Avainsana: korona

Julkaistu

Etätyö vapautti tietotyöläisen, mutta toi myös vastuun omasta hyvinvoinnista

Mitä multitaskaus tekee meille, ja onko nykyajan tietotyötä mahdollista tehdä ilman sitä? Onko uusi tehokas työelämä sittenkään parempi kuin vanha, jossa kahvitaukoja ei jätetty pitämättä?

Nina Lampén

USEIMMAT meistä muistanevat, mitä vuoden 2020 maaliskuussa tapahtui: koronapandemia laittoi Suomen ja koko maailman pysähdyksiin. Sellaisissa töissä, joissa se oli mahdollista, ihmiset jäivät koteihinsa tekemään etätöitä. Moni huomasi, että siinä on itse asiassa paljon hyviä puolia: aikaa säästyy, kun työmatkoja ei tarvitse tehdä, ja töitäkin tulee tehtyä tehokkaammin. Ns. hybridityöstä, eli osittain etänä ja osittain toimistolla tehtävästä työstä on sittemmin tullut hyvin yleinen käytäntö(1).

Maaliskuussa 2020 myös oma elämäni tuntui pysähtyvän. Olin helmikuun lopussa palauttanut valmiin graduni, ja tulevaisuuteni oli täysin avoin. Kun vietin koronakevättä ulkoillen ja opiskelijasolussani töitä hakien, en aavistanut lainkaan millaiseen työelämään olin astumassa. Koko valmistumisen jälkeistä työelämääni on värittänyt koronan alkuun sysäämä murros, jossa ihan kaikki tuntuu olevan jatkuvassa, kiihtyvässä muutoksessa.

Aikahyppy kevääseen 2024: olen ollut työelämässä jo useamman vuoden. Teen töitä keskimäärin pari päivää viikossa toimistolla, loput kotona etänä. Koen sen mielekkääksi, sillä introverttina kuormitun aina jonkin verran toimistolla olemisesta. Etätyöpäivien haaste on kuitenkin se, etten osaa pitää tarpeeksi taukoja ja ajauduin usein multitaskaamaan eli tekemään useaa asiaa samanaikaisesti.

”Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan.”

Viestintäkoordinaattorina tyypillinen työpäiväni alku voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: Avaan tietokoneen kotonani aamulla kahdeksalta. Ensimmäisinä avaan sähköpostin ja Teamsin, joista päätän lukea ensin sähköpostini. Ensimmäinen lukemani viesti on pyyntö tehdä muokkauksia tekstiin nettisivuillamme. Merkitsen sen myöhemmin tehtäväksi, koska asia ei ole kiireellinen. Seuraava viesti onkin pyyntö lähettää tiedote mielellään mahdollisimman pian. Siirryn tuumasta toimeen.

Nykyään kahvitauko tarkoittaa valitettavan usein sitä, että haetaan kupillinen ja palataan läppärille tekemään töitä. Kuva: Social Mode, Unsplash

Tiedotetta lähettäessäni kollegani viestittää minulle Teamsissa ja pyytää minua lukemaan läpi kirjoittamansa somepostauksen. Toteutan pyynnön, koska siinä ei mene kauaa, ja palaan sitten tiedotteen pariin. Kun palaan lukemaan sähköposteja, muistan yhtäkkiä asian, joka pitää heti kirjoittaa muistiin. Se jää kuitenkin vielä luonnokseksi, koska kello onkin jo sen verran, että Outlook-kalenterini muistuttaa minua palaverin alkamisesta. Palaverin, jonka aikana saatan jatkaa töitäni, mikäli minun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.

Kuulostaa kaoottiselta, ja sitä se toisinaan onkin. Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan. Joskus onnistun, joskus en. Väitän tosin, ettei vika ole pelkästään minussa.

Olen kohdannut vanhemman ikäpolven ihmisiä, jotka tuskailevat nykyajan työelämää, sen hektisyyttä ja jatkuvasti kovenevia vaatimuksia. Minäkin käytän työssäni jatkuvasti useita eri työkaluja ja järjestelmiä, jotka niin ikään muuttuvat koko ajan. Olen jo tottunut siihen, mutten voi kieltää, etteikö päässä surisisi kuin mehiläispesässä varsinkin sellaisten päivien jälkeen, kun tauot unohtuvat ja lounaskin syödään vain hätäisesti. Enkä voi olla ajattelematta, että tällä kaikella tulee vielä joskus olemaan mahdollisesti vakaviakin seurauksia keskittymiskyvylleni.

”Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla.”

Olen havainnut nykyajan tietotyössä kaksi merkittävää ongelmaa: sen, että infoa ja tehtäviä tulee jatkuvalla syötöllä, ja sen, että niiden imussa unohtuvat tauot. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Minna Huotilainen kirjoittaa kirjassaan Aivosi tarvitsevat tauon taukojen merkityksestä sekä taukokulttuurin elvyttämisestä työpaikoilla. Huotilainen kirjoittaa muun muassa tiedon konsolidaation merkityksestä. Sillä tarkoitetaan tiedon järjestelyä ja yhdistelyä. Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla. Näin ollen tauko on hyvinkin olennainen osa työtä. Jopa täysin välttämätön, mikäli tietotyöläinen haluaa työskennellä tehokkaasti ja löytää luovia ratkaisuja.

Emmekö me juuri sitä halua? Työ pelkän työn vuoksi ei ole mielekästä eikä järkevää. Fyysisessä työssä tauon tarve tulee selkeämmin esille ja on pakon sanelemaa jaksamisen vuoksi. Miksi sitten läppäriä unohtuu tuijottelemaan ties kuinka pitkäksi aikaa, vaikka tekemisestä olisi paras terä hiipunut jo aikaa sitten? Miksi tauko kalskahtaa edelleen synonyymilta laiskottelulle?

Koska pidän työstäni, sen parissa vierähtää helposti tovi jos toinenkin – etätyössä jopa täysin tauotta. Esimerkiksi Huotilaisen kirjassaan mainitsemat yhteiset kahvitauot loistavat omasta työelämästäni poissaolollaan. Yleensä kahvi otetaan mukaan palaveriin tai työhuoneeseen, ja se juodaan samalla kun tehdään töitä.

On hyvä kysymys, onko työelämä kuormittavampaa kuin aiemmin vai työskentelemmekö vain aiempaa kuormittavammilla tavoilla. Työympäristömme on muuttunut aiempaa nopeatempoisemmaksi ja tarjoaa yhä useampia ärsykkeitä, joihin meidän halutaan reagoivan – vaikka se lopulta onkin meistä itsestämme kiinni. Ilmiö on tuttu vapaa-ajaltakin. Kuinka moni meistä selaa puhelimellaan jatkuvasti mitä koukuttavimpia sisältöjä?

”Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa.”

Joskus jaan vanhempien ihmisten tunteen siitä, että ennen asiat olivat paremmin. Asiat etenivät hitaammin, koska teknologia ei ollut niin kehittynyttä. Osa minusta kaipaa sellaiseen verkkaisuuteen, enkä usko olevani ainoa. Esimerkiksi tekoälyn kehittyminen kiehtoo, mutta myös kauhistuttaa. Toisaalta jopa toivon, että se tekisi jatkossa töistäni edes osan.

Rohkenen epäillä tämän kehityksen johtavan siihen, että tekisimme tulevaisuudessa vähemmän töitä ja panostaisimme mieluummin vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Riittääkö meille se, että voimme hoitaa nykyiset tehtävämme aiempaa nopeammin ja tehokkaammin? Tuskin. Luulen, että kuten työelämässä yleensä, työt eivät tekemällä lopu. Teknologian kehittymisellä voi olla monia hyviä vaikutuksia elämäämme, mutta kehitys voi myös kääntyä itseään vastaan. Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Tässä ajassa tuntuu, että sen suunnan joutuu pohtimaan suurimmaksi osaksi kukin meistä itse.

Kirjoittaja on korona-aikana työelämään siirtynyt viestintäkoordinaattorina työskentelevä filosofian maisteri, joka pohtii, osaammeko hahmottaa mikä on meille hyväksi tahdin ja informaatiotulvan kiihtyessä.

Lähteet

  1. Etätyö tuli jäädäkseen – asiantuntija: ”Vanhaan maailmaan, missä oltiin aina konttorilla, ei palata” (Ylen uutinen 26.10.2022) https://yle.fi/a/74-20001748 
  2. Minna Huotilainen: Aivosi tarvitsevat tauon (2021) https://www.tuumakustannus.fi/Minna-Huotilainen/Aivosi-tarvitsevat-tauon.html 
Julkaistu

Opiskelijoiden tilanne vaikeutuu entisestään — voitaisiinko joskus saada hyviäkin uutisia?

Pääkirjoitus

ENNEN kuin koronasta oli tietoakaan, kurjisti hallitus opiskelijoiden oloja leikkauksilla jo vuonna 2017 voimaan astuneilla uudistuksilla. Opiskelijoiden asumistuen siirtäminen yleisen asumistuen piiriin kyllä paransi joidenkin toimeentuloa, mutta vain niiden, jotka asuivat yksin tai kimpassa muiden tuilla eläjien kanssa.

Itse opiskelijana menetin tukituloistani yli puolet koko opintojeni loppuajaksi. Yleisen asumistuen kohdalla Kela nimittäin katsoo, että asuinkumppani on velvollinen elättämään tuen hakijan. Avoliitossa eläminen muuttui kannattamattomaksi. Itselleni avoliitossa eläminen oli kuitenkin mielenterveydelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen.

Opintotuesta leikattiin vähävaraisen opiskelijan näkökulmasta mojova palanen, 86 euroa. Edellisellä hallituskaudella tehtiin koulutuksen näkökulmasta monia muitakin täysin järjenvastaisia toimia, joiden jälkiä kauhistellaan nyt esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden burn out -kriisin muodossa.

Koronapandemia oli viimeinen niitti opiskelijoiden jo valmiiksi huteraan tilanteeseen jaksamisen, mielenterveyden ja taloudellisen pärjäämisen suhteen. Sitä ei kukaan voinut ennustaa, mutta onko järkevää tehdä politiikkaa, joka ajaa ihmisryhmän niin heikoille kantimille, että mikä tahansa odottamaton kriisi katkaisee kamelin selän?

Joskus on ollut toisin: vuonna 1976 opiskelijat osoittivat mieltään opintolainojen pienentämistä vastaan Oulussa. Kuva: Risto Rasila. Museoviraston kuvakokoelma.

Jos kamelin selkä ei ollut vielä katkennut kokonaan koronan myötä, niin nykyinen maailmantilanne sen viimeistään katkaisee. Inflaatio ja hintatason nousu ovat asioita, joita heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden kukkaro ei enää kestä. Opintolainan osuuden lisääminen on lyhytnäköistä politiikkaa, oli vuonna 2017 ja on jatkossakin.

Korkotasokin nousee, mutta opiskelijat eivät näytä välttelevän lainanottoa. Päinvastoin opintolainan suosio on kasvanut roimasti. Se ei kuitenkaan johdu opiskelijoiden ennennäkemättömästä pelottomuudesta vaan pakosta. Mitä muita vaihtoehtoja heillä on?

Yllättävät kriisit ovat osoittaneet, mitä lyhytnäköisestä politiikasta seuraa. Myös nykyinen hallitus on näyttänyt, kuinka vähän opiskelijoiden asioista välitetään. Sanna Marinin koronakriisiin liittynyt lausahdus”Jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa” jäi opiskelijoiden mieleen vähintään yhtä legendaarisena muistona kuin Sipilän irvokkaat kuvat koulutuslupauksesta. Milloin opiskelijat saisivat vaihteeksi hyviä uutisia?

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Julkaistu

Opiskelijoiden taloudellinen ahdinko diakonin silmin

Heini Sinkko

TYÖSKENTELEN Kannelmäen seurakunnassa diakoniatyöntekijänä. Tehtävieni pääpaino on taloudellisessa avustamisessa. Viime aikoina olen kohdannut työssäni yhä enemmän opiskelijoita, joiden taloudellisesta ahdingosta on tullut pitkittynyttä. Opiskelijoita, joita painaa huoli vallitsevasta maailmantilanteesta ja joiden henkinen hyvinvointi on kärsinyt pandemian, Suomen ja Euroopan heikentyvän taloustilanteen ja kustannusten nousun vuoksi.

Diakoniatyö paikkaa tukiverkkojen puutteita

Diakoniatyöntekijään otetaan usein yhteyttä vasta silloin, kun tilanne on kärjistynyt jo niin pahaksi, ettei itse löydetä ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi. Oma kokemukseni on, että pandemian aikana ja sen jälkeen opiskelijoiden diakonia-avun yhteydenotot ovat lisääntyneet. Yhteiskunnan tukimuodot ovat useammalle tänä päivänä riittämättömiä ja näin ollen autamme usein myös heitä, joita muut tahot jo auttavat.

”Diakoniatapaamisissa kohtaan opiskelijoita, jotka sinnittelevät pienillä tuloilla joutuen karsimaan menojaan suhteessa enemmän kuin muissa elämäntilanteissa olevat.”

Opiskelijoiden taloudellinen ahdinko diakonin silmin katsottuna jää helpommin muissa elämäntilanteissa olevien varjoon. Yhteiskuntamme päättäjien katseet kohdistuvat ennemmin pienituloisiin perheisiin ja yksinasuviin, eläkeläisiin tai syrjäytyneisiin kuin väliaikaisessa pienituloisuudessa sinnitteleviin opiskelijoihin.

Kaikilla opiskelijoilla ei välttämättä ole tukiverkostoa tukemassa taloudellisesti. Diakoniatapaamisissa kohtaan opiskelijoita, jotka sinnittelevät pienillä tuloilla joutuen karsimaan menojaan suhteessa enemmän kuin muissa elämäntilanteissa olevat. Diakoniatyössä usein sanotaan, että me menemme sinne, minne kukaan muu ei mene ja autamme silloin, kun kukaan muu ei auta.

Diakoniatyön kautta tukea opiskelijan arjen hallintaan

Kelan tuilla elävä lapsiperhe voi saada sosiaalitoimesta tukea lasten harrastuksiin, mutta opintotuella ja opintolainalla sinnittelevä opiskelija voi joutua karsimaan menojaan voimavaroja ylläpitävästä harrastuksesta tai jopa lääkkeistä.

”Ilman tukea hän ei olisi voinut jatkaa säännöllistä harrastamista lainkaan, millä olisi ollut kielteinen vaikutus opinnoista suoriutumiseen.”

Pandemian alettua tarjosimme muutamalle opiskelijalle vapaaehtoistyön kautta rutiineja etäopiskeluarkeen. Osallisuuden ja toimijuuden vahvistaminen sekä ruoka-apu auttoivat tukemaan arjen hallintaa.

Tänä syksynä tapasin pitkällä sairaslomalla olevan opiskelijan. Uupumuksen lisäksi hänen arkeaan hankaloittaa myös aikuisiällä diagnosoitu ADD. Pystyimme tukemaan häntä arjen hallinnassa avustamalla harrastuskuluissa. Ilman tukea hän ei olisi voinut jatkaa säännöllistä harrastamista lainkaan, millä olisi ollut kielteinen vaikutus opinnoista suoriutumiseen.

Heini Sinkon maalaus kuvastaa avunannon merkitystä. Kuva: Heini Sinkko
Erilaiset elämäntilanteet pitäisi huomioida paremmin

Suurin osa opiskelijoista selviää taloudellisesti opiskeluvuosista kohtuullisen hyvin. Yhteiskuntamme tukee opiskeluja opintotuen, opintolainan ja asumistuen muodossa. Monelle opiskelun ohella työssä käyminen on silti välttämätöntä.

Joillekin kohtaamilleni opiskelijoille on kuitenkin kertynyt ulosottovelkaa ja mielenterveys- ja päihdehaasteiden kanssa on kamppailtu pitkään. Tällaisissa tilanteissa opiskelijoiden tuet ovat riittämättömiä.

Mielestäni yhteiskunnassamme ei oteta riittävän hyvin huomioon sitä, että opiskelijoiden elämäntilanteet ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset. Onneksi diakoniatyössä on käytössä erilaisia työkaluja, joilla voidaan ihmisiä tukea silloin, kun elämässä ovat asiat solmussa.

Opiskelijoiden tilanteesta on puhuttava enemmän

Katseeni suuntautuu tällä hetkellä opiskelijoihin, jotka sinnittelevät jaksamisen äärirajoilla. Opiskelijoihin, joilla ei ole tukiverkostoja ja joilla kiihtyvä hintojennousu lisää stressiä toimeentulosta. Opiskelijoihin, jotka kaipaavat sielunhoitoa ja keskustelutukea maailmantilanteesta johtuvaan ahdistukseen.

”Opintojen pitkittyminen tai pahimmillaan keskeytyminen kasvattavat riskiä siihen, että taloudellisesta ahdingosta tulee väliaikaisuuden sijaan pysyvämpää.”

Mielenterveydelliset haasteet, päihdeongelmat ja tukiverkostojen puute näkyvät opiskelijoiden elämäntilanteissa ja niillä on vaikutuksia taloudelliseen pärjäämiseen. Pandemian ja epävakaan maailmantilanteen vaikutukset tulevat näkymään diakoniatyössä vielä pitkään.

Opiskelijoiden tilanteesta täytyy puhua enemmän. Opintojen pitkittyminen tai pahimmillaan keskeytyminen kasvattavat riskiä siihen, että taloudellisesta ahdingosta tulee väliaikaisuuden sijaan pysyvämpää. Tästä syystä olisi siis tärkeää, että yhteiskunnassamme puhuttaisiin enemmän myös opiskelijoiden hyvinvoinnista ja taloudellisesta tilanteesta.

Julkaistu

Globaalit kriisit koettelevat sopeutumiskykyämme — vastuu ratkaisuista kuuluu yhteiskunnalle

Ida Juntikka

IHMISTEN sopeutumiskykyä on koeteltu viime aikoina monin tavoin. Kun toive pandemia-ajan muuttumisesta normaalimmaksi alkoi herätä, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan. Samaan aikaan käynnissä on ilmastokriisi, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Elämme globaalien kriisien aikaa, joiden keskellä pelkät hengitysharjoitukset eivät millään riitä ylläpitämään hyvinvointia ja jaksamista. Epävarmuudesta on tulossa uusi normaali, eikä hyvinvoinnin haasteiden ratkaisu voi jäädä ainoastaan yksilöiden harteille.

Koronavirus sulki kirjastot ja lisäsi mielenterveyden haasteita

Selkeä etappi pandemiassa oli 17. maaliskuuta 2020, jolloin valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Aihe kiinnosti suomalaista mediaa runsaasti, sillä kyseessä oli ennennäkemätön tilanne rauhan aikana. Siitä puhuttiin myös merkittävänä sukupolvikokemuksena.

Olin viettämässä aikaa kahden ystäväni kanssa, kun keräännyimme television ääreen katsomaan valtioneuvoston lähetystä vaitonaisina. Tämän historiallisen tapahtuman sinetöi lopuksi lyhyt ravintolailta, ennen kuin ravitsemisliikkeet suljettiin asiakkailta monen viikon ajaksi. Tautitilanteen takia päätimme myös, ettemme tapaisi hetkeen suojellaksemme toinen toistemme terveyttä.

”Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.”

Ennen kuin yliopisto sulki tilansa, kiirehdin vielä kampuskirjastolle lainaamaan tarvittavia kurssikirjoja, ja väkimäärän perusteella en ollut suinkaan ainoa.

Tapahtumista on lähes kaksi vuotta aikaa, ja pandemiatilanne on elänyt tuona aikana. Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.

Lisääntynyt tieto taudista, rokotteet, tottumus sekä toivo paremmasta ovat olleet pilven hopeareunus kaiken epävarmuuden keskellä. Pandemia on kuitenkin haastanut stressinsieto- ja palautumiskykymme, ja muuttunut arki on aiheuttanut myös kasvanutta pahoinvointia.

Opiskelijoilla haavoittuvainen mielenterveys jo ennestään

Opiskelijayhteisössä käytyä keskustelua seuranneena ollut tietoinen siitä, kuinka kuormittuneita korkeakouluopiskelijat ovat olleet jo ennestään. En ollut ollenkaan yllättynyt, kun THL julkaisi uusimman korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksensa: korkeakouluopiskelijoilla on enemmän mielenterveysongelmia kuin muulla aikuisväestöllä, ja korona-aika on lis­­ännyt opintojen työtaakkaa.

Koronapandemia on uuvuttanut opiskelijoita entisestään. Kuva: Pixabay

Joka kolmas opiskelija kokee ahdistus- ja masennusoireita, ja naisista jopa 40 prosenttia kertoi kärsivänsä niistä. Yliopisto-opiskelijat ovat joutuneet luentosaleista kokonaan tietokoneruutujen ääreen, ja merkitykselliset kohtaamiset, jotka aiemmin toivat kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta — kuten ainejärjestötapahtumat ja lounastuokiot kampusravintolassa — ovat vähentyneet.

Yliopisto-opiskelu on luonteeltaan itsenäistä, mutta tautitilanne aiheutti ennennäkemättömän eristäytymisen, joka pakotti totuttautumaan uudenlaisiin käytäntöihin ja rutiineihin.

Valtakunnallinen etätyösuositus päättyi 28. helmikuuta, ja yliopistot alkoivat siirtyä monipaikkatyöskentelyn kautta kohti henkilömäärärajoitusten purkua lähiopetuksessa ja -tenteissä. ­­­Yhteiskunnan asteittain tapahtuvan avautumisen keskellä luottamuksemme siihen, että pääsemme takaisin normaaliin, oli kasvanut.

Ukrainan sota horjuttaa turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme entisestään

Toivo normaaliin paluusta asettui kuitenkin kyseenalaiseksi 24. helmikuuta, jolloin Venäjä ilmoitti aloittavan hyökkäyksen Ukrainaan. Itä-Ukrainan sota oli häilynyt taustalla satunnaisten uutisten muodossa, joilla ei ollut kosketusta omaan arkeemme ja siten todellisuuteemme.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan horjuttaa turvallisuudentunnettamme myös täällä Suomessa. Kuva: Pixabay

Laajamittainen hyökkäys käynnisti valtavan globaalin reaktion, joka osoitti haavoittuvuutemme suurvaltapolitiikan edessä. Uutis- ja sosiaalisen median kuvasto täyttyi raunioista ja haavoittuneista, ja ihmiset alkoivat etsiä keinoja auttaa sodan uhreja.

Konfliktin myönteisenä puolena on voitu pitää sen aiheuttamaa yhteishenkeä, joka on osoittanut ihmisten halukkuuden toimia humanitäärisen kriisin keskellä olevien puolesta.

Länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet ovat myös herättäneet huolta siitä, millaisia vastapakotteita on tiedossa tai voisiko aseellinen konflikti eskaloitua koskettamaan useampaa valtiota.

Kriisien keskellä tunnesäätelyn ja palautumisen taidot korostuvat

Radio Suomen Päivässä vieraillut traumapsykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo, kuinka pitkään kestänyt erikoistilanne – ensin pandemia ja sitten sodan puhkeaminen – on saattanut aiheuttaa osassa ihmisisistä jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.

”Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.”

Markuksela korostaa, kuinka tärkeää on säädellä esimerkiksi uutisten lukemiseen käyttämäänsä aikaa, mutta myös huomioida elämän kokonaiskuormitus, sillä jo arkielämä itsessään vaatii palautumisen keinoja. Hermoston rauhoittaminen esimerkiksi hengitysharjoituksilla edistää hyvinvointia ja siten toimintakykyä.

Uskon omaksuneeni pandemia-aikana keinoja, joilla säädellä omaa kuormittuneisuuttani ja osaan esimerkiksi tauottaa opiskelua oikea-aikaisemmin. Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.

Ilmastonmuutos vauhdittaa kriisien syntymistä

Sotauutisten keskellä julkaistiin YK:n alaisen kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, joka piirtää synkkää kuvaa ilmastonmuutoksen seurauksista tulevaisuudessa, mutta myös jo tapahtuneista, peruuttamattomista muutoksista luonnon elinympäristöissä. Ilmastonmuutoskeskustelulta palstatilaa vei ensin korona, sitten Ukrainan sota, vaikka ilmastotoimilla on jo kiire.

Ilmastotoimilla on jo kova kiire. Kuva: Pixabay

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen yhtenä keinona on fossiilisista polttoaineista luopuminen, ja teemaa on sivuttu myös Ukrainan kriisiin liittyvässä keskustelussa. Vastapakotteita koskenut keskustelu on liittynyt länsimaiden riippuvuuteen Venäjän öljy- ja maakaasuvaroista ja tarpeeseen edistää länsimaiden energiaomavaraisuutta korvaamalla ne toisilla energialähteillä.

”Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.”

En ole ollut toiveikas sen suhteen, että maapallon lämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen on realistista enkä osaa sanoa, toimiiko Ukrainan kriisi tarvittavana muutosvoimana fossiilisista polttoaineista luopumiselle. Varmaa on kuitenkin, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien epäonnistuessa elinolot tulevat muuttumaan radikaalisti esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden voimistumisen ja siitä seuraavan ilmastopakolaisuuden takia.

Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.

Epävarmuus tulee olemaan uusi normaali, eikä siitä selviytyminen voi jäädä yksilöiden vastuulle

Sosiologian professori Leena Koski piti eläkkeelle jäädessään ”Yliopisto moraalisena instituutiona” -jäähyväisluennon 31. elokuuta 2020. Luennossaan Koski puhui esimerkiksi akateemisen maailman suorituskeskeisemmäksi muuttumisesta, sen kyseenalaistamisesta sekä pandemiasta.

”Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila.”

Mieleeni jäi Kosken toteamus siitä, kuinka ihmiset odottavat pandemian päättyvän ja paluun normaalin alkavan. Tähän Koski totesi, ettei mitään ”normaalia” ole olemassa.

Kosken toteamus konkretisoitui pohtiessani globaalia muutostahtia ja sen edellyttämää yksilön sopeutumiskykyä.

Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila. Tällöin yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei tule jäädä pelkästään yksilön oman neuvokkuuden tai ylipäätään parempien lähtökohtien varaan. Mielenterveysongelmat ovat viimekädessä yhteiskunnallinen haaste, jonka ratkaisua ei voi jättää yksilöille.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija Itä-Suomen yliopistosta.

Lähteet

https://yle.fi/uutiset/3-12225357

https://yle.fi/uutiset/3-12340313

https://yle.fi/uutiset/3-12336074

Julkaistu

Kohtuuden, kestävyyden ja toivon matkalla — pyhiinvaellus antaa jokaiselle jotakin

Pinja Luoma

KORONAPANDEMIA on tuonut muutoksen monelle elämän osa-alueelle, ja yksi näistä on matkailu. Moni on vaihtanut ulkomaanmatkat elämyksiin kotimaassa esimerkiksi retkeilyn parissa. Pandemian pakottama pysähtyminen on myös saanut monet pohtimaan, mikä elämässä on todella tärkeää ja merkityksellistä. Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka on yksi tapa merkitykselliseen matkailuun. Pyhiinvaellukselle voi lähteä mukaan kuka tahansa katsomuksesta tai aiemmasta vaelluskokemuksesta riippumatta.

Vuosikymmen vaihtui suurin odotuksin Ranskassa

Vuoden 2019 viimeisestä päivästä muistan upean tunteen siitä, että pian alkaa kokonaan uusi vuosikymmen. 2020-luvussa tuntui olevan jotain maagista ja merkityksellistä. Olin koko sielullani valmis uuteen vuosikymmeneen ja sen minulle varaamiin kokemuksiin.

Vuosikymmenen vaihtuessa seisoin ranskalaisen kaupungin torilla ihmisten kanssa, jotka olin tavannut samana päivänä. Meitä yhdisti se, ettei meillä ollut ketään läheistä ystävää, jonka kanssa vaihtaa vuosikymmentä. Luultavasti meitä yhdisti myös, ettei se haitannut ketään, sillä juuri sellaisille kokemuksille elimme. Uusille paikoille ja uusille ihmisille.

Kuukauden päästä istuin Schipholin lentokentällä, joka oli tavanomaiseen tapaan täynnä ihmisiä. Olin palaamassa takaisin Suomeen opiskelijavaihtoni päätteeksi. Vilkkain keskustelunaihe tuolloin oli Kiinassa jylläävä virus Covid-19, mutta keskusteluissa vallitsi epäusko siihen, että virus vaikuttaisi elämäämme juurikaan.

Koronapandemia pakotti katseen lähemmäs kotia

Parin kuukauden päästä viestittelinkin ystävieni kanssa siitä, mitä emme kotimaissamme saa lockdownin aikana tehdä. Yhtäkkiä maailma, joka oli ollut meille nuorille aikuisille loputtoman avoin, näytti hyvin erilaiselta.

”Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.”

Pandemia-aika on muuttanut arkea ja juhlaa kauemmin kuin olisimme alussa halunneet tai osanneet uskoa. Tapahtumia on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen, juhlia on peruttu, ystäväpiiri on ehkä pienentynyt. On koettu ahdistuneisuutta, turhautuneisuutta, epätietoisuutta ja välillä puhdasta tylsyyttäkin. Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.

Pandemia-aika ei ole kuitenkaan ollut pelkkää kurjuutta, ja näen, että se on toisaalta tuonut meidät niiden yksinkertaisten asioiden äärelle, jotka elämässä todella ovat tärkeitä.

Suuren muutoksen kourissa on ollut myös matkailu. Monia on tuskastuttanut, ettemme pääse tuulettumaan etelän aurinkoon tai ihailemaan Euroopan katuja. Samaan aikaan olemme kuitenkin saaneet iloita kotimaanmatkailun kasvavasta suosiosta.

Pyhiinvaellus on liikkeessä pysähtymistä

Ihmisiä kiinnostaa kotimaanmatkailussa niin uudet elämykset, historia ja kulttuuri kuin luontomatkailu. Tutkimusten mukaan paikallisuus vetää puoleensa erityisesti nuoria. Suomi ei ole enää se tylsä kotimaa, vaan paikka, jossa voi kokea seikkailuja.

Yhä useampi tutuistani retkeilee. Sosiaalisessa mediassa ruudulle tulee kuvia niin pitkospuilta kuin monen päivän telttaretkiltäkin. Luonnolla on pitkään tiedetty olevan rauhoittava vaikutus, mutta pandemian myötä olemme alkaneet arvostaa luontoa paikkana hengähtää entistä enemmän.

Kasvavan luontomatkailun keskellä tuntuu jopa hävettävältä myöntää, etten ole ikinä nukkunut teltassa. Tuntuu, että kaikki muut ovat käyneet Lapissa viime aikoina.

Tärkeän askeleen kohti luontoa ja rauhoittumista otin viime kesänä, kun osallistuin ensimmäistä kertaa pyhiinvaellukselle. Sanana pyhiinvaellus saattaa kuulostaa mahtipontiselta, jopa vieraalta.

Kuva: Aleksi Saariranta

”Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle.”

Todellisuudessa pyhiinvaellus on kuitenkin yksinkertaisimmillaan matka, jolla on tietty päänmäärä, jonne vaeltajan jalat häntä kuljettavat. Pyhiinvaellus ja luonto ovat meitä kaikkia varten, olimme sitten päivävaeltajia, yön yli reissaajia tai viikkojen vaelluksesta haaveilevia.

Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle. Se antaa tilaa asioiden läpikäymiselle, uusille ajatuksille, hiljaisuudelle ja jonkin kohtaamiselle – tapahtui kohtaaminen sitten muiden vaeltajien tai oman itsen kanssa.

Itselleni pyhiinvaelluksella on ollut tärkeää perusasioihin palaaminen: yksinkertaisuuden löytäminen ja hetkessä eläminen. Pyhiinvaelluksen pelkistyneisyys avaa materialistisessa maailmassa ikkunoita perusasioiden äärelle.

Se saa pohtimaan, mikä todella omassa elämässä on tärkeää ja merkityksellistä. Kokemukseen liittyy aina jollain tavalla hengellisyys riippumatta siitä, onko vaeltajalla itsellään suhdetta pyhään, tiettyyn jumalaan tai oppiin.

Hengellisyyden kokemuksen voi tuntea vahvana, kun matkaa omaan sisimpäänsä.

Lentokentät täyttyvät jälleen ihmisistä – mutta minne itse haluan matkustaa?

Jollain tapaa koen pandemian olleen maapallon antama merkki meille pysähtyä. Miettiä hetki omaa elämäämme, arvojamme ja sitä, mikä meille on tärkeää. Tyytyä vähempään.

Olin aiemmin ihminen, jolla oli matkan jälkeen jo seuraavat lentoliput varattuna. Suurin haaveeni lapsesta asti oli ollut matkustaminen, ja heti 18 vuotta täytettyäni aloin toteuttaa tuota unelmaa omilla ehdoillani. Samaan aikaan koin kuitenkin kasvavaa ilmastoahdistusta.

Yritin suosia kestävämpiä matkustusvaihtoehtoja, tuskastellen samalla valintojeni merkitystä maailmassa, jossa eletään kulutuskulttuurin huurruttamassa todellisuudessa. Kaikelle tälle lyötiin stoppi uuden, upean vuosikymmenen alussa.

”Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.”

Tämän pysähtymisen jälkeen en koe tarvetta ottaa eteisen kaapista esiin pölyttynyttä matkalaukkuani. En väitä, etten tulisi enää ikinä lentämään vieraisiin maihin, juopumaan uusista tuttavuuksista, kulttuurista ja vieraista paikoista. Väitän kuitenkin, etten tarvitse samanlaisia kokemuksia enää yhtä paljon kuin ennen. Olen tajunnut, että merkittävän ja itseäni kasvattavan matkan voi tehdä myös ihan vain kävellen koti-Suomessa.

Nykyään osaan nimetä hetken, jolloin koen olevani kaikkein onnellisin ja vapain. Se hetki ei löydy lentokentältä, suurista taidemuseoista tai rappiobaareista vaan Suomesta. Se hetki on se, kun kesäiltana juoksee saunasta järveen yhdessä ystävien kanssa. Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.

Kuva: Aleksi Saariranta
Viestipyhiinvaellus on kohtuuden, kestävyyden ja toivon matka

Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka tarjoaa jokaiselle vaeltajalle heille sopivimman vaihtoehdon. Vaelluksella kuljetaan kulttuurihistoriallisesti merkittävää Pyhän Olavin mannerreittiä läpi kuuden hiippakunnan aina Savonlinnasta Turkuun saakka.

”Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää.”

Reitti kulkee vesistöjen äärellä, ja yhdistää vielä Pyhän Olavin manner -ja vesireitit jatkaen Turusta saariston halki Ahvenanmaalle. Vaelluksen teemana onkin vesi, joka luo niin hengellisen kuin ekologisen elämän perusedellytykset.

Matkailuun ei aina tarvitse liittyä ilmastohäpeää. Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää. Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen jotain uutta.

Viestipyhiinvaelluksen avainsanoja ovat kohtuus, kestävyys ja toivo. Nämä ovat sanoja, joita haluaa vaalia nykyään enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Kirjoittaja on gradua vaille valmis uskontotieteilijä, joka työskentelee Pyhiinvaellus Suomi -hankkeessa.

Julkaistu

Muutoksesta

Salli Ahtiainen-Helanne

KREIKKALAINEN filosofi Herakleitos on todennut: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.” Erityisesti parin viimeisimmän vuoden aikana tähän on ollut helppo samastua.

Vuoden 2020 alussa iskenyt koronaviruspandemia laittoi koko ihmiskunnan hetkellisesti polvilleen miettimään, miten kaikki arkisetkin toiminnot voidaan toteuttaa uudessa normaalissa – ja myös palaamaan tärkeiden perusasioiden äärelle, kuten siihen, miten näinkin haastavassa tilanteessa voidaan pyrkiä yhteisöllisyyteen ja pelastamaan mahdollisimman monia ihmishenkiä.

Yhteisöllisyyden muutos onkin tässä haastavassa tilanteessa ollut paitsi vaikeimpia, myös traagisimpia asioita. Se on vaikuttanut esimerkiksi ihmisten hengellisen elämän harjoittamiseen. Normaalin messuun ja kirkkokahveille kokoontumisen sijaan koronapandemia ajoi ihmiset ruutujen ääreen seuraamaan striimiä kirkosta, jossa paikalla ovat vain messun toimittajat.

On mahtavaa, että nykyajan teknologia sallii striimaamisen kaltaiset innovaatiot. Niille, joille messu on kenties viikon tärkein tapahtuma kohdata muita ihmisiä hengellisen aspektin lisäksi, striimi ei voi korvata toisen ihmisen kanssa käytyjä keskusteluja. Koronatilanteen parantuminen mahdollisti onneksi myöhemmin ehtoollisella käynnin striimatun messun jälkeen, ja nyt kirkkoihinkin on vähitellen voitu palata.

Kuva: Pixabay

Hengellisen elämän harjoittamisen lisäksi yksi tärkeä ja itseäni lähellä oleva ryhmä, jonka yhteisöllisyyteen koronapandemia on vaikuttanut, ovat tietysti opiskelijat. Toimin vielä hetken SKY:ssä opiskelijatoiminnan koordinaattorina ja pääsin itsekin opiskelemaan toista tutkintoani valtiotieteelliseen tiedekuntaan niin sanottuna koronafuksina viime vuonna, joten näiden ja muunkin opiskelijajärjestötoiminnan kautta olen päässyt seuraamaan opiskelijaelämän muokkautumista pandemiatilanteeseen melko aitiopaikalta.

Maaliskuu 2020 tuskin pyyhkiytyy pois mielestäni aivan lähiaikoina. Oli poikkeuksellisen kuormittavaa ottaa ensin vastaan tieto maailmanlaajuisesta pandemiasta, josta kukaan ei vielä tiedä tarpeeksi ja samaan hengenvetoon kuulla, että kaikki yli 10 hengen kokoontumiset kielletään. Tätäkään tietoa ei kovin kauaa ehtinyt prosessoida, kun oli jo otettava haltuun useampiakin etäyhteyksin toimivia järjestelmiä ja muita juttuja, joilla oli mahdollista järjestää interaktiivista toimintaa verkon välityksellä.

”Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä.”

Opiskelijoiden ja kenties monien muidenkin näkökulmasta koronapandemia on muutoksen kannalta tarkastellessa erikoinen asia. Kaikki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä normaalista jopa sotatilan kaltaisiin uudelleenjärjestelyihin, kaikki kohtaamiset laitetaan minimiin, koko käsitys normaalista arjesta on laitettava täysin uusiksi.

Samalla kuitenkin ainakin itsestäni tuntui moneen otteeseen etenkin ensimmäisenä ja myös toisena koronakeväänä, että yhtäältä kaikki muuttui, mutta toisaalta muutosta on todella vaikeaa hahmottaa, koska kaiken toteutuminen etäyhteyksien välityksellä passivoi arkea niin paljon. Toki muutos aiemmin aktiivisesta arjesta ruudun ääreen on helppo noteerata, mutta se yksinään ei riitä kuitenkaan kuvailemaan kaikkia niitä tasoja, joita koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin liittyy.

Muutokseen liittyy aina sekä myönteisiä että kielteisiä puolia. Niinpä haluankin nostaa tähän myös sen näkökulman, että kaikille etäyhteyksien äärelle siirtyminen ei ole ollut pelkästään huono asia. Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä. Striimattukin messu voi olla parempi kuin ei messua ollenkaan, sillä messun kautta, tapahtui se millä yhteyksillä tahansa, on joka tapauksessa mahdollista välittää lohtua ja toivoa vallitsevan tilanteen keskelle.

Mitä tulee opiskelijaelämään, on varmasti paljon opiskelijoita, joilla esimerkiksi työnteko on muuttunut paljon helpommaksi etänä suoritettavien kurssien vuoksi. Kaikki eivät myöskään kaipaa samalla tavalla kasvotusten tapahtuvaa kohtaamista, ja monia asioita voi olla jopa helpompi kommunikoida etäyhteyksien kautta.

Osalle voi olla helpottavaa, kun läsnäolopakollisen ja luentosalissa toteutettavan kurssin voikin katsoa omalta kotipaikkakunnalta käsin ja tavata esimerkiksi perhettä ja paikkakunnalla asuvia ystäviä, jotka muuten olisivat kaukana opiskelupaikkakunnalta.

Lisäksi voin ainakin itse samastua siihen, että pandemia-aika on ollut todella hyvä hetki pysähtyä omien arvojen, ihmissuhteiden ja ylipäätään arjen äärelle miettimään sitä, mitkä asiat ovat hyvin, mistä voin karsia ja mitä minulle ja ympärilläni oleville ihmisille kuuluu.

”Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin.”

Syksyn 2021 aikana toivoa ja valoa on jo alkanut näkyä tunnelin päässä. Opiskelijajärjestö- ja ylipäätään korkeakoulukentällä ja kirkossa on jo palattu pitkälti kasvotusten tapahtuviin kohtaamisiin, joiden rinnalla kulkee myös etäosallistumismahdollisuus. Loppuvuoden uutiset uudesta virusvariantista ja etätyösuosituksesta vetävät toki sumuverhon tulevaisuuden eteen.

Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin. Tämä poikkeuksellinen ajanjakso on vain tehnyt tuntemattomasta vielä helpommin havaittavaa.

Loppuun haluan sanoa jonkinlaisena kevennyksenä, että vaikka muutos olisikin ainoa pysyvä asia, niin joulu näyttää silti tulevan myös tänä vuonna yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Emme vielä tiedä, joudutaanko lähempänä joulua tekemään vielä jonkinlaisia poikkeusjärjestelyitä, mutta se ei silti välttämättä vaimenna tai poista joulun varsinaista merkitystä, mikä se itse kullekin on.

Tänäkin jouluna toivon, että mahdollisimman moni saisi kokoontua edes pienimuotoisesti tai etäyhteyksin omien läheistensä kanssa rakkauden ja toivon sanoman äärelle. Toivon, että muuttuvasta maailmantilanteesta ja sen mahdollisesti aiheuttamasta kuormituksesta huolimatta jokaisella olisi mahdollisuus pysähtyä itsensä ja läheistensä äärelle, katsomaan oman asuinympäristönsä jouluvaloja, nauttia siitä pienestä määrästä lisää valoa, jota juuri satanut lumi on tuonut, laulaa joululauluja ja ylipäätään jättää hetkeksi arjen huolet taakse.

Muutoksia on ja tulee aina olemaan, mutta on tärkeää tiedostaa, mitkä asiat pitävät pinnalla myös muutosten keskellä.

Esijä-lehti on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kustantama. Kirjoittaja on SKY:n paikallissihteeri, teologi, sosiaalitieteilijä ja opiskelijajärjestöaktiivi. Hän on kiinnostunut paitsi muutosten tuomista mahdollisuuksista, myös ihmisten kanssa toimimisesta ja uusien asioiden oppimisesta. Hän kuvailee itseään pesunkestäväksi jouluihmiseksi, ja esseen myötä hän haluaa toivottaa jokaiselle siunattua adventin aikaa, hyvää joulua ja parasta mahdollista hyvää uuteen vuoteen 2022.

Julkaistu

”Mistä lähtien naisten pukeutuminen on ollut äänestysasia?” –Korona muutti yhdessä elämisen sääntöjä

Annika Hämäläinen

SUNNUNTAINA 7. maaliskuuta Sveitsi hyväksyi niukan enemmistön äänin 51,2 % ”burkakieltona” tunnetun lakiehdotuksen, joka kieltää kasvojen peittämisen julkisilla paikoilla. Lakiesitys hyväksyttiin kansanäänestyksessä, vaikka Sveitsin hallitus piti esitystä ylimitoitettuna. Hallituksen mukaan burkan ja silmät peittävän niqabin käyttäjiä asuu maassa arviolta vain joitain kymmeniä.

Lakiesitystä ajanut Sveitsin kansanpuolue SVP kertoi haluavansa vastustaa radikaalin islamismin vakiintumista Sveitsiin sekä puolustaa alistetussa asemassa olevia musliminaisia. Kiellon vastustajat pitävät lakiesitystä rasistisena sekä seksistisenä. Myös Amnesty on vastustanut lakiehdotusta voimakkaasti, pitäen sitä vaarallisena, naisten oikeuksia rikkovana linjauksena.

Kuva: Element5 Digital – Unsplash

Nuoret muslimit ry ja Amal ry kritisoivat kieltoa naistenpäivänä 8.3 julkaistussa kannanotossaan: ”Mistä lähtien naisten pukeutuminen on ollut äänestysasia? Kielto on merkki lisääntyneestä islamin vastaisuudesta. – – Niqabin kieltäminen on yhtä huono ratkaisu kuin hijabiin pakottaminen, jota tapahtuu Iranissa sekä osissa Saudi-Arabiaa.”

BBC kuvaa erityisesti useiden sveitsiläisten naisten suhtautuneen esitykseen sekä hyväksyvästi että vastustaen. He vastustavat sekä naisten mahdollista pakkoa pukeutua burkaan tai niqabiin, mutta samalla he vastustavat lakeja, jotka kertovat naisille, mitä he saavat tai eivät saa pukea ylleen. BBC:n mukaan ovensuukyselyissä naiset äänestivätkin usein ”jeiniä,” sekä kyllä (ja) että ei (nein).

Nuoret muslimit ry ja Amal ry toteavat uutisen muistuttavan ”meitä siitä tosiasiasta, että Euroopassakin yritetään jatkuvasti polkea naisten itsemääräämisoikeutta.” He muistuttavat kannanotossaan historiasta, jossa naisten pukeutumiseen on puututtu, milloin liian paljastavan ja milloin liian peittävän pukeutumisen takia. Pukeutumiskielloilla onkin pyritty määrittelemään yhteiskunnan moraalisia ja uskonnollisia arvoja ja ne ovat usein kohdistuneet vähemmistöihin. ”– – Mikä on naisen rooli yhteiskunnassa, jos aina jollain on valta määrittää naisten pukeutuminen.”

Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä

Hyväksyttyään lakiesityksen, Sveitsi liittyi kahdeksanneksi Euroopan maaksi, jossa on käytössä vastaava kansallinen tai osittainen ”burkakielto.” Vaikka kielto koskee kasvojen peittämistä, on kasvojen peittäminen kasvomaskilla turvallisuussyistä edelleen sallittua, jopa suotavaa. Samoin on myös Ranskassa ja Belgiassa, maissa, joissa ”burkakielto” on voimassa.

Koronan muutettua yhteiskuntiamme ja tapojamme, on myös vanhoja ”burkakiellon” perusteluja ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan syytä tarkastella uudelleen. Esimerkiksi European Network of Equality Bodies:in lakiasiantuntijat Imane El Morabet, Jone Elizondo-Urrestarazu ja Moana Genevey kirjoittavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoltaneen Ranskan ja Belgian valtioiden linjaa kieltää kasvojen peittäminen yleisillä paikoilla. Molemmat valtiot perustelivat päätöstään julkisella turvallisuudella, naisten ihmisarvolla, naisten ja miesten yhdenvertaisuudella sekä ”yhdessä elämisellä.” Valtioiden mukaan ”yhdessä eläminen” on mahdollista vain silloin, kun henkilö on pystyy tunnistamaan.

Asiantuntijoiden yllätykseksi EIT antoi paljon painoarvoa ”yhdessä elämisen” argumentille. Korona on kuitenkin asettanut tämän perustelun uuteen valoon. Kasvojen peittämisestä kasvomaskeilla on tullut osa yhdessä elämisen arkea. Nyt kasvojen peittämättömyyteen suhtaudutaan turvallisuuskysymyksenä.

”Yhtäkkiä kasvojen peittäminen ei olekaan ”turvallisuusriski” tai kättelemättömyys ”epäkohteliasta” vaan – – on nykyään toisen huomioimista. Yhteiskunta ei silti osaa hyväksyä niitä, jos ne tehdään uskonnollisilla motiiveilla.” – Nuoret muslimit ry ja Amal ry

Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä, sillä kielto rajoittaa naisten oikeuksia, vähentää sosiaalista kanssakäymistä sekä altistaa naiset vakaville turvallisuusuhille.

Vuonna 2019 Alankomaiden työväenpuolue (PvdA) vastusti osittaista ”burkakieltoa” Pride-kulkueen yhteydessä pidetyllä Burqa Queen -kampanjalla. Kuva: Liam Mcgarry – Unsplash

Ihmisoikeusprofessori Eva Bremsin mukaan naisen pakottaminen burkan tai niqabin käyttämiseen on henkistä väkivaltaa. Hänen mukaansa olisikin kyseenalaista sakottaa tai muuten rankaista heitä, mikäli tarkoitus olisi parantaa naisten asemaa. Rankaisemalla, heitä kohdellaan tekijöinä eikä uhreina.

Bremsin tekemään tutkimukseen osallistuneet naiset eivät olleet kokeneet burkaan pakottamista, sen sijaan heidän läheisensä olivat vastustaneet ja pyrkineet estämään burkan sekä niqabin käytön. Bermsin haastattelemat naiset eivät kokeneet burkaan pukeutumista alistavana tai omasta identiteetistä luopumisena, vaan päinvastoin omaa identiteettiä, vahvuutta ja itsevarmuutta vahvistavana tekijänä.

Vaikka Suomessa ei ole erillistä huivikieltoa, ei huivin käyttö ole kaikkialla sallittua. Keskustelu huivin käytöstä osana poliisin virkapukua jatkuu yhä. Toiset suhtautuvat huiviin turvallisuusuhkana sekä perustelevat sen vähentävän poliisin neutraaliutta. Iso-Britanniassa sekä Ruotsissa huivia saa käyttää osana poliisin virkapukua. Iso-Britanniassa huivin käytön katsotaankin kertovan neutraaliudesta, sillä erilaiset poliisit viestivät poliisin edustavan koko yhteiskuntaa. Myös Suomessa poliisin toivotaan vastaavan taustaltaan Suomen kansaa.

Nuoret muslimit ry:n ja Amal ry:n kannanotto, asiantuntijat sekä tutkimukset ovat eri mieltä sveitsiläisen niukan enemmistön kanssa. Naisten oikeuksien rajoittaminen ei ole toimiva tapa edistää naisten oikeuksien, turvallisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Vähemmistöjä kuulemalla, päätökset eivät pohjaudu stereotypioihin, oletuksiin ja korulauseisiin, vaan faktoihin.

Lähteet

Nuoret muslimit ry:n ja Amal ry:n kannanoton voit lukea kokonaisuudessaan molempien yhdistysten Instagram-tileiltä: https://www.instagram.com/amal_yhdistys/https://www.instagram.com/nuoretmuslimitry/

STT-YLE, Sveitsi hyväksyi ”burkakiellon” – kasvojen peittäminen julkisilla paikoilla kielletään. https://yle.fi/uutiset/3-11825034

BBC, Switzerland referendum: Voters support ban on face coverings in public. https://www.bbc.com/news/world-europe-56314173

El Morabet, Elizondo-Urrestarazu ja Genevey, The ban on full-face veils and the Covid-19 pandemic. https://equineteurope.org/2020/the-ban-on-full-face-veils-and-the-covid-19-pandemic/

Brems, Face veil bans in the European Court of Human Rights: the importance of empirical findings.https://www.researchgate.net/publication/294291849_Face_veil_bans_in_the_European_Court_of_Human_Rights_the_importance_of_empirical_findings

Ziemann, YLE, Analyysi: Sallitaanko Suomessa poliisilla päähuivi? Vuosia kestänyt vääntö uskonnollisista tunnuksista virkapuvussa on vihdoin ratkeamassa. https://yle.fi/uutiset/3-11438065

Mtv Uutiset, Sisäministeriö selvittää: Pitäisikö huivi sallia osaksi poliisin virka-asua? ”Ruotsissa poliisi on saanut käyttää jo vuosia.” https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/sisaministerio-selvittaa-pitaisiko-huivi-sallia-osaksi-poliisin-virka-asua-ruotsissa-poliisi-on-saanut-kayttaa-jo-vuosia/7870460#gs.wld8sh

Ziemann, YLE, Poliisi kaipaa lisää maahanmuuttajataustaisia opiskelemaan poliisiksi – ”Että suomalainen poliisi vastaisi myös taustaltaan Suomen kansaa”. https://yle.fi/uutiset/3-10709618

Julkaistu

Kulttuuritila-ahdinkoa koronan aikaan

Kulttuuritilat ovat vaarassa monessa paikassa.

Saana Niemi

VIIME aikoina sosiaalisessa mediassa on levinnyt teatteriharrastajakansan puolesta ikäviä uutisia. Toimitilojensa menettämisen uhan alla on Turussa niin Barker-teatteri kuin Turun ylioppilasteatterikin. Myös Jyväskylässä kamppaillaan samanlaisten ongelmien kanssa, sillä sielläkin toimivan ylioppilasteatterin tilavuokraa ajetaan jatkuvasti enemmän ahtaalle. Viime joulukuussa uutisoitiin siitä, kuinka Helsingin ylioppilasteatteri on vaarassa menettää Mustikkamaan kesäteatterinsa.

Ilmiöiden ajallinen läheisyys voi olla osittain sattumaa, osittain taas niiden taustalla on samanlaisia tekijöitä. Turun ylioppilasteatterilla ja Barkerilla uhkana on tilojen menettäminen johonkin ”tuottoisampaan” tarkoitukseen, sillä taidealan tuotot ovat pienemmät kuin voittoa tavoitteleva liiketoiminta. Jyväskylän ylioppilasteatterin ja Mustikkamaan kesäteatterin tilanteita yhdistää puolestaan tiloista ja resursseista kamppaileminen.

Kuva: Unsplash

Tähän aikaan tuntuu, ettei mistään voi puhua mainitsematta koronaa. Tämäkään aihe ei ole poikkeus. Aika on ollut jokaiselle toimitaholle haastava, eikä vähiten taiteellisille aloille, joissa tulot vaihtelevat paljon normaalitilanteessakin. Taide on usein se, josta ollaan ensimmäisenä valmiita tinkimään, sillä sitä ei nähdä niin oleellisena perusedellytyksenä elämiselle ja arjen toiminnalle. Korona lisää siis oman pikantin mausteensa koko soppaan.

Mutta miksi kulttuuria ajetaan jatkuvasti ahtaalle muiden hankkeiden tieltä?

Tilakriisit tiivistetysti

Jyväskylän ylioppilasteatteri (JYT) toimii Ylioppilastalo Ilokiven tiloissa, joka kuuluu Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnalle (JYY). Tiloissa järjestetään muutakin toimintaa ja JYY on jatkuvasti karsinut JYT:n käyttöoikeutta tilaan sillä tuloksella, että tällä hetkellä JYT:llä on käytettävissään vain yksi vuoro viikossa. Tällainen käyttörajoitus tekee teatterin tekemisestä käytännössä mahdotonta.

Helsingin Ylioppilasteatterin omistaman Mustikkamaan kesäteatterin kohtalo keikkui vaakalaudalla, koska Helsingin kaupunki päätyi leikkaamaan Ylioppilasteatterilta, koska se halusi jakaa avustuksia tasaisemmin muiden toimijoiden kesken. Tämä on todella ymmärrettävää ja muille avustuksia saaville tahoille iloinen uutinen, mutta vaikuttaa Ylioppilasteatterin toimintaan mittavasti.

Siinä missä yllä mainitut ongelmat ovat jopa ymmärrettäviä resurssien puutteiden vuoksi, kuulostavat Turun kuviot surullisemmilta. Barker-teatterin tiloihin kaavaillaan loft-asuntoja ja Turun ylioppilasteatterin (TYT) tiloihin uutisoitiin pahimmillaan mahdollisesti tulevan K-Market. TYT:n vuokranantajan vaihduttua viime joulun alla rakennukseen suunnitellaan saneerausta, jonka myötä tilan vuokra nousisi. Teatterin on vaikea vastata vuokrankorotukseen tuloja syöneen koronakevään jäljiltä – ilman koronaakin korotus on mittava – joten vuokranantaja esitteli vähin äänin tilaa kiinnostuneille ostajille, joita on myönnetty riittävän jonoksi asti. Jos tilanne äityy siihen, että tuottoa tavoittelematon teatteri kilpailee kaupallista toimijaa vastaan, peli vihelletään poikki nopeasti, kapitalismin eduksi.

Kulttuuria ei arvosteta mutta sitä kyllä kulutetaan

Palaan kysymykseeni siitä, miksi kulttuuritoiminta joutuu niin usein siirtymään syrjään muiden hankkeiden edestä. Yksinkertaisin vastaus on raha. Matalamman kynnyksen kulttuuritoiminta harvoin tuottaa samanlaisia summia kaupallisten toimijoiden tapaan, joten sen toiminta riippuu paljon myös valtion sekä kaupunkien jakamista tuista ja avustuksista. Näistä varoista kuitenkin kilpailee monta tahoa keskenään, eivätkä summat ole usein riittäviä kaikille, vaikka rahat pyrittäisiin jakamaan mahdollisimman tasaisesti. Joko kilpaillaan koko kakusta tai sitten kaikki saavat palasen. Palat jäävät ohuiksi siivuiksi, sillä ottajia on paljon.

On vaikea selittää, miksi kulttuuri on tärkeää. Samalla tavalla kuin on vaikea selittää, miksi ihmisten tulisi olla empaattisia toisiaan kohtaan tai välittää kaikkien oikeuksien toteutumisesta. Kulttuuri tarjoaa hengen ravintoa siinä missä K-market ruumiin ravintoa. Näiden arvottaminen keskenään on hölmöä: ne eivät edes kamppaile samassa sarjassa. Kulttuuriton elämä on tylsistyttävää ja turruttavaa mielelle. Kun ihmiset jäivät neljän seinän vangeiksi koronan puhjetessa keväällä, väitän heidän tuijotelleen enemmän Netflixiä kuin lompakkojensa sisuksia.

Koronan jyllätessä moni, itseni mukaan lukien, huokaili ”pääsisipä teatteriin”, sillä elävän taiteenkin katseleminen on ihan erilainen sosiaalinen tapahtuma kuin katsoa valkokangasta tai ruutua. Samalla tavalla kuin kaikki livemusiikkia kuunnelleet tai konserteissa käyneet ovat samaa mieltä siitä, että livemusiikki on aivan eri asia kuin radion kaiuttimista tai korvalapuista kuunneltu jytke. Kulttuuri hieroo sydäntä ja sielua tavoilla, joita on vaikea kuvailla. Se tarjoaa tajuamisen hetkiä ja tunteita, jotka elähdyttävät kaiken muun elämän keskellä. Ne ovat kuin pieniä heräämisiä nukkuvassa arjessa.

Ei se koko vaan se syke

Edellä mainittuja sielun heräämisiä tarjoavat toki kaupunginteatteri, Logomo ja Finnkino. On kuitenkin elitististä väittää, ettei samanlaisia tai jopa vahvempia tunteita voi herätä pienessä kellaripubissa, jossa tilan ja kokemuksen jakaa alle 20 ihmistä. Kuka tahansa sellaisessa pubissa ollut henkilö, joka on päässyt todistamaan intohimoisten ihmisten taitojensa toteuttamista tietää, että paikan ja yleisön koolla tai esiintyjän ammattitaustalla ei ole merkitystä. Upeaa elävää kulttuuria on kaikkialla ja kaikissa.

Elämysten tarjoamisen lisäksi pientahon teatterit tekevät arvokasta työtä siinä, että ne esittelevät kulttuurimaailmaa kiinnostuneille riippumatta taustasta, iästä tai muista meriiteistä. Niiden kautta ensikertalaiset pääsevät niin lavalle kuin kulisseihin puuhastelemaan. Teatterin tekemisestä kiinnostunut noviisi ei voi marssia kaupunginteatterin ovista sisään parrasvalojen loisto silmissään, mutta esimerkiksi TYT:lla kokemuksen puute ei ole este mihinkään. Teatteriin ei ole pääsykokeita, vaan työryhmät valitaan aina produktiokohtaisesti. Näin jokaisella on mahdollisuus monta kertaa vuodessa päästä osaksi toimintaa. Monelle teatteritoiminta on ollut käänteentekevää omassa elämässä ja hyvinvoinnissa. Tietenkään se ei tuota rahaa merkittävästi, joten sen hyötyä on vaikea tarkastella tuottavuuden kantilta, vaikka tämä kantti tuntuu olevan mittana nykyään kaikkeen.

Barkerin suojeltu vanha kutomorakennus puolestaan tarjoaa katon ja työtilat yli 50 taiteen ja luovan alan ammattilaisella, sekä yksittäisille taiteilijoille että yhteisöille. Vuosittain teatterilla käy 5000 kävijää, eli trafiikkia riittää. Paikalla on suuri vaikutus Turun kulttuuritoimintaan, vaikka maallikolle asia ei vaikuttaisikaan siltä.

Tilat ovat kiven alla

Miksi tilaongelma on saavuttanut nämä mittasuhteet? Teattereille ei ole uusi ilmiö joutua vaihtamaan tiloja tai kamppailemaan niistä. Ongelma piilee siinä, että teatterien ja taiteelliseen toimintaan soveltuvia tiloja ei löydy helposti menetettyjen tilalle.

Turun ylioppilasteatterin tiloja skouttaillut Keskon edustaja oli sanonut haastattelussa Turun sanomille, että kauppiaille esitellään jatkuvasti erilaisia tiloja mahdollisiksi toimitiloiksi. Hänen oli varmasti tarkoitus rauhoitella, että tilojen esittely ei tarkoita vielä käytännössä mitään. Samalla hän kuitenkin sanoitti ääneen olennaisen ison ongelman: siinä missä marketeille esitellään jatkuvasti mahdollisia liiketiloja, ei Turussa ole teatteritoimintaan sopivia tiloja juuri nimeksikään. Siksi TYT:n ja Barkerin ahdingot ovatkin niissä mitoissa, joissa ne ovat.

Joku saattaa suutahtaa, että jos tiloja ei löydy keskustasta, miksi teatterit eivät mene kauemmas. Mikä tarve teatterilla on olla kaupungin arvokkaimmilla neliöillä? TYT:n talousvastaava Nuppu Ervasti sanoo hyvin Ylen haastattelussa, että kulttuurin kuuluu olla kaupungin sykkeessä, eikä periferiassa. Kulttuuria työnnetään usein kauas pois ihmisten keskuudesta ja raivataan kaupallisen toiminnan tieltä, vaikka kulttuuri kiinnostaa ja liikuttaa ihmisiä.

Turku, tuo taiteen ja kulttuurin kaupunki

Turun seutu on merkittävä taiteilijakeskittymä Suomessa. Silti jo parinkymmenen vuoden aikana Turussa mittava joukko taiteentekijöitä on toistuvasti menettänyt työtilansa, etsinyt uuden ja aloittanut alusta – myös vuonna 2011, kun Turku julistettiin kulttuuripääkaupungiksi. Muun muassa Barkerin tiloista kaupunki on luvannut pysyvät työhuoneet taiteilijoille.

”Turulla on arvostetun kulttuurikaupungin maine ja asema, sillä kaupungissa toimii monia eri harrastajateattereita Logomon ja kaupunginteatterin kaltaisten instituutioiden rinnalla.”

Kertooko jotain kaupungin tai yhteiskunnan arvoista, että pienen tahon kulttuuritoimintaa ajetaan ahtaalle voittoa tavoittelevien tahojen tieltä? Henkistä pääomaa tuottavat tahot jäävät auttamattomasti toiseksi niille, jotka tuottavat taloudellista pääomaa eli konkreettista pätäkkää.

Turun sanomat kirjoittavat, että Turun kaupunki on itse tehnyt selvityksen, jossa todetaan, että osalta kulttuuritoimijoista puuttuu asianmukaiset toimitilat joko kokonaan tai käytössä olevat tilat ovat puutteelliset tai epäsopivat toimintaan. Toimintaan sopivien tilojen niukkuus vaikuttaa suoraan taiteelliseen toimintaan. Esimerkiksi teatteria on mahdotonta tehdä tiloissa, jotka eivät tarjoa sen tarpeisiin sopivia edellytyksiä. JYT:n tapauksessa, tilat ovat sopivat, mutta yksi päivä viikossa ei riitä mielekkäiden esitysten tekemiseen.

Teatteriharrastajien joukossa spekuloitiin, tuleeko TYTin tiloihin kaavaillun kaupan nimeksi K-market Teatro. Heti perään toivottiin, että juttu jää huonoksi vitsiksi eikä muutu kieroutuneeksi totuudeksi. Tulevaisuus on vielä auki, ja niin kauan asioille voi vielä tehdä jotain. Vielä voimme valita koko kansaa palvelevan elävän kulttuurin muutaman henkilön taskuja täyttävien tuottojen sijaan.

Näin voit auttaa vaikeuksissa olevia teattereita

Turun ylioppilasteatteri:
Voit liittyä TYT:n kannatusjäseneksi tai ostaa lahjakortteja osoitteessa: http://turunylioppilasteatteri.fi/auta-teatteria/

Jyväskylän ylioppilasteatteri:
Voit liittyä JYT:n kannatusjäseneksi osoitteessa:
https://docs.google.com/forms/d/e/1FAIpQLSfqG3YNKhIAIqDaWNZG1eKEaPDAcAFQhmrA8tplhV6jTCytIA/viewform

Barker-teatteri: #kissmybarker
Tutustu Barker-teatteriin osoitteessa:
https://www.barkertheatre.fi