstämään teosta.

Uskonto, erityisesti kristinusko, on aina ollut minulle hyvin läheinen ja tärkeä aihe. Olen kasvanut kristinuskon ympäröimänä ja elänyt lähes koko ikäni tiiviissä uskovaisessa yhteisössä. Uskonto on tuonut elämääni paljon rikkauksia, mutta sen varjopuolet heijastuvat elämääni yhä. Mielestäni on tärkeää puhua uskonnoista ja tunnistaa juuri kyseisiä varjopuolia uskonnon sisällä, jotta niihin voidaan puuttua. Usko on jokaiselle henkilökohtainen asia, mutta keskustelu muiden kanssa voi avartaa omaa näkökulmaa.

Prosessissa parasta oli tehdä se Lumian kanssa. Lumia on ammattitaitoinen ja mahtavaa seuraa, joten kaikki tekeminen sujui kuin tanssi. Teos valmistui kuitenkin syksyn kirjoitusten aikaan, joten viimeistelykin jäi hieman puolitiehen ja muiden prioriteettien varjoon. Onneksi tämä on kuitenkin vain harjoitusta. Jatkossa olisi kivaa tehdä jotakin samankaltaista ja syventyä aiheeseen ja tekemiseen yhä enemmän.

Julkaistu

Oman onnensa seppä? Menestyksen teologiaa self help -kulttuurissa

Riku Turpiainen

”JUMALA ei luonut sinua olemaan keskinkertainen. Sinut luotiin olemaan paras!” Näin julistaa yhdysvaltalainen menestyskirjailija ja pastori Joel Osteen kirjassaan Tule hyvästä paremmaksi (suom. 2009). Ajatuksillaan Osteen asettuu osaksi 1900-luvulla kansainvälisesti merkittäväksi kohonnutta menestyksen teologian perinnettä. Tässä esseessä tarkastelen sitä, miten menestyksen teologia on kietoutunut yhteen nykyisin suosiossa olevan self help -kirjallisuuden kanssa.   

Menestyksen teologian juuret ovat johdettavissa kahteen uomaan: helluntailaiseen käsitykseen Pyhän Hengen armolahjoista sekä 1800-luvulla syntyneeseen New Thought -liikkeeseen1. Armolahjoilla tarkoitetaan ajatusta siitä, että Jumala lahjoittaa Pyhän Hengen välityksellä ihmisille erityisiä kykyjä, esimerkiksi parantamisen tai profetoimisen taidon. New Thought -liikkeessä taas kehittyi opetus siitä, että mielen ja ajatusten avulla voidaan saada aikaan muutoksia materiaalisessa todellisuudessa.  

Keskeisenä ajatuksena liikkeen sisällä toimii niin sanottu vetovoiman laki, jonka mukaan tietyn tyyppiset ajatukset tuottavat saman tyyppistä todellisuutta. Positiiviset ajatukset omasta tulevaisuudesta rakentavat positiivista tulevaisuutta, kun taas itsesäälissä piehtaroiminen heikentää omia toimintamahdollisuuksia.  

”Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi.”

Yhdistettynä toisiinsa nämä ideat synnyttävät ”menestyksen teologiaa” eli ajatuksen siitä, että Jumala siunaa seuraajiansa menestyksen lahjalla1. Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi. Ihmisen elämän tason voidaan siis suoraan nähdä heijastuksena hänen uskonsa laadusta. 

Kirjoittaja näkee, että toisen ihmisen kärsimys on helpompi sivuuttaa, jos sen nähdään olevan itse aiheutettua. Kuva: Zac Durant, Unsplash

Uskonnontutkijat Jayeel Cornelio ja Erron Medina ovat kiinnittäneet huomiota menestysteologien opetuksen sisällössä tapahtuneisiin muutoksiin. Varhaisemmissa menestyksen teologian muodoissa korostui tulevaisuusorientoitunut ihmeen odottaminen. Sittemmin yksilön vastuu ihmeen tuottajana on kasvanut self helpin ’sakralisoinnin’ eli pyhittämisen myötä1. Tällaiseen opetukseen turvautuva joutuu siis ikään kuin itse tekemään ihmeen itselleen.  

Self help -kirjallisuudella tarkoitetaan oppaita, joissa lukijoita ohjeistetaan itseymmärryksen ja itsesuhteen työstämiseen. Niissä yhdistyvät populaaripsykologiset, hengelliset ja tieteelliset teemat. Teoksissa lukijoita autetaan korjaamaan oman elämänsä ja ajattelunsa ongelmallisia puolia itseen keskittyvin keinoin. Lukijalle tarjotaan siis mahdollisuutta ratkaista itse omat ongelmansa. Tällainen kirjallisuus on nähty keskeiseksi osaksi nyky-yhteiskuntien kulttuurista maisemaa.3

Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutuminen tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että menestyksen teologian opettajat tarjoavat seuraajilleen itsen ja oman elämän kehittämiseen tähtääviä ohjeita. Tarjotut ohjeet voivat olla vaikkapa konkreettisia vinkkejä vaurastumiseen tai keinoja mielen ja maailmankuvan työstöön menestykselle avoimeksi. 

Esimerkiksi Osteen viitoittaa kirjassaan lukijoita kohti “voittoelämää” seitsemän elämänohjeen avulla. Yleisön tulee suhtautua itseensä myönteisesti, kehittää parempia ihmissuhteita, omaksua parempia tottumuksia ja niin edelleen. Lukijalle tarjotaan mahdollisuutta muuttua paremmaksi ihmiseksi asenteitaan ja tapojaan muuttamalla, ympäröivistä olosuhteista huolimatta. 

”Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen.”

Sinänsä harmittomien ja järkevienkin elämänohjeiden ongelmallisuus tulee esille, kun ne asetetaan osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehystä. Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutumisen syyksi on nähty muutokset globaalissa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä.  

Uusliberalismin nousu on synnyttänyt kulttuurin, jossa menestyminen tai jopa pärjääminen nähdään yksilön oman tahdon ja ponnistelun seurauksena4. Tässä ilmapiirissä suosiota on saanut self helpiin sisältyvä ajatus omasta itsestä jonakin, jota voi tutkia ja kehittää oikean tiedon ja tekniikan avulla1. Myös menestyksen teologiaan sisältyy uusliberalistisia arvoja mukaileva käsitys siitä, että maailmassa pärjääminen on ihmisen omalla vastuulla.  

Muun muassa hyvinvointivaltion heikentymisen ja työmarkkinoiden epävarmuuden on nähty myötävaikuttaneen self help -kirjallisuuden kasvaneeseen suosioon Suomessa. Kuva: Shiromani Kant, Unsplash

Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen. Näiden muutosten tuoma epävarmuus on nähty yhdeksi syyksi genren suosion kasvulle. Kun yhteiskunta ei enää tarjoa totuttua tukea elämän ennakoimattomuuden keskellä, self helpin lupaus kontrollin saavuttamisesta saattaa vedota ihmisiin3. 

”Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa.”

Vaikka kaikkea ei voi vierittää yhteiskunnan ja rakenteiden vastuulle, on tärkeää muistaa, ettei kaikkeen ole itse mahdollista vaikuttaa. Asenteiden korjaaminen ja omien toimintatapojen muokkaaminen voi olla yksi askel ongelmien ratkaisussa. Vaikeudet kytkeytyvät usein kuitenkin osaksi suurempaa verkkoa, jossa omat vaikutusmahdollisuudet ovat todellisuudessa vähäiset. Oman ponnistelun ja yhteiskunnan luomien esteiden ristiriidasta voi seurata itsesyytöksiä ja ahdistusta.  

Juuri tässä piilee self helpiä sakralisoivan menestyksen teologian ongelma. Vastuu hyvinvoinnista siirretään yksilölle ja epäonnistumisten kohdatessa kyseenalaistuu myös suhde Jumalaan. Yksilölle seurauksena voi olla tarpeetonta turvattomuutta. Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa. Kärsimykseltä on helpompi kääntää kasvot, jos se nähdään itse aiheutettuna. 

Kirjoittaja on teologian kandidaatti ja SKY Helsingin hallituksen jäsen. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.

Kirjallisuus

  1. Cornelio, Jayeel & Medina, Erron (2021) The prosperity ethic: the rise of the new prosperity gospel. 
  2. Osteen, Joel (2009) Tule hyvästä paremmaksi: Löydä piilevät kykysi ja opi käyttämään niitä. 
  3. Pessi, Anne Birgitta & Salmenniemi, Suvi (2017) “Herätkää pöljät!” Minuus, yhteiskunta ja muutos self-help-kirjallisuudessa. 
  4. Rimke, Heidi (2020) Self-help, therapeutic industries, and neoliberalism.  
Julkaistu

Pääsiäshartaus

Esa-Pekka Helanne

KRISTITYT ympäri maailman kokoontuvat taas tänäkin vuonna juhlimaan tyhjän haudan ihmettä. Koko kristinuskon ydin tiivistyy pääsiäisessä ristiinnaulittuun Kristukseen ja toisaalta hänen tyhjään hautaansa. Ristiinnaulittu muistuttaa lunastuksesta ja tyhjä hauta kuoleman voittamisesta ja elämästä kuoleman jälkeen. Tämä on sitä hyvin tuttua pääsiäisen ydintä. Pääsiäisen merkitys saa kuitenkin lisää sävyjä, kun muistaa pääsiäisen sesongin jatkuvan vielä kevään läpi. Juhla ei rajoitu vain pääsiäisen pyhiin, joista kausi itse asiassa vasta alkaa. 

Suomalaisilla on paha tapa nauttia juhlansa aattoisin ennen varsinaista juhlapäivää. Pääsiäistä vietetään kuitenkin aivan oikein pääsiäispäivinä, mutta pääsiäisen muu juhla-aika jää sitten siinä useimmiten keskimääräiseltä kaduntallaajalta huomiotta. Se on sääli, sillä pääsiäisen viettoon olisi syytä koko kevään ajan.  

Kuva: Cdoncel, Unsplash

Minun mielestäni kirkkovuodessa ensimmäistä pääsiäispäivää seuraavina aikoina on erityisen kiinnostavia evankeliumitekstejä, jotka laajentavat pääsiäisen näkökulmaa tyhjältä haudalta eteenpäin. Niissä kuvauksissa Jeesus ilmestyy ylösnousemuksensa jälkeen vielä oppilailleen ja muille ihmisille lukuisia kertoja. Evankelistat kuvaavat Jeesuksen kohtaamiset esimerkiksi haudalle tulleiden naisten kanssa ja Emmauksen tiellä sekä Tiberiaanjärven rannalla muutaman oppilaansa kanssa. Koko seuraajajoukkonsa kanssa hän kohtaa heidän tapaamisessaan suljettujen ovien takana, johon hän tulee lukkojenkin läpi. Jeesuksen ilmestymisten kuvaukset välittävät tyhjän haudan pääsiäisviestin lisäksi, että ylösnoussut Jeesus myös kohtaa itse häntä seuranneet ja tulee lähelle. 

Monissa kohtaamisissa Jeesus näyttäytyy aluksi tuntemattomana, ja oppilaat eivät heti tajua kenen kanssa ovat tekemisissä. Ja siinä on pääsiäisen haaste kristitylle tänä päivänä. Jokaista toista ihmistä olisi syytä kohdella ja kunnioittaa kuin hän olisi Jeesus tunnistamattomassa ulkoasussaan. Ja sitä jokainen ihminen onkin ainutkertaisena Jumalan kuvana. Haastankin sinut tänä pääsiäisen aikana kiinnittämään huomiota läheisten kohtaamiseen kuin Jeesuksena valeasussa. Siten Kristus itse tulee sinuakin tänä pääsiäisenä lähelle ja henkilökohtaisesti tavattavaksi. 

Siunattua pääsiäistä ja valoisaa kevättä Sinulle! 

Kirjoittaja on seurakuntapappi ja SKY:n hallituksen entinen puheenjohtaja. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.

Julkaistu

Miksi itken unelmieni puolesta, jos Jeesus kuoli ristillä puolestamme?

Petra Uusimaa

Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: »Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa. Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: »Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.» Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: »Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.» 

Matteus 26:36-39 

Sir Joseph Noel Patonin luonnos Christ in the Garden of Gethsemane. Creative Commons CC by NC

OLEN parin viime kuun aikana lukenut iltaisin Matteuksen evankeliumia. Joka kerta kun palaan evankeliumeihin, eri asiat kiinnittävät huomion. Siksi luenkin niitä uudestaan ja uudestaan. Matteuksen evankeliumissa minua koskettivat tällä lukukerralla hetket ennen Jeesuksen kuolemaa, erityisesti se kuinka Jeesus vetosi Isäänsä Getsemanen puutarhassa. Jeesus oli tuskan vallassa. Hän ei halunnut kuolla, vaikka hän tiesi kuoleman lähestyvän. Silti hän toi tuskansa Isälleen ja oli kuuliainen silloin kun se oli erityisen hankalaa. 

“Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni”, hän rukoilee. Yksi universaaleimmista peloista on kuoleman pelko. Minäkin pelkään usein sitä, että Jumala ottaa minut pois maailmasta ennen kuin olen saanut kokea asioita, joista unelmoin – siitäkin huolimatta, että tiedän pääseväni kuoleman jälkeen Isäni luokse.

”Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti?”

  Olen rukoillut viime aikoina paljon tulevaisuuteni puolesta. Minulla on unelmia ja suunnitelmia, joiden mukaan haluaisin asioiden menevän. Tiedän tarkalleen, mitä haluan, ja huomaan usein pettyväni, kun asiat eivät mene sen mukaan, miten haluan niiden menevän. On monesti hankalaa mukautua Jumalan suunnitelmiin, sillä ne ovat usein täysin erilaiset, kuin haluamme niiden olevan. 

Siksi Jeesuksen rukous Getsemanessa kosketti minua tällä kertaa aivan erityisellä tavalla. Jeesus rukoilee kolme kertaa, toistaen aina sanat “toteutukoon sinun tahtosi”. Hän saa rukouksessaan varmuuden ja herättää myöhemmin opetuslapset sanoen, että hetki on tullut. Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti? Miksi minä itken toteutumattomien suunnitelmieni perään, kun Jeesus oli valmis kuolemaan ristillä minun puolestani? 

”Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat. ”

Jakeissa koskettaa myös Jeesuksen inhimillisyys. Vaikka hän on Jumalan poika, hän pelkäsi kuolemaa. Hän ei kuitenkaan pelännyt näyttää suruaan ja pelkojaan Isälle. Jeesus sanoittaa Isälleen sitä, kuinka häntä pelottaa. Siitäkin huolimatta hän on valmis noudattamaan Isänsä tahtoa ja sanoo: “Mutta ei niin kun minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Jeesus on kuuliainen Isälleen maallisen elämän loppuun asti: hän on valmis kuolemaan väkivaltaisen kuoleman nuorena, koska siihen hänet on tarkoitettu. Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat. 

Jumala haluaa, että kerromme Hänelle unelmiamme ja pyydämme Häneltä asioita, joita haluamme saavuttaa elämässämme. Pyydämme kuitenkin Isältä usein asioita, jotka eivät ole Hänen suunnitelmiensa mukaisia tai Hänelle mieleisiä, mutta Hän ymmärtää ja rakastaa meitä siitä huolimatta. Isä haluaa läheisen suhteen meidän kanssamme. Siksi meidän täytyy tuoda hänelle myös ne pettymykset ja pelot, joita Hänen suunnitelmansa tuottavat. Isä ymmärtää, että pelkäämme, petymme ja kaadumme. Hän on meidän kanssamme ja kuulee jokaiset itkut ja avunhuudot.  

On kuitenkin tärkeää, ettemme kanna katkeruutta Jumalalle. Tässä erinomaisena esimerkkinä toimii Jeesus: hän oli valmis kuolemaan ristillä meidän kaikkien puolesta, koska se oli Jumalan suunnitelma. Jumalan suunnitelmat eivät ole aina meille mieleiset, mutta silti Hän aina haluaa antaa meille sen, mikä on meille parasta. 

Julkaistu

Rauha ekumeenisena projektina

Samu-Ville Toivonen

SUOMEN ekumeeninen neuvosto SEN järjestää kuluvana syksynä – itseasiassa samalla viikolla, kun Etsijä ilmestyy – Vastuuviikon aiheenaan Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Vaikka Ukrainassa käytävä sota oli aihetta päätettäessä tiedossa ja toimi merkittävämpänä tekijänä aiheen määrittämisessä, lienee harva kuitenkaan osannut aavistaa kuinka arvoon arvaamattomaan kyseinen teema on tänä syksynä noussut.

Työharjoitteluni SEN:issä tarjosi mahdollisuuden paneutua Vastuuviikon aiheeseen hieman syvemmin. Yrittäessäni pyytää ekumeenisesti mahdollisimman laajalla otannalla haastatteluja tulevaa Vastuuviikkoa varten, muodostui rauhankysymysten pyörittelystä syksyn mittaan muutaman viikon henkilökohtainen projekti. Ekumeenisesti olennaisten linjojen etsimisessä riitti kahlattavaa.

Isossa kuvassa katsottuna saattaa näyttää, että maailmassa käytävät sodat tuottavat ekumenialle vain katastrofia erottamalla kirkkoja ja kristittyjä eri leireihin. Lisäksi kristillisiä yhteisöjä saatetaan usein syyttää tumput suorassa seisomisesta, eli tutummin sanottuna toisen posken kääntämisestä. Vaikka väitteillä lienee osittain perää, ei totuus ole kuitenkaan yhtä yksioikoista. On totta, että uutisoinnissa saattanee korostua enemmän hajaannuksesta raportoiminen.

Kuva: Samu-Ville Toivonen

Rauhan tavoittelu voi kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kirkkoja myös ekumeenisesti. Ekumeenisesti merkittävimpien instituutioiden, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssin EKK perustamisajat ajoittuvat suoraan toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Viimeksi mainitun tiedetään toimineen välittäjänä itä- ja länsiblokkiin jakautuneiden kirkkojen välillä. Lisäksi rauha on monesti koettu tärkeäksi aihealueeksi noin seitsemän vuoden välein järjestettävissä KMN yleiskokouksissa. KM julkaisi vuonna 2011 asiakirjan An Ecumenical Call Just to Peace, jonka ydinviestissä varoitettiin edistämästä rauhaa oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.

”Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.”

Vaikka rauha on arvo itsessään, sen edistämiseen ekumeenisessa kontekstissa on erittäin vahvat perusteet. Kristityille annetun tehtävän, lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) toteuttaminen muodostuu hankalaksi, jos kristityt joutuvat toimimaan rauhattomassa ympäristössä. Toisaalta tiedetään, että evankeliumi luo ihmisille sisäistä rauhaa epätoivon keskellä. On kuitenkin selvää, että ulkoisesti horjuva rauha tuottaa merkittäviä haasteita kirkoille ja lähetystyön tekemiselle. Toki ulkoisia seikkoja ongelmallisempana voidaan pitää, mikäli kristityt eivät elä keskenään rauhassa. Kristillinen usko ei tunne rajoja, mutta kristityt voivat itse aiheuttaa rajoja. Ekumeenisesti paljon siteerattu Johanneksen evankeliumi kiteyttää olennaisen: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:23)

Evankeliumin eteenpäin vieminen ja kristillisen kirkon ja uskon uskottavuus on pitkälti kiinni ekumeenisesta rauhantyöstä. Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi. Rauhan kaipuu voi parhaimmillaan ohittaa teologisista, kielellisistä tai kulttuurisista ymmärryseroista johtuvia ekumenian esteitä. Ohittaminen ei toki tarkoita, että eri perinteiden tulisi ajatella kaikissa asioissa samalla tavalla, mutta mahdollistaa muutoin toisistaan erillään toimivien ihmisryhmien yhteistoiminnan.

”Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi.”

Valitettavasti edellä kuvattu pyrkimys näyttää olevan nykymaailmassa kaukainen tavoite. Historiassa kyseinen evankeliumin ihanne on täytetty korkeintaan paikallistasolla. Globaali todellisuus on vielä kauempana. Poliittiset ja teologiset skismat kirkkojen välillä tai pahimmillaan yhden kirkkokunnan sisällä eivät anna uskottavaa kuvaa kristittyjen lähimmäisenrakkaudesta tai toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta. Tavan tallaajan näkökulmasta rauhan ideaalin täyttämättömyys aiheuttaa lähinnä kyynisyyttä ja jopa suoranaista pessimismiä.

Edellä mainitun valossa ei siis ollut lainkaan yllättävää, että suurin osa ekumeeniseen galluppiin osallistujista ilmaisi kokevansa suurinta rauhantunnetta lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Käydessäni läpi erilaisia rauhaan liittyviä näkökulmia pidän merkillepantavana sitä, kuinka monet käyttivät rauhasta puhuessaan lähestulkoon samanlaisia käsitteitä ja esittivät varsin identtisiä ajatuksia. Vaikka jonkinlaista samankaltaisuutta oli etukäteen varovasti arvioiden odotettavissa, merkittävää oli, kuinka identtisesti rauhasta lopulta iästä ja taustasta riippumatta puhuttiin yksilötasolle siirryttäessä.

”Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.”

Varsin paljon viljelty käsitepari koostui sisäisen ja ulkoisen rauhan kokemuksista. Käsitteiden keskeinen ero näyttää olevan siinä, että ulkoinen rauha ymmärrettiin rauhaa järisyttävien seikkojen poissaolona, kun taas sisäinen rauha koettiin tunnetilojen kautta. Ominaisuudeltaan sisäistä rauhaa luonnehdittiin paljon syväluotaavammaksi kuten sielun täyttymykseksi. Siinä missä ulkoisen rauhan lähteenä pidettiin maallisia tekijöitä, koettiin sisäinen rauhan olevan peräisin Jumalalta. Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.

Hengellisesti yksikään vastaajista ei kokenut saavuttavansa täydellistä rauhaa sen ulkoisessa merkityksessä. Varsin tärkeänä pidettiin Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Kristillisessä uskossa rauha on paljon enemmän kuin mitä pihalla tapahtuu. Ihmisen voi elää rauhassa rauhattomuuden keskellä. On toki perusteltua kysyä, miksi tunne Jumalan läsnäolosta ilmaantuu sisäisenä rauhana, mutta ei ulkoisena. Vaikka kaiken kattavaan vastaukseen ei sivutila riitä, voidaan huomio kiinnittää rauhan rakentajiin eli ihmisiin.

Kokemus sisäisestä, Jumalan antamasta rauhasta ei jää vain omille sijoilleen, vaan jalostuu ulospäin suuntaavaksi ja maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Ajatus näkyy esimerkiksi profeetta Hesekielin sanoissa: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa.” (Hes. 11:19–20)

Sisäisen rauhan saavuttaminen voi olla prosessina työlästä. Johanneksen evankeliumissa annettu lupaus kirkastuu kirjoitusten valossa. Mainitseepa esimerkiksi Saarnaaja ajattoman kansanviisautensa: ”uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.” (Saarn. 5:11). Ihmisen taitaa aina haluta enemmän ja enemmän ”-Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” (Saarn.1:8) Olisiko siis aika aloittaa rauhan rakennus omasta elämästä?

Julkaistu

Jumala kutsuu meitä lepäämään

Petra Uusimaa

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Matteus 11:28-30 (FB92)

TÄMÄ Matteuksen kohta on monelle tuttu, mutta se on aina koskettanut ja puhutellut minua aivan erityisellä tavalla. Tuntuu, kuin jakeet olisi kirjoitettu juuri minulle. Annan tehtävän: lue jakeet uusin silmin ja pohdi, miten Jeesus puhuu juuri sinulle juuri tällä hetkellä. Minulle jakeista hehkuu lempeys ja sisäinen rauha, jota Jeesus haluaa meille antaa. Jeesus on todella luvannut antavansa meille levon, kunhan vain luovutamme Hänelle kantamuksemme. Ilman levolle antautumista meillä ei ole täyttä yhteyttä Jumalaan.

Elämme yhteiskunnassa, joka on rauhaton sekä poliittisesti että hengellisesti. Maailma on täynnä sotaa, mutta käymme myös sotaa sisimmässämme. Harvemmin meille jää aikaa levätä ja pysähtyä. Suoritamme helposti myös vapaa-aikaa. Emme osaa pysähtyä, vaan levostakin tulee rauhatonta, projekti, joka täytyy saada suoritettua. Oletko saanut tarpeeksi askelia päivän aikana? Entäs veden juonti? Olethan varmasti palautunut?

Kuva: Peggychoucair, Pixabay

Olin aikaisemmin juuri se opiskelija, joka siirtyi deadlinesta deadlineen ja lepäsi vasta silloin, kun ei enää pystynyt pitämään elämää kasassa. Iltaisin päässä pyörivät tulevan päivän hommat ja aamulla tunsin oloni harvoin levänneeksi. Gradun palauttamisen jälkeen nukuin pari viikkoa ja söin sirkusaakkosia lounaaksi. Tämän jälkeen tajusin, että minun on yksinkertaisesti opittava lepäämään.

”Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta.”

Jo aivan Raamatun alussa Jumala todistaa, kuinka tärkeää lepo on. Maailman luomisen jälkeen seitsemäntenä päivänä Hän nimittäin lepäsi. Kymmenessäkin käskyssä meitä kehotetaan pyhittämään lepopäivä. Sunnuntain pyhittäminen levolle oli pitkään minulle tuntematon asia. Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta. Viime talvesta asti olen kuitenkin alkanut kalenteroimaan sunnuntait vapaaksi kaikesta työstä. Nykyään minun sunnuntainani nukutaan pitkään, tehdään hyvää ruokaa ja levätään perheyhteydessä. Minusta on oikeastaan tullut sunnuntaifani.

Jos tuntuu, että elämä on rauhatonta eikä aikaa riitä lepäämiseen, pysähdy hetkeksi miettimään ajankäyttöäsi. Sitten ota esiin kalenterisi ja kalenteroi tyhjää aikaa. Nykyään huolehdin siitä, että kalenterini ei näytä niin täydeltä, että pitäisi sanoa ei yhteiselle kahvihetkelle tai leffaillalle – yksin tai ystäväsi, kumppanisi, perheen kanssa. Joskus tyhjä aika kannattaa pitää tyhjänä. Jumala haluaa viettää kanssasi aikaa. Sinun täytyy vain pysähtyä ja päästää irti sisäisestä rauhattomuudestasi. Tällöin sinäkin saat levon.

Julkaistu

Joensuun kirkkoherran Katri Vilénin mielestä kirkossa tulisi kuulua kaikkien ääni

Petra Uusimaa

YHTEISKUNTA on ollut jatkuvassa murroksessa 2020-luvun aikana. On ollut koronakriisiä, sotia ja ilmastonmuutosta. Kriisit ovat koskettaneet kaikkia osia yhteiskunnassa ja näin on tapahtunut myös kirkossa.

Keskustelimme Joensuun kirkkoherran Katri Vilénin kanssa kirkon nykytilanteesta ja nuorten muuttuneesta suhteesta kirkkoon. Vilénin mukaan kirkon rooli yhteiskunnassa on kasvanut kriisien myötä.

Katri Vilén työssään.

“Kirkon merkitys kriisien keskellä on vahvistunut ja selkeytynyt. Kirkko on ollut näkyvä toimija, jonka puoleen ihmiset ovat voineet kääntyä”, kertoo Vilén.

Vilénin mukaan kirkolla tärkeä tehtävä lohduttajana ja tukijana. Se onkin joutunut opettelemaan uudenlaista, nopeampaa reagointia. Kirkkoa luonnehditaan usein byrokraattiseksi ja hitaaksi muuttumaan, mutta Vilénin mukaan kirkko on oppinut ketteryyttä ja muokkautuvuutta.

“Kriisit eivät ole koskaan hyvä tai toivottava asia, mutta niissä on usein se puoli, että ne opettavat mikä on kaikista tärkeintä, kun joudutaan luopumaan joistakin asioista”, toteaa Vilén. “Ajattelen, että kriisit ovat tuoneet paljon.”

Kaikki mikä yhteiskunnassa tapahtuu, heijastuu kirkkoon. Esimerkiksi tasa-arvokysymykset ovat olleet suuri puheenaihe myös kirkossa, kertoo Vilén. Hänen mielestään on tärkeää, että myös kirkossa käydään avoimesti keskustelua vaikeista asioista.

“Kokonaisuudessaan selvin muutos on se, että arvot ovat muuttumassa yhä liberaalimpaan suuntaan”, tiivistää Vilén.

Missä menet, kirkko?

Mikä 2020-luvun kirkossa on sitten keskiössä? Vilénillä on suora vastaus valmiina.

“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”

Jeesus on muuttumaton, mutta kirkossa on paljon asioita, joiden täytyy muuttua. Ilosanoma on Vilénin mukaan aina sama, mutta kirkolla olisi aika pohtia, miten tätä ilosanomaa eletään todeksi 2020-luvun Suomessa.

“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”

Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on Ovet auki –strategia vuoteen 2026, jonka alussa todetaan kirkon suurin ongelma: monellakaan ihmisellä ei ole enää kosketusta uskonelämään ja vihkimysten ja kasteiden määrä vähenee jatkuvasti. Vilén pitää tärkeänä, että kirkko pitää ovensa auki. Strategiassa korostetaan, että kirkon ovien pitäisi olla avoinna kaikille. Tärkeää on, ettei kukaan jää ulkopuolelle tai koe, ettei voi tulla kirkon tilaisuuksiin.

“Jos me käännymme sisäänpäin lämpiäväksi salaseuraksi, meillä ei ole kohta jäseniä.”

Sekä Vilén että Ovet auki-strategia nostavat keskiöön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiat. Vilénin mielestä yksi kristinuskon tärkeimmistä teemoista on lähimmäisenrakkaus ja sen täytyy olla ohjenuorana kaikkeen, mitä kirkko tekee. Jokaisen täytyisi pystyä kokemaan itsensä arvokkaaksi Jumalan silmien edessä.

Kirkolla on imago-ongelma

Kirkossa on epäkohtia, pieniä ja suuria, kertoo Vilén.

“Kirkon ongelma on se, että me emme ole yksi selkeä organisaatio, jolla olisi selkeä johto, joka sanoo, miten toimitaan. Mielipiteitä on monia ja ne vaihtelevat paikallisesti.”

Isoissa asioissa päätökset tekevät kirkolliskokous. Siellä edustettuina liberaalien mielipiteiden lisäksi ovat myös konservatiiviset, jotka Vilénin mukaan saavat usein harmittavan paljon päätösvaltaa. Hyvänä esimerkkinä on tasa-arvoinen avioliittolaki, jonka töksähtelevää etenemistä ja siihen liittyviä väittelyitä olemme saaneet seurata mediassa jo vuosien ajan.

Vilén näkee myös paikallisuuden omana ongelmana kirkon sisällä tapahtuvissa muutoksissa. Seurakunnilla on paikallista liikkumavaraa, joka on Vilénin mukaan sekä hyvä että huono asia.

“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”

“Monessa asiassa seurakunnilla on oma päätäntövalta ja silloin on hankala homma saada päätökset läpi niin, että ne tapahtuvat kaikkialla. Se, mitä me teemme Joensuussa, ei välttämättä tarkoita sitä, että se tapahtuu kaikkialla, joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.”

Vilén kertoo, että Joensuussa järjestetään säännöllisesti sateenkaarimessuja ja sateenkaari-iltoja.

Vilén nostaa esimerkiksi sateenkaarimessut. Joensuun seurakunnassa järjestetään säännöllisiä sateenkaarimessuja, kun taas joissakin seurakunnissa ei voida edes puhua sellaisten järjestämisestä.

“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”

Kaiken tämän Vilén kokee vaikuttavan tavallisen kansalaisen kuvaan kirkosta. Hän sanookin, että kirkolla on imago-ongelma, johon täytyisi puuttua. Muuten ihmiset jatkavat etääntymistä kirkosta. Ihmisen käsitys kirkosta rakentuu mielikuvien varaan, joita muodostavat usein lausunnot ja klikkiotsikot mediassa.

“Usein kaikki se hyvä työ, mitä kirkossa tehdään, ei nouse otsikoihin niin helposti. Se on valitettavaa, koska otsikot eivät usein kuvaa lainkaan sitä todellisuutta, joka on taas paikallisessa seurakunnassa.”

Yhteisöllisyys ja armo keskiöön

Postmodernia maailmaa on luonnehdittu pitkään individualistiseksi eli yksilökeskeiseksi yhteiskunnaksi. Murrosta on selvästi tapahtumassa, sillä koronanjälkeisessä yhteiskunnassa ihmiset kaipaavat yhä enemmän yhteyttä. Alkuseurakunnan malli kirkosta osoittaa, että yhteisöllisyys pitäisi olla keskiössä myös nykykirkossa.

“Yhteisöllisyys kirkossa on minusta tärkeää ja se on yksi asia, jota kirkko voisi enemmän markkinoida ja tarjotakin”, tiivistää Vilén.

Vilénkin on huomannut yksinäisyyden kasvamisen kriisien keskellä. Yksi ihmisten perustarpeista on kuulua johonkin yhteisöön. Hänen mielestään kirkolla on erinomainen mahdollisuus luoda ihmisille yhteisöjä, joihin jokainen voi tulla sellaisenaan, kuin he todella ovat.

Tärkeää on kuitenkin se, että seurakuntalainen voisi vaikuttaa siihen, mitä seurakunnassa järjestetään. Vilén korostaakin läpinäkyvyyttä kaikessa päätöksenteossa.

“Ihmiselle pitäisi tulla tunne, että he kuuluvat johonkin ja pystyvät myös vaikuttamaan yhteisön pelisääntöihin. Kirkon ei pitäisi olla pelkästään toiminnan tai tapahtuman tuottaja.”

Kaikessa kirkon toiminnassa pitäisi olla Vilénin mukaan keskiössä lähimmäisenrakkaus, diakonia ja heikoimmasta huolehtiminen. Nykyajan elämä on kiireistä ja vaatimuksia on paljon sekä työelämässä että vapaa-ajalla. Hän toivoisikin, että kirkon tapahtumat voisivat olla ihmisille paikkoja, joissa voisi levähtää arjen keskellä.

“Armohan on se meidän juttumme. Mielestäni meidän tehtävämme on tuoda armoa ja armollisuutta, lepoa ja pysähtymistä ihmisten elämään.”

Milleniaalien kirkko

Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittama artikkelikokoelma Milleniaalien kirkko julkaistiin aiemmin tänä vuonna. Se pureutuu nuorten uudenlaisiin käsityksiin kirkosta ja uskonnosta. Tutkimusten mukaan nuoremmat sukupolvet ovat vähemmän uskonnollisia kuin aikaisemmat. Tämä tuo oman ongelmansa kirkolle.

Myös Vilén on huomannut muutokset nuorten suhteesta kirkkoon.

“2000-luvun aikana maailma on avautunut paljon ja he, jotka nyt elävät nuoruuttaan, elävät aivan erilaisessa maailmassa, jossa itse esimerkiksi vartuin. Nuorilla on saatavissa ja punnittavissa paljon enemmän tietoa ja vaihtoehtoja.”

Vilénin mukaan nuorten käsitykset kirkosta eivät ole enää henkilökohtaisia, vaan ne rakentuvat usein median varaan.

“Silloin kirkko näyttäytyy usein kankeana ja vanhoillisena. Tällainen kirkko ei houkuttele nuoria.”

Kirkko kuitenkin kiinnostaa nuoria ja Vilén muistuttaakin, että seurakuntien toiminnassa on edelleen mukana paljon nuoria. Nuoret myös Vilénin mukaan pohtivat paljon hengellisiä asioita — ehkä vain vähän erilaisella tavalla, kuin vanhemmat sukupolvet.

Nuoret muuttamassa kirkkoa

Selvää kuitenkin on, että kirkon täytyy muuttaa toimintaansa, jotta ihmisiä ja erityisesti nuoria saadaan tulemaan mukaan toimintaan.

”Harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä.”

“Nuoria ei enää kiinnosta, että kirkko järjestää jotain, johon tullaan kuulemaan, mitä pappi puhuu. Me tarvitsemme tilanteita, joissa nuoret pääsevät itse vaikuttamaan ja toimimaan. Nuoret haluavat paikkoja, joissa he oikeasti pystyvät vaikuttamaan ja tekemään.”

”Messy church on iloista yhdessä tekemistä ja kokoaa suuren joukon eri-ikäisiä seurakuntalaisia yhteen!” kertoo Vilén. Kuvassa hänen lisäkseen kanttori anttori Elina Vitri-Viitaniemi ja johtava nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen.

Vilénin mukaan enää harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä. Vilén aavistelee, että ihmiset nykyään kaipaavat kokemuksia ja elämyksiä, ei opetusta. Tärkeintä olisi se, että jokainen kokisi tunteen siitä, että pystyy vaikuttamaan.

Juuri vaikuttamista nuoret kaipaavatkin, kertoo Vilén. Nuorille on tärkeää, että he tuntevat pystyvänsä puhumaan suorasti ja vaikuttamaan siihen, millaista toimintaa kirkossa järjestetään.

“Yksi hyvin konkreettinen asia, jota olemme edistäneet viime vuosina, ovat nuorten vaikuttajaryhmät. Meillä Joensuussa on ryhmä nuoria, jotka saavat vaikuttaa kaikkeen seurakunnan päätöksentekoon. Se on myös erinomainen keino kasvattaa nuoria vastuunkantoon.”

Mitä voisimme nuorilta oppia? Uskallusta kokeilla, vastaa Vilén.

“Kirkossa helposti on opittu, että on joku tiimi, joka kokoontuu vuodesta toiseen ja niitä ei oikein uskalleta jättää pois. Nykyajan ihmiset ja erityisesti nuoret eivät aina halua sitoutua kovinkaan pitkiksi ajoiksi. Mielestäni tarvitsemme ketteryyttä tapahtumien järjestämisessä, mutta myös toiminnan poisjättämisessä.”

Tärkeää olisi myös se, ettei jäätäisi vain kirkon seinien keskelle, vaan uskallettaisiin lähteä sinne, missä muut ovat – oli se sitten kaduille tai someen.

Vilénin unelmien kirkko on avoin ja utelias

Yksi suurimmista 2020-luvun kirkon ongelmista on kirkon imago-ongelma, joka koskettaa sekä nuoria että aikuisia. Vilén harmittelee, että otsikoissa yleensä korostuvat negatiiviset ja konservatiiviset arvot, vaikka seurakunnissa tehdään paljon hyvää työtä.

“Seurakunnissa tehdään valtavasti hyvää ja todella laadukasta työtä, ja meillä on hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka tekevät hyvää työtä kaikenikäisten parissa. On tärkeää miettiä, miten tätä kaikkea saataisiin näkyvämmäksi mediassa”, pohtii Vilén.

Vilénille keskeisimpiä arvoja ovat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Hänen mielestään kirkon pitäisi olla paikka, jonne jokainen voi sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kansalaisuudesta riippumatta tulla ja kokea itsensä turvalliseksi.

“Kirkon pitäisi puuttua napakasti ihmisoikeuskysymyksiin. Ei saisi myöskään antaa ääntä sellaiselle, joka sortaa. Mielipiteitä voi olla monia, mutta toista ei voi sulkea ulos tai loukata. Mielestäni on tärkeää, että tällaisiin tilanteisiin puututaan napakasti.”

Haastattelun lopuksi kysyin Viléniltä hänen unelmiensa kirkosta. Jos Vilén saisi päättää, millainen olisi esimerkiksi 2030- tai 2040-luvun kirkko?

“Unelmieni kirkko on avoin, utelias ja valmis kohtaamaan kaikenlaiset ihmiset. Se on valmis asettumaan ihmisen rinnalle kaikenlaisissa elämän tilanteissa. Valmis ottamaan ihmisen todesta ja näkemään, kuulemaan ja olemaan ihmisten elämässä. Toivoisin, että kirkko olisi niin merkityksekäs, että ihmiset haluaisivat aina tulla mukaan.”

Julkaistu

Pää pois pensaasta!

Katri Malmi

PARI vuotta sitten kävin opiskelijoiden kanssa keskustelun, joka meinasi saada minut itkemään. Olin etsiskellyt elämälle suuntaa ja aloittanut uudet opinnot uudessa yliopistossa. Suurin osa kurssikavereistani oli juuri lukiosta valmistuneita. Eräänä marraskuun iltana istuin illassa, jossa pidemmällä olevat opiskelijat vastailivat uusien kysymyksiin.

Muuta illan aikana käytyä keskustelua en oikeastaan edes muista, mutta yksi hetki jäi ikuisesti mieleeni. Joku kysyi muilta, millaisia elämänvalintoja he katuvat. ”Sitä, että en lähtenyt matkustelemaan heti lukion jälkeen. Sitten se ei enää ollut mahdollista”, yksi opiskelijoista sanoi. Se oli yksinkertainen vastaus, joka konkretisoi minulle sen, että olen elänyt eri nuoruuden, kuin nämä muutamaa vuotta nuoremmat opiskelijat.

Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia. Vielä vuonna 2018 matkustin ystävien kanssa junalla Kiinaan. Uudet opiskelukaverini kasvoivat maailmaan, joka ei ollutkaan enää entisensä, todellisuuteen, jossa tulevaisuus on väistämättä epävarma. Heidän nuoruudessaan ilmastonmuutos on jo totta, ei tulevaisuuden huoli, vaan tämän päivän akuutti uhka.

”Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia.”

Sukupolvia nimettäessä minä olen milleniaali, he ovat z-sukupolvea. Molemmat ryhmät ovat niitä, joiden kanssa Suomen evankelisluterilainen kirkko on aivan hukassa, vailla aavistustakaan siitä, miten näitä nuoria ja ei enää niin nuoria aikuisia pitäisi tavoittaa. No, kysymys on erittäin vaikea ja sitä mietin itsekin päivittäin työssäni SKY:n pääsihteerinä. Jotakin uskon kuitenkin osaavani sanoa.

Katri Malmi työssään SKY:n hallituslaisten kanssa.

Nuorten ja nuorten aikuisten todellisuus vuonna 2023 on täynnä ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä. Nuorena aikuisena, vastikään kohtuullisen vaativassa tehtävässä aloittaneena kohtaan jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisen oikeita vastauksia. Kenen hyvä pitää valita silloin, kun jokainen valinta satuttaa jotakuta? Missä menee yksilön elämän kohtuuden raja systeemissä, jonka seurauksena joku jossain päin maailmaa kärsii varmasti? Miten pitäisi suhtautua tulevaisuuteen, josta ei voi tietää mitään?

Yhden asian olen huomannut: kirkosta ja kirkon opetuksesta ei ole näiden kysymysten kanssa painiessa juuri mitään iloa. Kirkolta kuuluvat puheenvuorot ovat voittopuolisesti joko lapsellisen yksinkertaisia tai vesittävät loppukaneettina koko ongelman (”älä kuitenkaan liikaa murehdi, muista armo”). Pahimmillaan ja ehkä yleisimmillään kirkosta ei edes kuulu mitään sanottavaa elämän todellisiin kysymyksiin, vaan kirkko askartelee sellaisten kysymysten parissa kuin, että ”kuinka paljon nyt kuitenkin olisi ok syrjiä” tai ”miten me nyt kuitenkin saataisiin pidettyä kiinni omasta asemastamme?”.

Taikaratkaisua ei varmasti kellään ole siihen, miten rakennetaan kristillisiä yhteisöjä, jotka palvelevat mielekkäällä tavalla tämän päivän opiskelijoita. Lopulta se ei edes ole strategioilla ja toimeenpanosuunnitelmilla hallittavissa oleva asia. Kysymys on siitä, miten Jumala koskettaa nuorten aikuisten elämää. Aivan välttämätön edellytys on kuitenkin pään ottaminen pois pensaasta ja todellisuuden kohtaaminen sellaisena kuin se on. Opiskelijatoiminnassa etsimme Jumalalta apua niihin kysymyksiin, jotka ovat akuutteja nyt eikä niihin, jotka olivat ajankohtaisia kolmekymmentä vuotta sitten. Tervetuloa mukaan etsimään meidän kanssamme!

Kirjoittaja on SKY:n uusi pääsihteeri, joka unelmoi siitä, että kristityistä tulisi ensimmäisenä mieleen tinkimättömät oikeuden puolustajat. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.

Julkaistu

Luojamme palveluksessa

Timo Komulainen jatkaa viime syksyn numeroissa aloittamaansa pohdintaa jumalakuvasta.

Timo Komulainen

KRISTILLISEN perinteen keskellä kasvanut ihminen suuntaa vaikeuksien keskellä helposti kysymyksiä Jumalalle. Miksi Jumala sallii tällaisen tapahtua? Tai, mitä syntiä tai ylipäänsä väärää olen tehnyt, että Jumala kohtelee minua näin?

Tällaiset kysymykset tulevat hyvin kaukaa. Ne juontuvat kristillisessä perinteessä 5. Mooseksen kirjan kirjoittajaryhmältä. He kysyivät Juudan kansan pakkosiirtolaisuuden ja Jerusalemin ensimmäisen temppelin hävityksen jälkeen, miksi tämä katastrofi oli kohdannut meitä? He tulkitsivat tapahtuman niin, että Jumala rankaisi kansaa sen synneistä. Näin arveltiin Jumalan ajattelevan.

Paavalin mukaan Aadamin rikkomus toi kaikille ihmisille kadotustuomion. Aatami ja Eeva, kuparipiirros vuodelta 1504, Albrecht Dürer (1471–1528).

Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan viha on kohdistettu ristillä Jeesukseen, joka kuolemallaan on sovittanut ihmisten synnit. Se, että Jumala antoi oman poikansa kuolla syntiuhrina, nähdään Jumalan suurimpana rakkauden osoituksena ihmisiä kohtaan, kuten Simo Korpelan virressä lauletaan: ”Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin.” (virsi 80:3).

Rangaistus oli mahdollinen tulkinta kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Toinen ajatus on ollut kasvatus. Se on erityisen vahva tulkinta pietistisessä perinteessämme. On vaikea ajatella, että Jumala haluaisi meille jotain pahaa. Ehkä hän tarkoittaa pohjimmaltaan hyvää joutuessamme vaikeuksien keskelle. Hänen tavoitteenaan on viime kädessä se, että uskoisimme ja saavuttaisimme näin ikuisen elämän. Lina Sandellin virressä lauletaan: ”Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa.” (virsi 547:2). Kasvatus-ajatuksella on toki raamatullinen lähtökohta, kuten esimerkiksi Heprealaiskirjeessä: ”Älä väheksy poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.” (12:5–6)

Tähän tapaan on kristillisessä perinteessämme yritetty päästä selville Jumalan ajatuksista.

Myös lohdutus nousee perinteestämme. Psalmissa sanotaan: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:3) Tai evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.” (Matt. 4:23). Virressä laulamme: ”Muista Jeesus minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa … Muista Jeesus minua.” (virsi 480:1).

”Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme?”

On tärkeää, että meillä on tällainen mystinen luottamus, vaikka sillä ei olisikaan mitään reaalisia perusteita. Jo toivo sinänsä on parantava tekijä. Kristillinen perinteemme, niin ristiriitainen kuin se onkin, pyrkii lohduttamaan ja rohkaisemaan vaikeuksien keskellä kamppailevaa ihmistä.

Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme? Emme. Siksi on kyseenalaista tulkita asioita Jumalan puolesta. Olisiko vaan nöyrästi myönnettävä, että elämän edessä olemme vastaamattomien kysymysten edessä ja kestettävä se? Ehkä luomisen ajatus voisi olla tässä pohdiskelussa hyvä lähtökohta.

Ensimmäinen suuri kysymys on, miksi Luoja on pannut elämän alkuun? Siihen ei ole löytynyt vastausta. On hyvin ihmiskeskeistä ajatella, että kaikki on luotu ihmistä varten, kuten Mikael Nybergin laulussa lauletaan: ”Jumala on kaikki luonut, Jumala on kaikki suonut, iloksi ihmisille tuonut, niin kuin isä lapsilleen.” (Hengellinen laulu 452:1)

”Viljelemään ja varjelemaan”. Maisema Givernyn läheltä, Claude Monet (1840–1926).

Joka tapauksessa tällä planeetalla on elollista elämää, josta me olemme osallisia. Se on tosiasia. Minä, ihminen, olen osallinen tästä elämästä, vaikka itse en pysty siihen millään tavalla vaikuttamaan. Kaiken, mitä minulla on, olen tavalla tai toisella saanut: syntymäni, vanhempani, lähipiirini, luontaiset lahjani, kyvyn oppia. Mutta ennen muuta olen saanut ”elämän tahdon”, mikä ajaa minua eteenpäin. Tämä ominaisuus on kaikilla luoduilla. Näin elämä säilyy ja menee eteenpäin. Tämä kaikki on lähtöisin Luojalta. Olen itse asiassa kokonaan Luojani tuote ja yksi osanen kokonaisuudessa, mitä kutsutaan elämäksi. Voisi jopa ajatella, että olen ikään kuin Luojani palveluksessa viemässä elämää eteenpäin.

Joidenkin kohdalla elämä on kuin hyvä työpaikka, missä saa panna kaikki lahjansa käyttöön ja kokee työn iloa, mutta toiselle elämä on kuin ahdistava työmaa, johon joka aamu on noustava ja jossa kokee pelkkiä pettymyksiä yhä uudelleen. Jotkut eivät koe saaneensa mitään aikaan tai eivät ole päässeet edes alkuun.

Mitähän Luojallamme olisi sanottavaa meille luoduilleen, kun tämä elämä kunkin kohdalla kerran päättyy? Sanoisiko hän vaikkapa näin: ”Kiitos, kun olet elänyt koko elämäsi. Minä lähetin sinut matkalle ja elämälläsi on ollut merkitystä, jonka vain minä ymmärrän.”

Tällä pohdinnalla on yksi raamatullinen lähtökohta. Toisessa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15). On ehkä kovin arkista sanoa elämän ihmeellisyyttä ajatellen, että olemme viime kädessä Luojallamme töissä.

Kirjoittaja on eläköitynyt pappi, jonka ajatukset kirkastuvat talvisin hiihtoladulla.