ETSIJÄN toukokuun teemanumerossa keskustellaan kuluttamisesta. Monessakin mielessä ajankohtainen aihe. Esimerkiksi siksi, että Suomessa tehtiin viime kuussa kaikkien aikojen televisioiden myynti ennätys, kun Yleisradion televisiokanavat vaihtuivat teräväpiirtoon.
Ryntäystä oli odotettu. Kaupat valmistautuivat hurjaan televisioiden menekkiin, kun kaikilla olisi nyt pakko olla HD-TV, jos valtion kanavia halusi katsella. Kansalaistiedotuksen saannilla on demokratiassakin hintansa.
Televisioiden tarve näkyi jo maaliskuussa, kun myynti kasvoi yli 130 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Huhtikuun myyntien odotettiin kasvavan sitäkin enemmän, ja ennustuksissa arveltiinkin myynnin tuplaantuvan viimevuoden vastaavaan ajankohtaan. Ennustukset osuivat kuitenkin kovasti alakanttiin, kun tulos oli nelinkertainen viime vuoteen nähden. Yhteensä huhtikuussa 2025 myytiin ennätykselliset 70 000 televisiota Elektroniikka- ja kodinkonekaupan yhdistyksen mukaan.
On hyvä, että teknologia menee eteenpäin. Toisaalta se tehostaa monia prosesseja ja vähentää kulutusta, enimmäkseen kuitenkin vaikuttaa siltä, ettö se lisää kulutusta. Tässä kiihtyvässä kehityksen tahdissa ihmisistä tulee vain kuluttajia, joiden on perässä pysyäkseen hylättävä yhteensopimattomat ja vanhentuneet laitteensa yhä useammin. Puhumattakaan puhtaasti trendipohjaisesta kuluttamisesta.
”Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan.”
Pakkaan vaikuttaa tietysti myös vanha kunnon hehkulamppuhuijaus, missä tuotteet suunnitellaan kertakäyttöisiksi tai keinotekoisesti rikkoutumaan, jotta talouden rattaat pidettäisiin pyörimässä. Tavoite ei usein ole vilpitön kehityksessä eteenpäin kulkeminen. Tuotteita suunnitellaan yhteensopoimattomiksi ja korjauskelvottomiksi.
Tässä numerossa Nemi Susiketo kertoo vanhan korjaamisen arvokkuudesta, niistä tunteista ja tarinoista, mitä esineisiimme liitämme. Kai Lovi puolestaan kutsuu lukijan pysähtymään kuolevaisuutensa äärelle ja osoittaa, miten kuluttaminen ei ehkä odotetusti päätykään kuolemaan, vaan jatkuu haudankin takaa vangiten meidät kuluttajuuden ikeeseen silloinkin, kun emme voi siihen enää itse vaikuttaa.
Kerttu Hintikka esittää rohkaisevia ratkaisuja sekä valonpilkahduksia kulutustottumuksien mahdollisuuksiin yhteisöllisyyden kautta, kun taas Antti Vikström pohtii sosiaalisen median kuluttamisen kautta yhteisön raskautta sekä sen tuottamaa inhimillistä kärsimystä.
Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan. Vaihtoehdoksi jää vain sen olemassaolon jatkuvan paineen hyväksyminen ja siihen oman asennoitumisen valitseminen: Oman ihmisyytensä lunastaminen kuluttajan asemasta.
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, joka rakastaa kirppareita.
Etsijä kiittää tämän teemanumeron kansikuvan tekemisestä: KAHO SUZUKI Art&Design https://www.kahosuzuki.com
Etsijä thanks the creator of the cover art for this issue: KAHO SUZUKI Art&Design
OLEN kuolindoula ja päätavoitteeni on tukea kaikkien oman tahdon toteutumista elämänkaaren loppupäässä sekä kuoleman jälkeen. Doulana toimiminen on mielestäni myös aktivismia, sillä siinä puolustetaan toisten oikeuksia sekä lempeästi saatetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolevaisuutensa. Olen kuitenkin myös ympäristöaktivisti, ja etenkin ylikulutusta sekä ylituotantoa mietin paljon zero waste -aatteen kautta.
Suomessa kuolema on edelleen tabu, ja se on siivottu piiloon asiantuntijoiden hoidettavaksi. Se on jotain herkkää, pelottavaakin ja jotain, minkä edessä kenties tukeudutaan tuttuihin raameihin vaikkeivat ne omaa maailmankatsomusta tai toiveita vastaisikaan. Siksi tiedän rikkovani useampaa sosiaalista ja kulttuurillista tabua, kun kysyn, onko oikein, että vainajat kuluttavat yhteisiä rajallisia resurssejamme tällä planeetalla?
Kysymys on tarkoituksella kärjistetty ajatuksien herättelemiseksi. En koe laajemmassa mittakaavassa, että vainajien hyvästelyyn liittyviin rituaaleihin käytettävät resurssit olisivat ongelma. Kuolema on jotain niin merkittävää, että sen äärelle kuuluukin pysähtyä, eikä sitä tulisi kohdata tehokkuusajattelun tai suorittamisen kautta. Jos vertaa vaikka sotiin tuhlattavien resurssien määrää, ei vainajien viimeiseen lepoon saattamiseen kuluvista resursseista tarvitse kantaa yhtään huolta: ovathan hautaamiseen käytetyt resurssit myös tarpeellisia ja oikeutettuja toisin kuin sotiin liittyvä kulutus.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea kuolemaan liittyvää tulee tarkastella avoimen uteliaana ja kyseenalaistaa totuttuja normeja etenkin, jos aihetta pidetään epäsoveliaana vaikka se ihan jokaista meitä koskettaakin.
Ruumis olisi osana luonnon kiertokulkua ravinteeksi eikä taakaksi. Kalevanharjun puistossa kesällä 2020. Kuva: Kai Lovi
Etäännytetty kuolema tekee ruumiista jätettä
Me ihmiset olemme etenkin länsimaissa pyrkineet poistamaan itsemme täysin luonnon jatkuvasta syklistä. Emme kuollessammekaan halua osallistua tähän suureen, kauniiseen ja kaaottiseen elämän rihmastoon. Emme halua edes ajatella olevamme osa luontoa, siksihän määrittelemme ihmisen erilleen eläimestä.
Me kuitenkin olemme lihaa, verta, luuta, erilaisia sappi ja kudosnesteitä, kaikenlaisia mineraaleja ja arvometalleja, mistä tämä keho koostuu. Emme näiltä osin poikkea eläimistä millään merkittävällä tavalla, mutta silti jostain syystä siinä missä eläinten ruumiita, “ruhoja”, katsotaan hyödyn ja haitan näkökulmasta, ei ihmisen ruumiista näin ajatella. Jos asiaa miettiikin kulutuksen kannalta sitomatta logiikkaansa kulttuurisiin odotuksiin, ruumiin piilottaminen kuoppaan arvokkaassa puulaatikossa tai sen polttaminen on aikas tuhlailevaa sekä luonnotonta.
Ihmisen kuolemaan suhtautuminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut rationaalista, vaan käsittelemme kuolemaa lähinnä emotionaalisella ja henkisellä kehollamme. Tarve kuoleman koristamiseen ja rakkaan poismenon käsittelyn ritualisointiin, ei myöskään ole puhtaasti ihmiseläimen toimintaa, vaan monet muutkin lajit surevat ja hautaavat rakkaitaan. Todennäköisesti paljon useampi laji kuin mitä voimme tunnistaa, sillä meidän on vaikea hyväksyä surua ja rituaalia, jota emme tunnista omaksemme.
Siksihän saatamme kokea toisen kulttuurin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvät rituaalit “epäkunnioittavina” tai jopa “iljettävinä”. On kuitenkin olemassa kulttuureja, joissa läheisen ruumiin syöminen kuoleman jälkeen on rakkauden ja kunnioituksen osoitus, siinä missä maahan hautaus olisi häpeällistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan kuoleman rituaaleihin liittyvää kulutusta. Vaikka eri tapojen hiilijalanjäljen voi laskea, numerot eivät kerro mitään siitä syvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta tarpeesta, johon nuo rituaalit vastaavat.
Fakta on, että etenkin länsimaissa asuva kuluttaa paljon erilaisia resursseja vielä kuolemansa jälkeen. Ruumiisi käsittelyyn käytetään erilaisia materiaaleja, polttoainetta ja aikaa, sillä yhteiskunta sitä vaatii. Esimerkiksi Suomessa meillä ei ole lupa maatua maahan suoraan, sillä hautaustoimilaki vaatii arkun käytön, olipa kyse maahan hautaamisesta tai polttohautauksesta.
”Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin.”
Meillä ei ole lupaa kuolla metsään ja antaa ruumiimme ravinteet ensin uhanalaisten suurpetojemme ravinnoksi, ja siitä edelleen pienpedoille, haaskansyöjille, kärpäsen toukille, muurahaisille ja kaikenlaisille pienille ja suurille nilviäisille, joille ruumiimme tarjoaisi runsaudensarveen verrattavissa olevan herkkuaterian. Bakteerit sisällämme olisivat jo aloittaneet oman hajotustyönsä. Meidät syötäisiin siis ulkoa ja sisältäpäin, kunnes jäljelle ei jäisi enää kuin jonkin verran luita ja jokunen mahdollinen tekonivel. Luonto hyödyntää kaiken pienintä murua myöten, eikä tunne jätteen käsitettä.
Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin. Moderni kuoleman pelkoinen kulutuskulttuurimme aiheuttaa sen, että ruumiistammekin on tullut jätettä.
Ruumis on nopeasti pilaantuva orgaaninen objekti, josta on kehittynyt enenevissä määrin melkoinen kuumaperuna yhteiskunnassa. Jonkun pitäisi hoitaa sen jatkokäsittely, mutta jonot sen kuin kasvavat eikä kylmäsäilytystiloja riitä ruumiiden pitkittyneisiin seisottamisiin. Syynä on osittain suoritusyhteiskunnan vaatimukset, joiden vuoksi surulle ei anneta tilaa. Jäykät ja epäinhimilliset rakenteet eivät välttämättä salli vapaan ottamista töistä, koulusta tai muista velvoitteista. Kuolema ei kysy, mikä hetki sopii kalenteriisi, mutta ihminen silti koettaa taivuttaa aikaa, sopia ja neuvotella.
Hautauslaki ei Suomessa salli kuin arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Maailmalla olisi tarjolla ekologisempiakin vaihtoehtoja, kuten vesituhkaus ja kompostointi, joita on alettu viimeaikoina vaatia täällä Suomessakin yli puoluerajojen (kokoomuksestavasemmistoliittoon). Ekologisempien hautaustapojen mahdollistamista itsekin ehdottomasti kannatan, sillä se mahdollistaisi myös paremmin vainajien oman tahdon toteutumisen, kun lain sallimia vaihtoehtoja olisi enemmän. Vaihtoehtojen lisääminen ei ole uhka Suomessa vakiintuneille, mutta historian näkökulmasta varsin tuoreille perinteille, vaan mahdollisuus aidosti kunnioittaa kaikkien vainajien toiveita.
Toki, vaikka Suomessa saisimme hautaustoimilain uudistettua ekologisempien hautataustapojen mahdollistamseksi, ulkomailla kuoleminen voi romuttaa kaikki toiveet ekologisemman hautauksen suhteen. Maa jossa kuolet ja sen toimintatavat vastaavat pitkälti siitä, mitä ruumiillesi tehdään. Toiveensa kannattaa aina kirjata ylös ja saattaa omaisten tietoon erityisesti silloin, jos nimenomaan ei halua kontolleen kuolemansa jälkeen balsamoinnista seuraavaa ympäristön myrkytystä sekä lentokoneella ruumiin lennätyksestä aiheutuvaa polttoainekuormaa.
Jätteeksi luhistunut tuotannon laitos, entinen Tulitikkutehdas Tampereella 2015. Kuva: Kai Lovi
Vainajan omaisuuskin kuluttaa
Kuoleman jälkeinen kuluttaminen ei kuitenkaan koostu ainoastaan ruumiisi käsittelyyn uppoavavasta energiasta ja materiasta. Kuolinpesä hoitaa viimeiset laskusi, velkasi, käy läpi fyysisen omaisuutesi ja sulkee digi-tilejäsi. Some-tilejä saatetaan myös jättää auki esimerkiksi muistelua varten ikään kuin digitaalisiksi hautakiviksi, jolloin vainajan kuluttaminen jatkuu datan varastoimiseen vaadittavien serverien energiankulutuksena. Sekin on tietysti parempi vaihtoehto kuin vain tilin hylkääminen ja avoimeksi jättäminen harkitsemattomasti.
Jos et ole laittanut asioitasi järjestykseen vielä eläessäsi, lankeaa tämä taakka kokonaan rakkaimmillesi. Sen lisäksi, että kuolemamme jälkeen kulutamme vielä fyysisiä resursseja muun muassa varaamalla tilaa käyttöömme esimerkiksi 20 vuodeksi hautapaikan muodossa, kulutamme myös läheistemme emotionaalista kapasiteettia ja viemme heidän aikaansa, joka kuluu hautausjärjestelyihin ja kuolinpesän selvittämiseen. Jos vainajan omaisuus päätyy kaatopaikalle, koska sen setviminen kestävästi eteenpäin olisi omaisille liian raskasta surun keskellä, on tämäkin resurssien kulutusta kuoleman jälkeen.
Kulutuksen määrä pohjaa siis valintoihin, joita olemme elämämme aikana tehneet. Jos testamentti sekä perimysjärjestys eivät ole selkeitä ja talo mätänee pystyyn vuosikymmenien aikana omaisten riidellessä perinnöstä ja kuolinpesän hoitamisen vastuusta, on sekin resurssien tuhlausta. Mikäli eläessään olisi kohdannut rohkeasti oman kuolevaisuutensa ja laittanut asiansa hyvissä ajoin järjestykseen, tämä kaikki olisi ollut vältettävissä. Elämämme aikana tekemillämme, ja etenkin tekemättä jättämillämme päätöksillä voi olla todella pitkäkantoisia seurauksia.
Kuoleman ritualisointi on kulttuurikohtaista, ja siten kantaa mukanaan joitain arvoja, olimmepa niistä aktiivisesti tietoisia tai emme. Southern Necropolis haustausmaa Glasgowssa Skotlannissa 2023. Kuva: Kai Lovi
Mitä arvoja ruumiisi kantaa?
Luonnossa ei ole jätettä paitsi se, mitä me ihmiset olemme sinne heittäneet, valuttaneet ja haudanneet. Vähintä, mitä voimme tehdä, on varmistaa parhaamme mukaan, että kuollessamme emme kuormittaisi luontoa enempää. Ruumiin kompostoinnilla voisimme palauttaa takaisin luontoon niitä kallisarvoisia resursseja, joilla olemme kehoamme vuosia ravinneet. Olisipa se sitten puutarhaan, läheisten sisävirherkasveille tai kenties pelloille köyhtyvää maaperää lannoittamaan ja siten takaamaan ruokaturvaa myös tuleville sukupolville.
Jokaisella meistä on erilaiset toiveet ja tarpeet niin eläessämme kuin kuollessamme. Toivon, että tekstini rohkaisee sinua ottamaan kuoleman vääjäämättömyyden todesta, jotta voit keventää sen taakkaa jo eläessäsi. Emme elä täällä kuolemaa varten, eikä eloa kannata hukuttaa kuolemaa suremalla, vaan elää tämän ihmeellisen syklin vimmaisella syleilyllä. Kuolemaan hyvin valmistautuminen etukäteen voi keventää läheistemme taakkaa surun keskellä toimien viimeisenä rakkauden osoituksenamme heille.
MIHIN ikinä menenkin, kuultuaan ammattini kysytään minulta lähes aina voisiko jotain korua korjata. Kuluttaminen on mennyt siihen pisteeseen, että maailmamme hukkuu tavaraan, joka hädin tuskin kestää käyttöä. Valitettavasti huonoista ja halvoista materiaaleista tehtyjä esineitä harvemmin pystyy myöskään korjaamaan, mikä näkyy selvästi myös koruteollisuudessa.
Vaikka tuore kultasepän alan yrittäjä olenkin, on minulle ehditty tuoda jo vaikka minkämoista korjattavaa, mutta mielenkiintoisin tapaus oli varmasti juuri yritykseni perustamisen aikaan 2023.
”Mun puolison sormus jouduttiin sahaamaan irti.”
Yleensä korjaustöissä ensimmäinen kysymykseni on aina: löytyykö leimoja. Leimat kertovat muun muassa jalometallin pitoisuudesta. Kun sain tietää, että asiakkaan puoliso oli satuttanut kätensä metsätöissä, ensimmäinen kysymykseni olikin: kirves vai moottorisaha?
Moottorisahan ketju se oli hypännyt metsurimme kämmenselkään. Sain jopa kuvankin tapahtuneesta, ja vaikka olin ehtinyt jo nähdä kaikenlaista palvellessani rauhanturvaajana,kaikessa graafisuudessaan kuvan näkeminen tuntui silti hieman vatsassa.
”Voiko tätä enää mitenkään korjata?”
Kuten arvelinkin, ei onnettomuuden jälkeinen sormus enää juurikaan sormukselta näyttänyt. Pyöritellessäni ketjun repimää kultaromua mietin, mitä voisin sille tehdä. Asiakkaan kanssa suunnittelimme, että jättäisimme vauriot näkyviin. Mieleeni muistui vanha japanilainen taidemuoto kintsugi tai kintsukuroi, jossa rikkoutuneita esineitä korjataan kullalla, minkä tarkoituksena on korostaa vaurioita tehden epätäydellisyydestä kaunista ja entistä arvokkaampaa sen sijaan, että esine korvattaisiin uudella.
Kintsugi on perinteinen japanilainen metodi, jossa rikkoutuneet posliiniesineet kootaan takaisin yhteen kultaa käyttäen. Kuva: Riho KitagawaAsiakkaan sormus ennen ja jälkeen korjauksen. Kuva: Nemi Susiketo
Siispä aloitin luomaan uutta elämää tälle kauan sitten kovia kärsineelle ja unohdetulle kihlasormukselle.
Ensin muotoilin joka suuntaan vääntynyttä runkoa takaisin muotoonsa, sahasin päät tasasiksi ja juotin väliin pätkän kierrätettyä valkokultaa. Nypin repeytyneen silpun irti, siistin ja viilasin, sahasin sekä kaiversin, muotoilin ja viilasin taas lisää, kunnes sain nostettua sormuksen vauriot arvokkaasti esiin.
Onnistuin jopa säilyttämään vanhan kaiverruksen, ja viereen mahtui vielä uusi: Vuoden Metsuri. Hihittelimme kaiverrusta asiakkaan kanssa. Nyt sille voi jo nauraa.
Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen sai omistaja yllätyksekseen sormuksensa takaisin syntymäpäivänään, kauniimpana kuin koskaan. Tästä työstä sai seppäkin olla ylpeä ja mielissään varsinkin, kun perästä tuli vielä video yllätys-hetkestä. Sitä hymyä ja veikeää ihmetystä en heti unohda, kun omistaja hetken sormusta kädessä pyöritellessään tajusi: ”Siis hetkinen, onko tää nyt se?”
Paras palaute tässä ammatissa on ihmisten reaktiot, mikä pistää aina kovin hymyilyttämään. Välillä mietin, että pitäisikö kahvipöydälleni pistää nenäliinapaketti niin kuin terapeuteilla, mutta ilon kyyneleitä varten.
Tehtäväni tässä maailmassa on vaalia vanhaa ja vaurioitunutta, tai antaa uusi elämä tekemällä vanhasta uutta. Kierrätys tässä työssä on jalometalliesineen sulattamista, jotta sen voi käyttää uudelleen, tehdä uudeksi koruksi. Se on yhtä kaunista, kuin vanhan korjaaminen. Jotkin jalometalliset korut säilyvät sukupolvelta toiselle, kun taas toisista voimme tehdä jotain uutta ja jännittävää, jolla on uusi mahdollisuus vanheta arvokkaasti.
Jalometalleista voi aina tehdä jotain uutta, ne eivät väsy. Kulta on minulle kuin muovailuvahaa; pahuksen kallista muovailuvahaa.
Jakamistalous tarjoaa ekologisesti kestävämmän ja taloudellisemman vaihtoehdon jatkuvalle uuden ostamiselle. Jakamistaloudellinen kuluttaminen voi parhaimmillaan olla yhteisöllistä ja kaikille osapuolille hyödyllistä. Lainsäädäntö ja poliittinen päätöksenteko asettaa kuitenkin tiettyjä haasteita.
Kerttu Hintikka
Yhteiskäyttö ja lainattavat pyörät yrityksiltä ovat kaupallinen muoto jakamistaloudesta. Kuva: Bluepikachu
SUOMEN ylikulutuspäivä aikaistuu vuosi vuodelta, ja tänä vuonna se oli jo 6. huhtikuuta. Pieneksi maaksi Suomessa kulutetaankin luonnonvaroja kovalla tahdilla. Omalta osaltaan talousjärjestelmä kannustaa kovaan kuluttamiseen. Shoppailu kiinalaisissa Shein- ja Temu-verkkokaupoissa on yleistynyt viime vuosina valtavasti tuotteiden halvan hinnan takia huolimatta siitä, että julkisuudessa pyritään puhumaan paljon myös ilmiön haitallisuudesta. Lisääntyneiden tilausmäärien aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt ovat aivan omaa luokkaansa verrattuna aikaisempaan nettishoppailuun.
Kierto- ja jakamistalous on keskeinen ja välttämätön vaihtoehto kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tottumusten on muututtava, koska maapallo ei kestä nykyistä elämäntapaamme. Kiertotalouden lisääminen on ollut viime vuosina osa useiden hallitusten ohjelmaa. Ensimmäinen kiertotalouden tiekartta julkaistiin 2016, ja Suomi julistautui tuolloin ylpeästi kiertotalouden edelläkävijäksi. YK:n kestävän kehityksen ohjelma, Agenda 3030 puolestaan on kokonaisvaltainen ja globaali toimintaohjelma, jossa tavoitteena on monialainen kestävyys. Painopisteinä on ilmastotekojen lisäksi tasa-arvon edistäminen, ja keskeistä se, että tavoitteet ovat toisistaan riippuvaisia eivätkä irrallisia.
Kuluttajaliiton koordinoima Jaa se! -hanke julkaisi muutama viikko sitten jakamistalouden oppaan. Kyseessä on jakamistaloutta edistävä hanke, jonka ideana on vinkeillä ja ohjeilla innostaa ihmisiä kokeilemaan kestävämpää jakamistaloudellista kuluttamista. Opas kokoaa yhteen konkreettisia vinkkejä sekä tietoa esimerkiksi vertaisvuokrauksen mahdollisista vaikutuksista sosiaalietuuksiin. Keskiössä on myös digitalisaation vaikutus jakamistalouteen.
Hankevastaava Jenni Vainioranta kertoo hankkeesta ja oppaasta: ”Tietyllä tavalla jakamistalous on meille kaikille jo tuttua – ihmiset ovat aina jakaneet tavaroita ja tiloja ystävien ja naapureiden kesken. Jakamistaloutta on myös kirjastot, kierrätyskeskukset ja kirpputorit. Kirppistely on monille arkipäivää ja jopa trendikästä – toki joskus käytettyjen tavaroiden hamstraaminen voi lipsua jo kohtuuttomuuden ja ylikulutuksen puolelle.”
”Digitalisaation ja modernin jakamistalouden myötä erilaiset alustapalvelut ja yritykset mahdollistavat jakamisen myös tuntemattomien kesken, mikä tuo mukanaan uusia ulottuvuuksia: mitkä ovat omat vastuut vuokraajana? Kuka vastaa, jos tavara rikkoutuu tai vuokrakohteessa sattuu vahinko”, Vainioranta kysyy.
Monen muun vihreän siirtymän toimen tapaan, myös jakamistalous tarvitsisi kannustusta lainsäädännöstä ja poliittisesta päätöksenteosta. Nykyisellään, asian ollessa suurimmaksi osaksi kuluttajan vastuulla, on ilmeistä, että arjessa valinta kallistuu tutuksi ja helpoksi miellettyyn nettishoppailuun sekä uuden tuotteen ostamiseen yhteiskäytön sijasta.
Hankkeessa kartoitettiin myös jakamistaloutta edistäviä ja haastavia tekijöitä. Sidosryhmätyöpajoissa havaittiin muun muassa, että nykyinen talousjärjestelmä suosii uuden ostamista jakamistaloudellisen liiketoiminnan vaikeutuessa. Koska yhteiskäytöllisten ja vuokrattavien esineiden tulisi olla kestäviä ja korjattavissa, on niiden hankkiminen luonnollisesti kalliimpaa kuin heikompilaatuisten. Rahoittajat saattavat myös vierastaa jakamistaloudelliseen toimintaan sijoittamista, sillä sitä ei nähdä kannattavana liiketoimintana.
Kartoituksessa kävi myös ilmi, ettei poliittinen päätöksenteko varsinaisesti tue jakamistalouden arkipäiväistymistä. Päätökset ovat lyhytnäköisiä, eikä kierto- ja jakamistaloutta edistetä johdonmukaisesti. Sen sijaan keskiössä on talouskasvua ja kuluttamista painottava talouspolitiikka. Kuluttajaa ohjataan ostamaan aina vain uutta, ja iso osa kuluttajista valitsee helpon ja halvan – eli valitettavan usein esimerkiksi juuri Temun.
”Tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi”
Koska jakamistaloudellinen kuluttaminen on edelleen marginaalista, Vainiorannan mukaan tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi, ettei ensimmäinen ajatus jotakin tarvitessa olisi uuden ostaminen. Koska jakamistalouden yleistyminen vaatii uudenlaista osaamista, tietoa ja uskallusta, ei se voi alkaa yleistymään, jos kynnys ei madallu eikä siitä tehdä helpompaa.
Lisätulot jäävät toiveeksi niitä eniten tarvitseville
Tiukentuneessa taloustilanteessa moni saattaa hakea jakamistaloudesta myös rahansäästöä ja mahdollisia lisätienestejä. Hankkeessa nousikin esiin myös näiden tienestien vaikutus sosiaalietuuksiin: itse asiassa saatava lisätulo on lähinnä keskituloisten ulottuvilla oleva mahdollisuus.
”Keskituloisillahan on tyypillisemmin ylimääräistä tavaraa ja tilaa, mitä lähteä jakamaan toisten kanssa. Mutta sitten vähävaraiset tai pienituloiset, jotka ovat esimerkiksi erilaisten etuuksien varassa: heillä on itse asiassa todella rajoittuneet mahdollisuudet lähteä tienaamaan lisätuloja, koska etuudesta riippuen lisätulot voivat vaikuttaa tukiin heikentävästi ja jopa poistavasti”, Vainioranta perustelee.
”Opintotukea saavilla on hiukan paremmat mahdollisuudet lisätienaamiseen, kun taas sitten joissakin tukimuodoissa ne ovat todella rajalliset. Käytännössä jakamistalouden kuluttaminen – ja sen avulla lisätienaaminen – ei ole tällä hetkellä kaikkien ulottuvissa”, Vainioranta kommentoi.
Vainiorannan mukaan toinen havaittu este erityisesti pienituloisten kohdalla on se, ettei heillä välttämättä ole uskallusta lähteä vuokraamaan omia esineitään. Riskinottokyky ei välttämättä ole paras mahdollinen, eikä tavaraa ole mahdollista korvata saman tien, jos vahinko sattuu. ”Haasteena on, ettei Suomessa tällä hetkellä ole sellaista vakuutusyhtiötä, joka vakuuttaisi vertaisvuokrauksen alla olevat tavarat”, hän jatkaa.
”Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta.”
Toisaalta kaikkea ei tarvitse ajatella rahassa
Vainioranta näkee tärkeäksi myös omien yhteisöjen tarkastelun jakamistalouden vaihtoehtoja pohdittaessa. Jakamistalouden ei ole pakko tarkoittaa rahaa vastaan vuokraamista, vaan tavaroiden lainaaminen ilmaiseksi on erinomainen vaihtoehto.
”Opasta tehdessä kirkastui ajatus, että on tärkeää edistää myös maksuttomia ratkaisuja, joissa raha ei vaihda omistajaa. Tämä on mielestäni todella inspiroiva näkökulma: jokainen meistä voi lähteä tunnistamaan omasta elinympäristöstään tapoja edistää tällaista jakamistaloutta”, Vainioranta sanoo.
Esimerkiksi oman taloyhtiön tai naapuruston WhatsApp-ryhmän kesken voi lähteä pohtimaan erilaisia tapoja edistää esimerkiksi tavaroiden ja tilojen yhteiskäyttöä – oli se sitten yhteisen ruohonleikkurin käyttöä tai tavaroiden kierrättämistä. ”Tällaiset ratkaisut voivat olla paremmin kaikkien ulottuvissa.”
Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta. Taloyhtiöiden yhteiskäyttöautot, lainattavat tavarat ynnä muut ovatkin arkinen esimerkki jakamistaloudesta, jossa jokaista tavaraa ei tarvitse ostaa itse. Järjestelmiä on siis jo olemassa.Monissa suomalaisissa kirjastoverkoissa on kirjojen lisäksi lainattavissa satoja tavaroita: lauta- ja konsolipelien lisäksi esimerkiksi retkeily- ja liikuntavälineet sekä soittimet ja työkalut ovat tavallisia.
Ainakin pääkaupunkiseudulla kirjastot ovat ahkerassa käytössä, ja Helsingissä viime vuosi oli kävijäluvuissaan ennätyksellinen (yli 9 miljoonaa kirjastokäyntiä). Viime vuoden aikana esimerkiksi pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa lainattiin muut-kategoriassa yli 700 000 lainaa, missä on lainattavat tavarat eli kaikki muut kuin kirjat, äänitteet ja tallenteet. Pirkanmaan PIKI-kirjastoissa oli vastaavia lainoja yli 500 000 ja Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoissa yli 300 000 lainaa.
Orpon hallituksen leikkaukset saavat monet nyt pohtimaan omaa talouttaan ja etsimään vaihtoehtoisia tapoja kuluttaa. Vainioranta näkee asennemuutoksen osaltaan hedelmällisenä juuri jakamistalouden kannalta: ”Ylikulutus on monien käsillä olevien ympäristöongelmien ytimessä. Jakamalla ja käyttämällä resursseja viisaammin voisimme paitsi suojella luontoa myös ansaita ja säästää rahaa. Ihmisiä motivoi ylikulutuksen vähentämiseen sekä halu toimia ekologisemmin että taloudellisesti tiukat ajat, jolloin ylimääräiseen kulutukseen ei ole varaa.”
Roska päivässä -liike on liike, joka kannustaa ihmisiä kiinnittämään huomiota roskaamiseen ja siivoamaan ympäristöään. Etsijän päätoimittaja kävi tapaamassa liikkeen perustajaa ja sai mukaansa monta miniroskista ja vaikuttavan viestin.
Karoliina Virkkunen
ON järkyttävää, miten paljon muualla maailmassa roskataan. Onneksi meillä Suomessa on niin siistiä. Tai näin luulemme.
Ympäristön kohtalainen siisteys on meille suomalaisille itsestäänselvyys, johon vaikuttavat monet tekijät. Katujen siistijät tekevät verorahoillamme näkymätöntä työtä sellaiseen aikaan, jolloin suurin osa ihmisistä vielä nukkuu. Ilman heitä ympäristömme olisi varsin toisen näköinen.
Kaikkeen hekään eivät pysty. Katso vaikka seuraavan kerran lähikatusi ojia tarkoin silmin. Löydät varmasti vähintään maailman yleisimpiä ja myrkyllisimpiä roskia eli tupakantumppeja.
Tupakoimattomatkaan eivät saa synninpäästöä, sillä ympäristö on täynnä myös muuta roskaa. Karkkipapereita, muovikääreitä, paperiroskaa, lasinsiruja… Miksi teemme näin itsellemme ja muille?
Roska päivässä -liike sai alkunsa sotkuiselta hiekkarannalta
Vuonna 1996 helsinkiläinen Tuula-Maria Ahonen vietti päivää lastensa kanssa Hietaniemen uimarannalla ja havahtui siihen, ettei lasten voinut antaa temmeltää rannalla paljain jaloin. Ranta oli täynnä lasinsiruja ja muuta roskaa. Omassa lapsuudessaan Ahonen muistaa asian olleen vielä toisin.
”Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa.”
Asia jäi vaivaamaan Ahosta neljäksi vuodeksi, kunnes vuonna 2000 hän päätti perustaa roskaliikkeen. Liikkeen idea syntyi voimakkaan intuitiivisena ideana, jota hän kuvailee korkeammaksi viisaudeksi. Uskonnolliseksi hän ei itse tunnustaudu mutta toteaa, että joku voisi kutsua ideaa Jumalan johdatukseksi.
Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa. Tästä ajatuksesta kummuten liike sai nimekseen Roska päivässä, ja sen kotisivut on tähän päivään mennessä käännetty jo 23 eri kielelle vapaaehtoisten roskaliikkeen jäsenten voimin.
Kahden vuosikymmenen aikana roskien keräämisestä on tullut Ahoselle ja lukemattomille muille roskaliikkeen jäsenille olemisen tapa — jotain, joka on juurtunut osaksi tavallista arkea.
Roska päivässä -liikkeen jäsenet värväävät uusia jäseniä ihan vain kutsumalla mukaan. Liittyminen ei vaadi muuta kuin lupauksen toiminnasta; henkisen sitoumuksen ja päätöksen olla mukana.
Miniroskis muistuttaa tärkeästä tehtävästä pitää ympäristö puhtaana
Keskeinen osa liikkeen toimintaa ovat miniroskistyöpajat, joita Ahonen kertoo pidetyn lukuisissa eri laitoksissa, organisaatioissa ja tapahtumissa. Roskis ei ole kaupallinen tuote, eikä kovin monimutkainen. Sellaisen voi jokainen tehdä itse vaikkapa vanhasta filmipurkista.
Työpajoissa miniroskiksista tehdään persoonallisen ja hauskan näköisiä liimaamalla niihin kuvia. Tämä tekee esineestä erityisen ja kiinnittää huomion siihen, että esineellä on tärkeä tarkoitus: pitää ympäristö puhtaana.
Miniroskis kulkee kätevästi taskussa. Kuva: Jari Peltoranta
”On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska.”
Todellisuudessahan roskien kerääminen tai vähintään omien jälkien siivoaminen ei vaadi koristeltua purnukkaa. Ahonen itse kantaa taskussaan myös esimerkiksi leipäpusseja. Pussin avulla roskien kerääminen on myös hygieenistä.
Tupakoiville miniroskis on kuitenkin kaikkein kätevin. On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska. Näin ei kuitenkaan ole. Miten taskussa kulkevasta tupakkaroskiksesta saataisiin normi?
Ylipäätään miniroskis on konkreettinen esine, jonka voi antaa lahjaksi, ja joka olemassaolollaan muistuttaa roskaamattomuuden ja omien jälkien siivoamisen tärkeydestä. Ahonen itse kuvailee miniroskiksen merkitystä ”pienen esineen voimaksi”. Vaikka leipäpussi ajaa saman asian, voi kauniiksi tuotteistetuilla miniroskiksilla olla yllättävä vaikutus.
Häpeä on tehokas kannustin
Muu roskaaminen koetaan kenties nolompana toimintana kuin tupakan tumppaaminen. Roskia on kaikkialla, mutta jostain syystä harvoin näkee ketään heittämässä roskia maahan. Ehkä ihmiset roskaavat eniten silloin, kun kukaan ei näe. Tai silloin, kun harva välittää, eli yöaikaan ja humalassa.
Yksi yhä tavallinen tapa on roskien heittäminen ulos liikkuvan auton ikkunasta. Ahonen kertoo yrittäneensä lähestyä Autoliittoa useaan otteeseen vaikuttaakseen autoilijoihin, mutta jääneensä täysin ilman vastausta.
”Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.”
Totesimme Ahosen kanssa yhdessä, että auto on modernille ihmiselle keskeinen vapauden symboli. Pyhä lehmä, johon ei saa koskea. Siksi autoilijoihin vaikuttaminen voi olla erityisen vaikeaa. Kulttuurin muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on silti mahdollista.
Jotkut ovat kertoneet häpeilevänsä roskien keräämistä julkisesti peläten, että heitä pidettäisiin pullonkerääjinä. Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.
Idea liikkeestä alkoi hautua Tuula-Maria Ahosen mielessä alun perin jo vuonna 1996, kun hän järkyttyi uimarannan roskaisesta todellisuudesta. Kuvituskuva. Kuva: Sergei Tokmakov, Pixabay
Esimerkin näyttäminen on ylivoimaisesti tärkein muutosvoima
Ahosen mukaan ehdottomasti kaikkein voimakkain muutoksen voima on esimerkki. Hän uskoo esimerkin näyttämisen voimaan niin vahvasti, että hän on jaksanut tehdä tätä työtä yli kaksi vuosikymmentä, eikä väsymistä näy.
”Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.”
Kysyin, eikö missään vaiheessa ole tullut toivoton olo. Eivätkö ihmiset laita hanttiin, kun heitä kehotetaan keräämään roskia?
Enimmäkseen Ahonen muistaa onnistumisia, ihania ja joskus tunteikkaitakin kohtaamisia ja kiitteleviä palautteita. Jos joskus joku oli sanonut pahasti, kymmenen hyvää palautetta peittivät sen alleen. Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.
Onko kaksi vuosikymmentä aktiivista roska-aktivismia sitten tuottanut muutosta? ”Miniroskikset tuottavat jatkuvasti muutosta”, Ahonen toteaa. Roskaliikkeen sanoma leviää verkostomaisesti ihmiseltä ihmiselle.
Esimerkin voima näyttäytyy yksinkertaisimmillaan niin, että itse alkaa kerätä roskia ympäristöstään ja muut vähintään huomaavat sen, elleivät jopa seuraa perässä. Ahonen on itse todennut menetelmän toimivaksi käytännössä moneen kertaan.
Roskien keräämisestä pitäisi tulla arkinen tapa
Itse innostuin roskien keräämisestä jossain korona-ajan keskellä niin, että ostin jopa roskapihdit ja päätin aloittaa roskalenkkeilyn Roskajuoksijan päiväkirjan hengessä. Harrastukselle kävi niin kuin kaikille muillekin harrastuksilleni, eli se unohtui viikossa.
Roskien poiminnasta pitäisi saada siis sisäistettyä niin arkinen tapa, ettei se vaatisi erillistä päätöstä aloittaa uusi harrastus. Miten Ahonen on itse jaksanut olla niin pitkäjänteinen?
”Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.”
Ahonen kertoo, että hänelle itselleen intuitiivinen alkusysäys liikkeen perustamiselle oli niin voimakas kokemus, että se on kantanut pitkälle. Hän myös esimerkiksi käy ystäviensä kanssa kävelyillä niin, että on oletusarvoista kerätä samalla roskia.
Roskien keräämisestä on siis todella tullut olemisen tapa. Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.
Yhdessä tekemällä pääsee pitkälle. Kuva: Pixabay
Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä
Aiemmin en ole välittänyt roskien keräämisestä ehkä siksi, että itselleni on päivänselvää, etten koskaan itse heitä roskia ympäristöön. Laitan roskat mielummin vaikka reppuun ja taskuihin, jos roskiksia ei ole lähellä.
Ympäristömme on kuitenkin meidän kaikkien yhteinen. Onko rakentavaa ajatella asiaa niin yksilöllisesti kuin itse tein? Ahosen tavattuani ymmärsin, että ei. Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä.
Yhtenä päivänä kaupungilla huomasin sen kummempia ajattelematta nostavani muovisen pizzakääreen kadulta roskikseen samalla, kun juttelin puolisolleni niitä näitä. Kohtaamisilla ja hyvällä esimerkillä on väliä.
ELÄMME monella tapaa murroksellisia aikoja. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon ehkäiseminen ovat kiireellisiä kriisejä ja luonteeltaan eskaloivia: konfliktit ja sodat vievät huomiotamme pois ilmastokriisistä, mutta ilmastonmuutoksen eteneminen synnyttää niitä vain lisää. Muutos täytyy saada aikaiseksi, mutta miten? Ja mitä tekemistä kulttuurilla on asian kanssa? Tulevaisuudentutkija Katriina Siivosen mukaan kulttuurinen kestävyysmurros on tärkeä muutosvoima.
Etnologista tulevaisuudentutkijaksi
Katriina Siivonen opiskeli aikanaan kansatiedettä (nyk. etnologia), ja hänen lähestymisensä tulevaisuudentutkimukseen yhdisteleekin kulttuurintutkimuksen menetelmiä ja periaatteita. Alun perin Siivonen haaveili työstä museoalalla. Hän kuitenkin valmistui 1990-luvun laman aikaan, jolloin monia museoiden työpaikkoja katosi. Tutkijuus oli kiinnostanut Siivosta, mutta nyt se alkoi näyttää myös lähes ainolta vaihtoehdolta.
Siivosen väitöskirja koski saaristojen alueellista kehitystä ja kulttuuripalveluita. Väitösaiheensa ansiosta häntä pyydettiin töihin tulevaisuuden tutkimuskeskukselle, jossa hän on työskennellyt lähes yhtäjaksoisesti jo kaksi vuosikymmentä.
Siivonen on ollut mukana monenlaisissa hankkeissa. Työnantajat ja organisaatiot ovat vaihtuneet, mutta itse asia ei. Kulttuurinen kestävyys on lopulta ollut kaiken keskiössä.
Opetustyössä Siivonen on sekä tehnyt etnologian professorien sijaisuuksia että opettanut Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuskeskuksella kestävän kehityksen opintokokonaisuudessa aina sen perustamisesta lähtien. Vuonna 2008 perustettuun opintokokonaisuuteen Siivonen toi mukanaan kulttuurisen kestävyyden ulottuvuuden.
Tulevaisuudentutkimus on voimakkaasti poikkitieteellinen ala, jossa hyödynnetään monenlaisia menetelmiä. Kvantitatiivisilla menetelmillä voidaan esimerkiksi havainnoida trendejä ja laskea todennäköisyyksiä hyödyntäen suurta määrää dataa.
Kvalitatiivisilla eli laadullisilla menetelmillä puolestaan voidaan kysyä eri asiantuntijoilta erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia mahdollisista tulevaisuuksista ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan erilaisia toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuden skenaarioita.
Tulevaisuudentutkimuksessa hahmotellaan erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Kuva: Pixabay
”Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.”
Ymmärrystä mahdollisista tulevaisuuksista voidaan rakentaa myös osallistavin menetelmin, joissa työskentely on dialogista verstastyöskentelyä. Dialoginen verstastyöskentely on tulevaisuudentutkimuksen menetelmä, joka osallistaa ihmiset lisäämään ymmärrystä yhdessä paitsi erilaisista tulevaisuuksista, myös kulttuurisesta muutoksesta.
Osallistava tutkimus myötäilee myös kulttuurintutkimuksen menetelmiä: enää kulttuureja ei tutkita poimien ja ylhäältä määritellen, vaan dialogisesti. Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.
Kulttuurin säilyttämisen ja kulttuurisen kestävyysmurroksen välillä on väistämätön jännite, jonka kanssa täytyy tasapainoilla
Kulttuurinen kestävyys on kestävän kehityksen ulottuvuus, jota voi ymmärtää monella eri tavalla ja katsoa monista eri näkökulmista. Kulttuurisen kestävyyden käsite on myös elänyt niin kauan kun siitä on keskusteltu.
Ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta, joilla pyritään seitsemääntoista YK:n kestävän kehityksen tavoitteiseen.
”Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.”
Kulttuurinen kestävyys tarkoittaa ensinnäkin kulttuuristen elementtien säilyttämistä ja ylläpitämistä. Perusarvona kulttuurisessa kestävyydessä tällöin on, että ihmisellä on oikeus oman kulttuurinsa elementtien säilyttämiseen ja ylläpitämiseen. Siivonen on katsoo asiaa myös toisin päin: ihmisillä on lähtökohtaisesti oikeus määritellä myös sitä, miten oma kulttuuri tai sen elementit muuttuvat. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa väistämätöntä.
Siivoselle itselleen tutkimusten ja tarkastelun keskiössä on ollut kulttuurinen kestävyysmurros ja sen aikaansaaminen, toisin sanoen transformatiivinen ajattelutapa. Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.
Ekologisesti kestävän elämän saavuttaminen vaatii kulttuurista kestävyysmurrosta. Kuva: Pixabay
”Olen pyörittänyt kulttuurisen kestävyyden käsitettä eri tavoin nyt kaksikymmentä vuotta, ja vahvistuva teema siinä on, että miten kulttuurilla pystytään vaikuttamaan ekologiseen kestävyyteen.”
”Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.”
Koska ihmisillä on oikeus määrittää ja säilyttää oman kulttuurinsa elementtejä, on kestävyysmurroksen ja tämän oikeuden välillä väistämättä tietynlainen jännite.
”Ihmiset voivat osallistua oman kulttuurinsa muuttamiseen niin, että se vahvistaa ekologista kestävyyttä. Tämä on tietysti ristiriitainen siinä mielessä, että jos siinä on asetettu tavote, niin silloin se ei ole näiden ihmisten vapaan tahdon mukaista. Mutta se on sellainen jännite mikä siinä sillon väistämättä on sisällä.”
Kulttuurinen kestävyysmurros on tasapainoilua. Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.
Toisaalta kulttuurin säilyttäminen ja siihen identifioituminen voivat Siivosen mukaan olla juuri niitä asioita, joista saa voimaa ja joiden avulla kasvattaa resilienssiä väistämättömistä muutoksista selviytymiseen. Varsinaisilla kulttuurintuotteilla, kuten kuvataiteella, musiikilla ja teatterilla tuotetaan hyvinvointia. Sen mittaaminen on tietysti hyvin vaikeaa, kuten on myös kulttuurisen kestävyyden.
Kestävässä kehityksessä kyse on kokonaiskuvan huomioimisesta, ja siinä kuvassa kulttuurilla ja sen voimalla on valtavan tärkeä rooli.
Suomessa kestävyysmurros tarkoittaa ainakin ylikulutuksen lopettamista
Kulttuurinen kestävyys ja kulttuurinen kestävyysmurros ovat siis moniulotteisia kokonaisuuksia, joita voi olla hankalaa hahmottaa ilman konkretiaa. Kysyin, mitä kulttuurinen kestävyys tarkoittaa esimerkiksi suomalaisille?
”Kestävyysmurroksen aikaansaaminen Suomessa tarkoittaa ylikuluttavan ajattelutavan muuttamista kulttuurisin keinoin niin, että jokainen osallistuu siihen omaehtosesti. Suomi on länsimaa, jossa ylikulutetaan ja käytetään liikaa luonnonvaroja jatkuvasti.”
Oleellisinta Siivosen mukaan on se, että kaiken kuluttamisemme vaikutukset ovat aina globaaleja, eikä Suomea voida tarkastella erillään muusta maailmasta. Ylikuluttavan Suomen muuttaminen planetaarisissa rajoissa pidättäytyväksi Suomeksi vaatii kulttuurista murrosta. Siivonen tähdentää tämän tarkoittavan käytännössä sitä, että ne osallistuvat, jotka ovat halukkaita osallistumaan.
”Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan.”
Suomalaisilla sanotaan esimerkiksi olevan vahva luontosuhde, mutta mitä se tarkoittaa? Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan. Meidän pitäisi nähdä, että liika kulutuksemme vaikuttaa siihen luontoon, johon meillä on ainakin olevinaan vahva suhde.
”Se on semmonen, missä varmasti vähän jokaisella riittää työstämistä omassa ajattelussaan. Ja että miten se muuttuu myöskin sitten toiminnaksi.”
Yksi erinomainen esimerkki jo tapahtuneesta kulttuurisesta murroksesta Suomessa on ruokailu. Siivosen mukaan kasviperäisen ravinnon suosion roima nousu ja vegaaniruuan arkistuminen tapahtui paljon nopeammin, kuin tulevaisuudentutkijat olivat uskaltaneet arvailla.
”Nyt lihankulutustilastot on kääntyneet peräti hiukan laskuun. Ne on nousseet sata vuotta koko ajan. Nykyään on ihan luontevaa, että jossain tarjotaan pelkästään vegaaniruokaa. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vielä aika outo juttu.”
Toivo lähtee toiminnasta, ja toiminta edellyttää uskoa parempaan tulevaisuuteen
Tulevaisuuden rakentaminen ja kulttuuriseen murrokseen osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Siivonen tuo kuitenkin esiin tulevaisuudentutkija Roberto Polin näkemyksen, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on eettinen ja moraalinen vastuu ajatella planeetan tilaa ja muuttaa omaa toimintaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa tulevaisuudelle. Tässäkin näkyy siis tietty jännite.
Tulevaisuudentutkijoilla puolestaan on Polin mukaan vastuu näyttää ihmisille, millaisia tulevaisuuksia milläkin valinnoilla rakennetaan.
”Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista.”
Koulutus ja sitä kautta tapahtuva valistustyö on ollut yksi keskeinen keino kulttuurisen kestävyysmurroksen edistämisessä. Siivonen huomauttaa, että tähän asti koulutus on kohdistettu pitkälti lapsiin, vaikka todellisuudessa me aikuiset olemme isompi ongelma. Hän kertoo, ettei ole näkemyksensä kanssa yksin.
Parempaa huomista rakennetaan yhdessä. Kuva: Pixabay
Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista. Monen nuoren mielestä maailma näyttää juuri nyt kaoottiselta paikalta ja tulevaisuus epätoivoiselta. Onko Siivosella meille lohdun sanoja?
”Me elämme tällä hetkellä todella turbulentissa ajassa. Ajattelen itse, että se miten me tällä hetkellä ajatellaan tulevaisuudesta ja miten me rakennetaan sitä, on keskeistä. Kyynisyys ei rakenna parempaa tulevaisuutta. Minä en suostu kyynistymään. Jos ei ole uskoa siihen, että pystytään rakentamaan jotakin parempaa, meillä ei ole enää mitään.”
Siivonen muistaa ympäristökeskustelun ja ydinsodan uhkan myös omasta nuoruudestaan ja kuvailee raskaaksi sitä, että monessa asiassa parannusta ei ole saatu riittävästi aikaan. Jotain on kuitenkin pystytty tekemäänkin.
”Ei puhuta enää samoista ongelmista, mutta tilalle on tullut vielä isompia ongelmia, mikä on tosi raskas juttu. Mut siitä huolimatta usko siihen, että kyllä me pystytään jotain tekemään ja että lähdetään tekemään, on niitä asioita jotka kantaa. Sen takia olen näitä tutkimusaiheita valinnut sillä osaamisella mikä minulla sattuu olemaan. Jokainen tekee mitä osaa.”
