LOKA-MARRASKUUN vaihteessa vietin viikon pienellä saarella Kroatiassa World Student Christian Federationin järjestämässä nuorten mielenterveysteemaisessa konferenssissa. Konferenssiin osallistui noin 25 henkilöä ainakin kymmenestä eri maasta edustaen erilaisia nuorten kristillisiä järjestöjä. Päivämme koostuivat työpajoista, yhteisistä ruokailuhetkistä ja iltaohjelmasta.
Tästä matkasta tuli suunnittelematta ensimmäinen viikko pitkään aikaan, jolloin en käyttänyt somea tunteja päivässä. Oikeastaan, en käyttänyt somea juuri lainkaan.
Saarella olimme samaan aikaan teknologian ympäröiminä ja sen saavuttamattomissa. Siellä ei voinut maksaa kortilla, mutta työpajojen aikana heijastimme näytölle Zoom-puhelun Alankomaista. Emme saaneet avainta majapaikkaamme koska saarella oli niin turvallista. Jos olisimme tarvinneet poliisia, he olisivat olleet puhelun ja lähes tunnin venematkan päässä. Kuitenkin pystyin lukemaan päivän uutiset puhelimeni näytöltä, kuuntelemaan podcastia aamuisin ja ostamaan laivalippuni netistä.
Viikon aikana minä ja muut osallistujat teimme lukemattomia asioita ilman puhelimia: Uimme, luimme, kirjoitimme päiväkirjoja ja kirjeitä. Leikimme saaren kissojen kanssa, opiskelimme ja teimme käsitöitä sekä vietimme aikaa rukoillen ja hiljentyen.
Iltaisin vietimme aikaa pelaten lautapelejä, laulaen ja istuen baarissa paikallisten tapaan jutellen elämästä. Puhuimme yhdessä kulttuureistamme, kokemuksistamme sekä ihmissuhteistamme, vakaumuksistamme ja vuosien varrella oppimastamme. Vaikka tulimme erilaisista ympäristöistä, huomasimme jakavamme samanlaisia kokemuksia mielenterveyteen liittyen.
”Individualistisessa yhteiskunnassa keskitymme harvoin yhteisöihin.”
Konferenssin aikana pääsin näkemään, kuinka edelleen on olemassa sosiaalisen median ulkopuolisia yhdistäviä tekijöitä. Eläimet, musiikki, usko ja halu nähdä sekä kokea, ruuan ympärille kokoontuminen, pyrkimys muuttaa maailmaa sekä taide. Nämä asiat voivat yhdistää meitä teknologian avulla, mutta eivät vaadi sitä tuntuakseen jaetulta. Sain uusia ystäviä, joiden kanssa kiipesimme yli kielimuurien ja neuvottelimme yhdessä, kuinka toimia kulttuurierojemme kanssa kaikki huomioiden.
Kun lähdimme saarelta aamuseitsemän lautalla, kupla alkoi puhjeta. Seurasimme toisiamme Instagramissa pitääksemme yhteyttä, ja samalla opimme toisistamme lukuisia uusia asioita. Jäin pohtimaan, keneen oikeasti tutustuin.
Kuva: Usva Palola
Kertovatko tosielämässä käydyt keskustelut ihmisestä enemmän kuin sosiaalisen median profiili? Kumpi on enemmän totta? Tarvitaanko molempien yhdistelmää? Missä vaiheessa aloimme elää tällaista todellisuutta? Ja onko se huono asia?
Viikkoni Kroatiassa oli hyvä muistutus siitä, että vaikka teknologian ja sosiaalisen median käyttö on täysin normaalia ja lähes välttämätöntä, aivan yhtä normaalia on myös elää ilman sitä. Monikulttuurisen yhteisön keskellä inspiroivassa ympäristössä oli koti-Suomea helpompaa huomata, kuinka kaikkea ei voi kokea puhelimen näytön kautta.
En kuitenkaan kannata sosiaalisen median lopettamista tai kaikkien matkustamista pienelle saarelle Kroatiaan valaistumisen toivossa. Mahdollistaahan some lopulta sen, että voin jatkaa yhteydenpitoa uusiin ystäviini ja löytää mahdollisuuksia viettää lisää aikaa katsoen maailmaa omin silmin ilman näytön välitystä. Tarvitsemme niin sosiaalista mediaa kuin tosielämän yhteyksiä, kenties molemmista parhaat palat poimien ja niistä omaa todellisuuttamme rakentaen.
Kirjoittaja on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton paikallistyöntekijä Tampereelta, joka pyrkii muuttamaan maailmaa tapahtuma kerrallaan. SKY on Etsijä-lehden kustantaja.
KÄVIN isäni kanssa kiivaan keskustelun työelämästä, unelmista, ajasta, uudesta ja vanhasta. Suoritin alkuvuodesta pitkän harjoittelun terveyssosiaalityössä. Isäni kyseli kokemuksiani ja halusi tietää, voisinko kuvitella meneväni töihin kyseisiin tehtäviin. Väittelimme hänen kanssaan paljon siitä, miksi tyytyminen on tai ei ole vaihtoehto työuralla, onko aidon kutsumuksen ja intohimon tunteminen omaa työtä kohtaan koskaan mahdollista ja miltä sen pitäisi tuntua.
Olen valmistunut teologian maisteriksi muutama vuosi sitten, ja valmistuessa ja edelleen tänä päivänä ala tuntuu omalta. Olen kuitenkin kiinnostunut todella monista asioista, minkä vuoksi halusin opiskella lisää. Työllistymiskysymykset painoivat vaakakupissa jonkin verran, mutta itselle sopivan yhdistelmän löytyminen oli tärkeintä.
Aloitin sosiaalityön opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 2020, eli keskellä korona-aikaa ja pääosin etänä. Olin tätä edeltäneen ajan käynyt sosiaalialan opintoja ammattikorkeakoulussa ja valmistauduin sosiaalityön pääsykokeeseen kansanopistossa. Kansanopistovuoden aikana tein myös avoimen yliopiston opintoja sosiaalitieteistä.
”Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin.”
Kaikki vaikutti opintojen alussa lupaavalta. Ajattelin, että tunnen itseni riittävän hyvin ja tiesin, mitä tuleman pitää. Olin iloinen, että saisin tulevan koulutuksen myötä olla entistä varmemmin ihmisläheisessä työssä, jota riittää tehtäväksi ja johon yhdistyisi myös hallinnollisia elementtejä. Olin ehtinyt olla mukana monessa opiskelijajärjestön tehtävässä niin vapaa-ajan kuin työn puolesta, ja näissä tehtävissä hallinnon osaaminen sen monissa eri muodoissaan oli hyvin suuressa roolissa.
Polku omannäköiseen työelämään voi olla mutkitteleva, mutta etsiminen kannattaa. Kuva: Jens Lelie, Unsplash
Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin. En ehkä uskonut olevan mahdollista, että voisin yhdistää musiikin aiempiin opintoihini ja muuhun osaamiseeni. Olin kuitenkin alkanut ymmärtää itsestäni uusia asioita ratkaisukeskeisen valmentajan opintojen aikana, joita suoritin sosiaalityön opintojen ohella. Koulutusryhmässä tapasin myös nykyisen laulunopettajani, ja se oli käänteentekevä hetki elämässäni.
Koulutuksen päätyttyä aloin ottaa laulutunteja vuosien tauon jälkeen. Opin olemaan avoimempi ja määrätietoisempi unelmieni suhteen. Olen uskaltanut solmia uusia kontakteja, aloittanut laulutuntien ohella uudelleen pianotunnit ja löytänyt kuoron, jota voi kutsua toiseksi perheeksi. Ennen kaikkea olen ollut onnellisempi.
Olen pitänyt musiikin osana elämääni opintojen aiheuttamista kiireistä huolimatta. Lisäksi olen päässyt opiskelemaan hyvin kiinnostavia musiikkiterapian kursseja, joiden ansiosta voin kenties yhdistää musiikin konkreettisesti osaksi aiempaa osaamistani.
Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tämän kevätlukukauden loppupuolella saan valtiotieteiden kandidaatin paperit. Opinnoissa ja alassa on ollut paljon hyvää, vaikka opinnot ovatkin aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita paljon enemmän kuin teologiaa opiskellessani. Tiedän myös, että teologian opinnoista saatu osaaminen tulee varmasti olemaan osa työtäni tavalla tai toisella.
”Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa.”
Keskustelu isäni kanssa oli paitsi vanhemman ja aikuisen lapsen välinen keskustelu, myös keskustelu eri sukupolvien välillä. Myönnän, ettei minulla ollut kaikkia isäni näkemyksiä kohtaan riittävästi ymmärrystä. Tiedostan, että vasta viime vuosina työn merkityksellisyydestä on puhuttu paljon. Toisin oli muutama vuosikymmen sitten, joten ymmärrän, että aihe voi tuntua hyvin vieraalta. Tiedän myös olevani etuoikeutettu siltä osin, että vanhempani ovat tukeneet minua monin tavoin opinnoissani ja yrittäneet auttaa oikeaan suuntaan.
Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa. Haluan uskoa, että vaikka oma työ ei varmasti aivan joka päivä tunnu intohimolta, sydän lopulta sanoo, kun suunta on oikea. Se voi tarkoittaa eri elämänvaiheissa eri asioita, eri alojen yhdistelmästä syntynyttä työtä tai mitä tahansa. Itsensä etsiminen ei ole aina helppoa tai hauskaa, joten toivon, että sille löytyisi enemmän ymmärrystä. Rehellisyys ja empatia vievät pitkälle, vaikka eteenpäin sysäämistä välillä tarvitaankin. Senkin voi tehdä rakentavasti.
Kirjoittaja on SKY:n varapuheenjohtaja sekä musiikki-, kulttuuri- ja luontointoilija.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
”JUMALA ei luonut sinua olemaan keskinkertainen. Sinut luotiin olemaan paras!” Näin julistaa yhdysvaltalainen menestyskirjailija ja pastori Joel Osteen kirjassaan Tule hyvästä paremmaksi (suom. 2009). Ajatuksillaan Osteen asettuu osaksi 1900-luvulla kansainvälisesti merkittäväksi kohonnutta menestyksen teologian perinnettä. Tässä esseessä tarkastelen sitä, miten menestyksen teologia on kietoutunut yhteen nykyisin suosiossa olevan self help -kirjallisuuden kanssa.
Menestyksen teologian juuret ovat johdettavissa kahteen uomaan: helluntailaiseen käsitykseen Pyhän Hengen armolahjoista sekä 1800-luvulla syntyneeseen New Thought -liikkeeseen1. Armolahjoilla tarkoitetaan ajatusta siitä, että Jumala lahjoittaa Pyhän Hengen välityksellä ihmisille erityisiä kykyjä, esimerkiksi parantamisen tai profetoimisen taidon. New Thought -liikkeessä taas kehittyi opetus siitä, että mielen ja ajatusten avulla voidaan saada aikaan muutoksia materiaalisessa todellisuudessa.
Keskeisenä ajatuksena liikkeen sisällä toimii niin sanottu vetovoiman laki, jonka mukaan tietyn tyyppiset ajatukset tuottavat saman tyyppistä todellisuutta. Positiiviset ajatukset omasta tulevaisuudesta rakentavat positiivista tulevaisuutta, kun taas itsesäälissä piehtaroiminen heikentää omia toimintamahdollisuuksia.
”Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi.”
Yhdistettynä toisiinsa nämä ideat synnyttävät ”menestyksen teologiaa” eli ajatuksen siitä, että Jumala siunaa seuraajiansa menestyksen lahjalla1. Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi. Ihmisen elämän tason voidaan siis suoraan nähdä heijastuksena hänen uskonsa laadusta.
Kirjoittaja näkee, että toisen ihmisen kärsimys on helpompi sivuuttaa, jos sen nähdään olevan itse aiheutettua. Kuva: Zac Durant, Unsplash
Uskonnontutkijat Jayeel Cornelio ja Erron Medina ovat kiinnittäneet huomiota menestysteologien opetuksen sisällössä tapahtuneisiin muutoksiin. Varhaisemmissa menestyksen teologian muodoissa korostui tulevaisuusorientoitunut ihmeen odottaminen. Sittemmin yksilön vastuu ihmeen tuottajana on kasvanut self helpin ’sakralisoinnin’ eli pyhittämisen myötä1. Tällaiseen opetukseen turvautuva joutuu siis ikään kuin itse tekemään ihmeen itselleen.
Self help -kirjallisuudella tarkoitetaan oppaita, joissa lukijoita ohjeistetaan itseymmärryksen ja itsesuhteen työstämiseen. Niissä yhdistyvät populaaripsykologiset, hengelliset ja tieteelliset teemat. Teoksissa lukijoita autetaan korjaamaan oman elämänsä ja ajattelunsa ongelmallisia puolia itseen keskittyvin keinoin. Lukijalle tarjotaan siis mahdollisuutta ratkaista itse omat ongelmansa. Tällainen kirjallisuus on nähty keskeiseksi osaksi nyky-yhteiskuntien kulttuurista maisemaa.3
Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutuminen tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että menestyksen teologian opettajat tarjoavat seuraajilleen itsen ja oman elämän kehittämiseen tähtääviä ohjeita. Tarjotut ohjeet voivat olla vaikkapa konkreettisia vinkkejä vaurastumiseen tai keinoja mielen ja maailmankuvan työstöön menestykselle avoimeksi.
Esimerkiksi Osteen viitoittaa kirjassaan lukijoita kohti “voittoelämää” seitsemän elämänohjeen avulla. Yleisön tulee suhtautua itseensä myönteisesti, kehittää parempia ihmissuhteita, omaksua parempia tottumuksia ja niin edelleen. Lukijalle tarjotaan mahdollisuutta muuttua paremmaksi ihmiseksi asenteitaan ja tapojaan muuttamalla, ympäröivistä olosuhteista huolimatta.
”Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen.”
Sinänsä harmittomien ja järkevienkin elämänohjeiden ongelmallisuus tulee esille, kun ne asetetaan osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehystä. Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutumisen syyksi on nähty muutokset globaalissa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä.
Uusliberalismin nousu on synnyttänyt kulttuurin, jossa menestyminen tai jopa pärjääminen nähdään yksilön oman tahdon ja ponnistelun seurauksena4. Tässä ilmapiirissä suosiota on saanut self helpiin sisältyvä ajatus omasta itsestä jonakin, jota voi tutkia ja kehittää oikean tiedon ja tekniikan avulla1. Myös menestyksen teologiaan sisältyy uusliberalistisia arvoja mukaileva käsitys siitä, että maailmassa pärjääminen on ihmisen omalla vastuulla.
Muun muassa hyvinvointivaltion heikentymisen ja työmarkkinoiden epävarmuuden on nähty myötävaikuttaneen self help -kirjallisuuden kasvaneeseen suosioon Suomessa. Kuva: Shiromani Kant, Unsplash
Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen. Näiden muutosten tuoma epävarmuus on nähty yhdeksi syyksi genren suosion kasvulle. Kun yhteiskunta ei enää tarjoa totuttua tukea elämän ennakoimattomuuden keskellä, self helpin lupaus kontrollin saavuttamisesta saattaa vedota ihmisiin3.
”Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa.”
Vaikka kaikkea ei voi vierittää yhteiskunnan ja rakenteiden vastuulle, on tärkeää muistaa, ettei kaikkeen ole itse mahdollista vaikuttaa. Asenteiden korjaaminen ja omien toimintatapojen muokkaaminen voi olla yksi askel ongelmien ratkaisussa. Vaikeudet kytkeytyvät usein kuitenkin osaksi suurempaa verkkoa, jossa omat vaikutusmahdollisuudet ovat todellisuudessa vähäiset. Oman ponnistelun ja yhteiskunnan luomien esteiden ristiriidasta voi seurata itsesyytöksiä ja ahdistusta.
Juuri tässä piilee self helpiä sakralisoivan menestyksen teologian ongelma. Vastuu hyvinvoinnista siirretään yksilölle ja epäonnistumisten kohdatessa kyseenalaistuu myös suhde Jumalaan. Yksilölle seurauksena voi olla tarpeetonta turvattomuutta. Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa. Kärsimykseltä on helpompi kääntää kasvot, jos se nähdään itse aiheutettuna.
Kirjoittaja on teologian kandidaatti ja SKY Helsingin hallituksen jäsen.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
Kirjallisuus
Cornelio, Jayeel & Medina, Erron (2021) The prosperity ethic: the rise of the new prosperity gospel.
Osteen, Joel (2009) Tule hyvästä paremmaksi: Löydä piilevät kykysi ja opi käyttämään niitä.
Pessi, Anne Birgitta & Salmenniemi, Suvi (2017) “Herätkää pöljät!” Minuus, yhteiskunta ja muutos self-help-kirjallisuudessa.
Rimke, Heidi (2020) Self-help, therapeutic industries, and neoliberalism.
YHTEISHAKU korkeakouluihin on juuri päättynyt ja moni on valmistumassa toiselta asteelta. Mahdollinen tuleva opiskelijaelämä pyöriikin varmasti monen nuoren mielessä, niin kuin minulla aikoinaan. Kaksi ja puoli vuotta sitten aloitin opiskelun Tampereen yliopistossa. Olin ottanut opiskelupaikan vastaan innokkaana, toiveikkaana. Alkoi uusi vaihe elämässäni. Minusta tuli opiskelija, ja pääsin osaksi sitä kuuluisaa opiskelijakulttuuria.
Mutta mitä opiskelijakulttuuri oikeastaan tarkoittaa? Nyt yli parin vuoden kokemuksella uskallan yrittää avata sitä, määritellä sen peruspilareita. Tietenkään ei ole olemassa yhtä, selkeästi määriteltyä opiskelijakulttuuria. Alueellisia ja sukupolvien ja alojen välisiä eroja on valtavasti, kuten kulttuurintutkijat osaisivat kertoa. Jotain samaa korkeakoulujen opiskelijoiden tavoissa ja menoissa kuitenkin on, ainakin henkilökohtaisen empiirisen tutkimukseni mukaan.
Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin ja Helan går soivat usein päässäni, kenties liian monien sitsien jäljiltä. Alkoholin merkitystä opiskelijakulttuurissa ei voi vähätellä. Haalaripukeiset, äänekkäät ja humalaiset opiskelijat ovat tuttu näky korkeakoulukaupunkien kaduilla ja baareissa arki-iltoina, etenkin alkusyksystä ja vappuna. Lähtöoletuksena usein on, että jos tapahtuma on opiskelijoille, siellä juodaan alkoholia, paljon.
Haalarit ovat oleellinen osa korkeakouluopiskelijoiden yhteisöllisyyttä. Kuva: Wikimedia Commons
Toisaalta tutkimusten mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähenemässä, ja itsekin olen huomannut ilmiön opiskelijapiireissä. Sitseille voi ottaa limsaa oluen sijaan ja ainejärjestöt pitävät osan tapahtumista alkoholittomina. En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa. Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta.
”Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä.”
Alkoholin juominen on kallista, ja onkin pienimuotoinen ihme, miten opiskelijoilla on vuosikymmenestä toiseen varaa juhlia niin paljon. Paljon on kiinni priorisoinnista. Makaronin syöminen voi tuntua pieneltä uhraukselta sen eteen, että sosiaalinen elämä pysyy aktiivisena ja monipuolisena. Opiskelu itsessään voi nimittäin olla melko yksinäistä, ja sosiaalista elämää ylläpidetään pääosin tapahtumissa.
Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä. Opintolainaa on lähes pakollista nostaa, ja moni etsii opintojen oheen töitä pärjätäkseen. Moni opiskelija joutuu ensimmäistä kertaa elämässään pitämään koko taloudestaan huolta muuttaessaan omilleen, mikä on varmasti opettavainen kokemus. Virheitä tulee helposti tehtyä, mutta toisaalta opiskelijoiden kekseliäisyys on aivan omaa luokkaansa.
”En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa. Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta.”
Suuren hatunnoston opiskelijakulttuurin luomisesta ansaitsevat ehdottomasti erilaiset opiskelijajärjestöt ainejärjestöistä harrastejärjestöihin. Järjestöaktiivit, joihin olen myös itse kuulunut, ovat lähes kaiken takana. Heillä on valta ja vastuu opiskelijatapahtumista ja yhteisöjen ylläpitämisestä. Tutoreiden tehtävä on välittää opiskelijakulttuuria eteenpäin tietämättömille fukseille, opettaa heidät haalarikansan tavoille.
Ainejärjestöt ovat myös vastuussa haalareiden hankkimisesta ja monien haalarimerkkien myymisestä. Haalareiden avulla tunnistetaan toiset opiskelijat ja tehdään heistä mahdollisesti oletuksia alan perusteella sekä ilmaistaan omaa identiteettiä. Haalareiden kauneus on siinä, että ne edustavat samalla sekä yhteisöä että yksilöä. Jokaisen haalarit ovat erilaiset, ja haalareista voi tehdä päätelmiä niiden omistajan kiinnostuksenkohteista, identiteetistä ja huumorintajusta.
Opiskelijakulttuuria luodaan ja ilmennetään ennen kaikkea erilaisissa opiskelijatapahtumissa, joita löytyy laidasta laitaan. Ennen yliopistoa en olisi osannut kertoa, mitä ovat sitsit, approt, fuksiaiset tai sillikset. Pelkästään Tampereella järjestetään ainakin kolmet kuukausittaiset opiskelijabileet, joihin myydään satoja lippuja. Eri kaupungeissa järjestettävät approt toimivat kyseisten kaupunkien tavaramerkkeinä opiskelijoiden silmissä.
Opiskelijana pääsee halutessaan kiertämään maata eri tapahtumissa. Approjen lisäksi voi osallistua esimerkiksi omien alojen konferenssiviikonloppuihin tai päästä edustustehtäviin sisarjärjestöjen vuosijuhliin. Tekeminen ei lopu kesken, ja opiskelijuuteen vedoten pääsee kokeilemaan vaikka mitä benji-hypyistä kyykän pelaamiseen ja konttireiveihin. Puhumattakaan vapusta, jota juhlitaan jopa kolme viikkoa putkeen. Opiskelijavappu on ihan oma elämyksensä, jota ei voi täysin ymmärtää kokematta sitä.
”1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen.”
Opiskelijakulttuuri tarkoittaa kuitenkin jokaiselle opiskelijalle eri asioita, eikä siitä voi tehdä kovin suuria yleistyksiä. Ties mitä kaikkea opiskelijakulttuurin syvyyksistä löytyisikään, jos oikein lähtisi tutkimaan! Viimeisen puolen vuoden aikana olen itse esimerkiksi tutustunut kristilliseen opiskelijatoimintaan, joka taas on avartanut maailmaani entistä enemmän.
1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen. Toisaalta ainakin Tampereella kristillisen opiskelijajärjestöjen toiminta on jatkuvassa kasvussa, ja seurakuntien nuorisotyön tapahtumiin osallistuu jopa satoja nuoria, joista monesta tulee varmasti lähivuosina opiskelijoita. Kristillinen opiskelijakulttuuri saattaa siis olla vihdoin elpymässä ja ujuttautumassa takaisin opiskelijoiden arkeen.
Odotan mielenkiinnolla, millaisia muutoksia opiskelijakulttuurissa tulee seuraavien vuosien aikana tapahtumaan! Ehkä haalarimessuista ja paastopiireistä tuleekin vakiintuneita opiskelijakulttuurin osia? Tai alamme järjestää kappelireivejä, virsisitsejä ja kirkkoapproja yhdistäen uskonnon ja perinteiset opiskelijatapahtumat? Itse ainakin osallistuisin edellä mainittuihin, ja kenties jopa yritän järjestää sellaisia. Tervetuloa mukaan, jos satut Tampereelle!
Kirjoittaja on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton paikallistyöntekijä Tampereelta, joka pyrkii muuttamaan maailmaa tapahtuma kerrallaan. SKY on Etsijä-lehden kustantaja.
KRISTITYT ympäri maailman kokoontuvat taas tänäkin vuonna juhlimaan tyhjän haudan ihmettä. Koko kristinuskon ydin tiivistyy pääsiäisessä ristiinnaulittuun Kristukseen ja toisaalta hänen tyhjään hautaansa. Ristiinnaulittu muistuttaa lunastuksesta ja tyhjä hauta kuoleman voittamisesta ja elämästä kuoleman jälkeen. Tämä on sitä hyvin tuttua pääsiäisen ydintä. Pääsiäisen merkitys saa kuitenkin lisää sävyjä, kun muistaa pääsiäisen sesongin jatkuvan vielä kevään läpi. Juhla ei rajoitu vain pääsiäisen pyhiin, joista kausi itse asiassa vasta alkaa.
Suomalaisilla on paha tapa nauttia juhlansa aattoisin ennen varsinaista juhlapäivää. Pääsiäistä vietetään kuitenkin aivan oikein pääsiäispäivinä, mutta pääsiäisen muu juhla-aika jää sitten siinä useimmiten keskimääräiseltä kaduntallaajalta huomiotta. Se on sääli, sillä pääsiäisen viettoon olisi syytä koko kevään ajan.
Kuva: Cdoncel, Unsplash
Minun mielestäni kirkkovuodessa ensimmäistä pääsiäispäivää seuraavina aikoina on erityisen kiinnostavia evankeliumitekstejä, jotka laajentavat pääsiäisen näkökulmaa tyhjältä haudalta eteenpäin. Niissä kuvauksissa Jeesus ilmestyy ylösnousemuksensa jälkeen vielä oppilailleen ja muille ihmisille lukuisia kertoja. Evankelistat kuvaavat Jeesuksen kohtaamiset esimerkiksi haudalle tulleiden naisten kanssa ja Emmauksen tiellä sekä Tiberiaanjärven rannalla muutaman oppilaansa kanssa. Koko seuraajajoukkonsa kanssa hän kohtaa heidän tapaamisessaan suljettujen ovien takana, johon hän tulee lukkojenkin läpi. Jeesuksen ilmestymisten kuvaukset välittävät tyhjän haudan pääsiäisviestin lisäksi, että ylösnoussut Jeesus myös kohtaa itse häntä seuranneet ja tulee lähelle.
Monissa kohtaamisissa Jeesus näyttäytyy aluksi tuntemattomana, ja oppilaat eivät heti tajua kenen kanssa ovat tekemisissä. Ja siinä on pääsiäisen haaste kristitylle tänä päivänä. Jokaista toista ihmistä olisi syytä kohdella ja kunnioittaa kuin hän olisi Jeesus tunnistamattomassa ulkoasussaan. Ja sitä jokainen ihminen onkin ainutkertaisena Jumalan kuvana. Haastankin sinut tänä pääsiäisen aikana kiinnittämään huomiota läheisten kohtaamiseen kuin Jeesuksena valeasussa. Siten Kristus itse tulee sinuakin tänä pääsiäisenä lähelle ja henkilökohtaisesti tavattavaksi.
Siunattua pääsiäistä ja valoisaa kevättä Sinulle!
Kirjoittaja on seurakuntapappi ja SKY:n hallituksen entinen puheenjohtaja. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.
SUOMEN ekumeeninen neuvosto SEN järjestää kuluvana syksynä – itseasiassa samalla viikolla, kun Etsijä ilmestyy – Vastuuviikon aiheenaan Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Vaikka Ukrainassa käytävä sota oli aihetta päätettäessä tiedossa ja toimi merkittävämpänä tekijänä aiheen määrittämisessä, lienee harva kuitenkaan osannut aavistaa kuinka arvoon arvaamattomaan kyseinen teema on tänä syksynä noussut.
Työharjoitteluni SEN:issä tarjosi mahdollisuuden paneutua Vastuuviikon aiheeseen hieman syvemmin. Yrittäessäni pyytää ekumeenisesti mahdollisimman laajalla otannalla haastatteluja tulevaa Vastuuviikkoa varten, muodostui rauhankysymysten pyörittelystä syksyn mittaan muutaman viikon henkilökohtainen projekti. Ekumeenisesti olennaisten linjojen etsimisessä riitti kahlattavaa.
Isossa kuvassa katsottuna saattaa näyttää, että maailmassa käytävät sodat tuottavat ekumenialle vain katastrofia erottamalla kirkkoja ja kristittyjä eri leireihin. Lisäksi kristillisiä yhteisöjä saatetaan usein syyttää tumput suorassa seisomisesta, eli tutummin sanottuna toisen posken kääntämisestä. Vaikka väitteillä lienee osittain perää, ei totuus ole kuitenkaan yhtä yksioikoista. On totta, että uutisoinnissa saattanee korostua enemmän hajaannuksesta raportoiminen.
Kuva: Samu-Ville Toivonen
Rauhan tavoittelu voi kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kirkkoja myös ekumeenisesti. Ekumeenisesti merkittävimpien instituutioiden, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssin EKK perustamisajat ajoittuvat suoraan toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Viimeksi mainitun tiedetään toimineen välittäjänä itä- ja länsiblokkiin jakautuneiden kirkkojen välillä. Lisäksi rauha on monesti koettu tärkeäksi aihealueeksi noin seitsemän vuoden välein järjestettävissä KMN yleiskokouksissa. KM julkaisi vuonna 2011 asiakirjan An Ecumenical Call Just to Peace, jonka ydinviestissä varoitettiin edistämästä rauhaa oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.
”Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.”
Vaikka rauha on arvo itsessään, sen edistämiseen ekumeenisessa kontekstissa on erittäin vahvat perusteet. Kristityille annetun tehtävän, lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) toteuttaminen muodostuu hankalaksi, jos kristityt joutuvat toimimaan rauhattomassa ympäristössä. Toisaalta tiedetään, että evankeliumi luo ihmisille sisäistä rauhaa epätoivon keskellä. On kuitenkin selvää, että ulkoisesti horjuva rauha tuottaa merkittäviä haasteita kirkoille ja lähetystyön tekemiselle. Toki ulkoisia seikkoja ongelmallisempana voidaan pitää, mikäli kristityt eivät elä keskenään rauhassa. Kristillinen usko ei tunne rajoja, mutta kristityt voivat itse aiheuttaa rajoja. Ekumeenisesti paljon siteerattu Johanneksen evankeliumi kiteyttää olennaisen: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:23)
Evankeliumin eteenpäin vieminen ja kristillisen kirkon ja uskon uskottavuus on pitkälti kiinni ekumeenisesta rauhantyöstä. Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi. Rauhan kaipuu voi parhaimmillaan ohittaa teologisista, kielellisistä tai kulttuurisista ymmärryseroista johtuvia ekumenian esteitä. Ohittaminen ei toki tarkoita, että eri perinteiden tulisi ajatella kaikissa asioissa samalla tavalla, mutta mahdollistaa muutoin toisistaan erillään toimivien ihmisryhmien yhteistoiminnan.
”Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi.”
Valitettavasti edellä kuvattu pyrkimys näyttää olevan nykymaailmassa kaukainen tavoite. Historiassa kyseinen evankeliumin ihanne on täytetty korkeintaan paikallistasolla. Globaali todellisuus on vielä kauempana. Poliittiset ja teologiset skismat kirkkojen välillä tai pahimmillaan yhden kirkkokunnan sisällä eivät anna uskottavaa kuvaa kristittyjen lähimmäisenrakkaudesta tai toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta. Tavan tallaajan näkökulmasta rauhan ideaalin täyttämättömyys aiheuttaa lähinnä kyynisyyttä ja jopa suoranaista pessimismiä.
Edellä mainitun valossa ei siis ollut lainkaan yllättävää, että suurin osa ekumeeniseen galluppiin osallistujista ilmaisi kokevansa suurinta rauhantunnetta lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Käydessäni läpi erilaisia rauhaan liittyviä näkökulmia pidän merkillepantavana sitä, kuinka monet käyttivät rauhasta puhuessaan lähestulkoon samanlaisia käsitteitä ja esittivät varsin identtisiä ajatuksia. Vaikka jonkinlaista samankaltaisuutta oli etukäteen varovasti arvioiden odotettavissa, merkittävää oli, kuinka identtisesti rauhasta lopulta iästä ja taustasta riippumatta puhuttiin yksilötasolle siirryttäessä.
”Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.”
Varsin paljon viljelty käsitepari koostui sisäisen ja ulkoisen rauhan kokemuksista. Käsitteiden keskeinen ero näyttää olevan siinä, että ulkoinen rauha ymmärrettiin rauhaa järisyttävien seikkojen poissaolona, kun taas sisäinen rauha koettiin tunnetilojen kautta. Ominaisuudeltaan sisäistä rauhaa luonnehdittiin paljon syväluotaavammaksi kuten sielun täyttymykseksi. Siinä missä ulkoisen rauhan lähteenä pidettiin maallisia tekijöitä, koettiin sisäinen rauhan olevan peräisin Jumalalta. Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.
Hengellisesti yksikään vastaajista ei kokenut saavuttavansa täydellistä rauhaa sen ulkoisessa merkityksessä. Varsin tärkeänä pidettiin Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Kristillisessä uskossa rauha on paljon enemmän kuin mitä pihalla tapahtuu. Ihmisen voi elää rauhassa rauhattomuuden keskellä. On toki perusteltua kysyä, miksi tunne Jumalan läsnäolosta ilmaantuu sisäisenä rauhana, mutta ei ulkoisena. Vaikka kaiken kattavaan vastaukseen ei sivutila riitä, voidaan huomio kiinnittää rauhan rakentajiin eli ihmisiin.
Kokemus sisäisestä, Jumalan antamasta rauhasta ei jää vain omille sijoilleen, vaan jalostuu ulospäin suuntaavaksi ja maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Ajatus näkyy esimerkiksi profeetta Hesekielin sanoissa: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa.” (Hes. 11:19–20)
Sisäisen rauhan saavuttaminen voi olla prosessina työlästä. Johanneksen evankeliumissa annettu lupaus kirkastuu kirjoitusten valossa. Mainitseepa esimerkiksi Saarnaaja ajattoman kansanviisautensa: ”uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.” (Saarn. 5:11). Ihmisen taitaa aina haluta enemmän ja enemmän ”-Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” (Saarn.1:8) Olisiko siis aika aloittaa rauhan rakennus omasta elämästä?
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti
EKUMEENINEN vastuuviikko järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1978 ja sen tehtävänä on ollut ja on edelleen saada kristityt pohtimaan, kyselemään ja arvioimaan suhdettaan maailman tilaan. Vastuuviikon teema keskittyy maailman ajankohtaisiin kysymyksiin. Joka vuosi Vastuuviikolle on annettu vuosikohtainen teema ja otsikko, joka on heijastellut sen ajan maailman tilaa.
Tämän vuoden teemaksi on valittu Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Rauhan teema on näiden vuosien aikana toistunut Vastuuviikon teemojen otsikoissa useammin kuin yksikään muu sana. Myös tämän Etsijän teema on rauha. Rauhan teemaan tarttuminen tuntuu tässä hetkessä yhä tärkeämmältä. Johtuuko se siitä, että rauhaan keskittyminen on tärkeintä juuri silloin, kun se tuntuu karkaavan pois ulottuviltamme? Mikä on meidän kristittyjen rooli rauhan vaalimisessa ja sen rakentamisessa?
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaosto on toteuttanut tänä syksynä valokuvaprojektin, joka tarjoaa visuaalisia esimerkkejä siitä, miltä rauha nuorista kristityistä näyttää. Kuvat on ottanut eri kristillisistä taustoista tulevat nuoret aikuiset, joiden yhdistävänä tekijänä on tahto etsiä kristittyjen ja koko maailman ykseyttä, sekä rakentaa rauhaa.
Haluamme, että kuvat voivat puhua puolestaan ja välittää rauhan tunnetta, jota projektiimme osallistuneet ovat halunneet nostaa esiin. Me toivomme, että projektimme voisi tällä vastuuviikolla ja osana tätä Etsijää kiinnittää huomiomme siihen, mitä rauha voi meille tarkoittaa. Ehkä se kannustaa myös sinua etsimään rauhaa ympäriltäsi näinä aikoina.
PARI vuotta sitten kävin opiskelijoiden kanssa keskustelun, joka meinasi saada minut itkemään. Olin etsiskellyt elämälle suuntaa ja aloittanut uudet opinnot uudessa yliopistossa. Suurin osa kurssikavereistani oli juuri lukiosta valmistuneita. Eräänä marraskuun iltana istuin illassa, jossa pidemmällä olevat opiskelijat vastailivat uusien kysymyksiin.
Muuta illan aikana käytyä keskustelua en oikeastaan edes muista, mutta yksi hetki jäi ikuisesti mieleeni. Joku kysyi muilta, millaisia elämänvalintoja he katuvat. ”Sitä, että en lähtenyt matkustelemaan heti lukion jälkeen. Sitten se ei enää ollut mahdollista”, yksi opiskelijoista sanoi. Se oli yksinkertainen vastaus, joka konkretisoi minulle sen, että olen elänyt eri nuoruuden, kuin nämä muutamaa vuotta nuoremmat opiskelijat.
Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia. Vielä vuonna 2018 matkustin ystävien kanssa junalla Kiinaan. Uudet opiskelukaverini kasvoivat maailmaan, joka ei ollutkaan enää entisensä, todellisuuteen, jossa tulevaisuus on väistämättä epävarma. Heidän nuoruudessaan ilmastonmuutos on jo totta, ei tulevaisuuden huoli, vaan tämän päivän akuutti uhka.
”Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia.”
Sukupolvia nimettäessä minä olen milleniaali, he ovat z-sukupolvea. Molemmat ryhmät ovat niitä, joiden kanssa Suomen evankelisluterilainen kirkko on aivan hukassa, vailla aavistustakaan siitä, miten näitä nuoria ja ei enää niin nuoria aikuisia pitäisi tavoittaa. No, kysymys on erittäin vaikea ja sitä mietin itsekin päivittäin työssäni SKY:n pääsihteerinä. Jotakin uskon kuitenkin osaavani sanoa.
Katri Malmi työssään SKY:n hallituslaisten kanssa.
Nuorten ja nuorten aikuisten todellisuus vuonna 2023 on täynnä ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä. Nuorena aikuisena, vastikään kohtuullisen vaativassa tehtävässä aloittaneena kohtaan jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisen oikeita vastauksia. Kenen hyvä pitää valita silloin, kun jokainen valinta satuttaa jotakuta? Missä menee yksilön elämän kohtuuden raja systeemissä, jonka seurauksena joku jossain päin maailmaa kärsii varmasti? Miten pitäisi suhtautua tulevaisuuteen, josta ei voi tietää mitään?
Yhden asian olen huomannut: kirkosta ja kirkon opetuksesta ei ole näiden kysymysten kanssa painiessa juuri mitään iloa. Kirkolta kuuluvat puheenvuorot ovat voittopuolisesti joko lapsellisen yksinkertaisia tai vesittävät loppukaneettina koko ongelman (”älä kuitenkaan liikaa murehdi, muista armo”). Pahimmillaan ja ehkä yleisimmillään kirkosta ei edes kuulu mitään sanottavaa elämän todellisiin kysymyksiin, vaan kirkko askartelee sellaisten kysymysten parissa kuin, että ”kuinka paljon nyt kuitenkin olisi ok syrjiä” tai ”miten me nyt kuitenkin saataisiin pidettyä kiinni omasta asemastamme?”.
Taikaratkaisua ei varmasti kellään ole siihen, miten rakennetaan kristillisiä yhteisöjä, jotka palvelevat mielekkäällä tavalla tämän päivän opiskelijoita. Lopulta se ei edes ole strategioilla ja toimeenpanosuunnitelmilla hallittavissa oleva asia. Kysymys on siitä, miten Jumala koskettaa nuorten aikuisten elämää. Aivan välttämätön edellytys on kuitenkin pään ottaminen pois pensaasta ja todellisuuden kohtaaminen sellaisena kuin se on. Opiskelijatoiminnassa etsimme Jumalalta apua niihin kysymyksiin, jotka ovat akuutteja nyt eikä niihin, jotka olivat ajankohtaisia kolmekymmentä vuotta sitten. Tervetuloa mukaan etsimään meidän kanssamme!
Kirjoittaja on SKY:n uusi pääsihteeri, joka unelmoi siitä, että kristityistä tulisi ensimmäisenä mieleen tinkimättömät oikeuden puolustajat.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
TÄLLÄ hetkellä suurin osa lapsen menettäneistä vanhemmista ei ole oikeutettuja mihinkään sellaiseen yhteiskunnan tarjoamaan tukeen, joka mahdollistaa töistä pois olemisen. Käpy ry toivoo, että päättäjät heräisivät ongelmaan, ja seuraavaan hallitusohjelmaan kirjattaisiin suruvapaan edistäminen.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia, joka muuttaa vanhempien koko elämän. Tällaisen menetyksen jälkeen vain harva on työkykyinen. Suomessa vanhemmat joutuvat jäämään lapsen menetyksen jälkeen sairauslomalle. Tämä on monin tavoin ongelmallista.
Ensimmäinen ongelma syntyy jo siitä, että koska suru ei ole sairaus, eivät kaikki lääkärit sen perusteella suostu kirjoittamaan sairauslomaa. Yhtenäistä käytäntöä sairausloman perusteille ja pituudelle ei ole, mikä asettaa perheet keskenään eriarvoiseen asemaan.
Käytännössä sairauslomaa voi saada esimerkiksi masennusdiagnoosin turvin. Masennusdiagnoosi voi olla este vakuutusten saannille tai haitata myöhempää adoptioprosessia.
Sairauslomaa joutuu usein hakemaan uudestaan ja uudestaan. Tämä on paitsi raskasta sureville vanhemmille, myös työnantajan kannalta hankalaa. Tämä kuormittaa myös sote-palveluita käynteinä, lausuntoina, ajanvarauksina ja kirjauksina.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia. Kuva: Pixabay
Suruvapaa ratkaisisi monta ongelmaa
Nykykäytäntöjen ongelmallisuuden vuoksi Käpy Lapsikuolemaperheet ry kannattaa Suomeen ansiosidonnaista suruvapaata. Vastaava suruvapaa on käytössä esimerkiksi Tanskassa. Suruvapaa on perhe-etuus, jonka tavoitteena ja tarkoituksena on tukea vanhempia ja tarjota taloudellisesti turvattu tilanne käsitellä surua ja järjestellä elämää uudelleen.
”Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan.”
Vanhempi olisi oikeutettu maksimissaan 26 viikon mittaiseen yhteiskunnan tukemaan suruvapaaseen alaikäisen lapsen kuoltua tai kun lapsi syntyy kuolleena sen jälkeen, kun raskaus on kestänyt 154 päivää. Tänä aikana vanhemmalle maksettaisiin ansiosidonnaista päivärahaa tai minimitasoinen etuus.
Mallin tulee huomioida myös opiskelijat, työttömät, yrittäjät ja epätyypillisissä työsuhteissa olevat ihmiset, jotka ovat tällä hetkellä hyvin haavoittuvaisessa asemassa näissä tilanteissa. Samalla tulee kehittää palveluita ja tukitoimia lapsensa menettäneille vanhemmille.
Lapsen kuoleman merkitys täytyy tunnustaa ja vanhempia täytyy tukea surun keskellä. Kuva: Pixabay
Yhteiskunnan on tunnistettava vanhemman suru
Nykytilanteessa lapsen menettäminen tulee usein hyvin kalliiksi. Surevat maksavat äärimmäisestä menetyksestään suurta taloudellista hintaa. Myös kuolleen lapsen sisarukset kärsivät, jos vanhempi on äärimmilleen kuormittunut ja joutuu olemaan työn takia poissa perheensä luota surun keskellä. Yksilölle koituvat ongelmat esimerkiksi terveydessä voivat tulla kalliiksi myös yhteiskunnalle.
Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan. Se on itsessään syy töistä poissaoloon ilman sairausdiagnoosiakin. Lapsen syntymän merkitys tunnustetaan ja tunnistetaan, ja vanhempia tuetaan esimerkiksi vanhempainpäivärahojen kautta. Myös lapsen kuoleman merkitys on tunnustettava ja vanhempia tuettava tässäkin elämänmuutoksessa.
Kirjoittaja on Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n viestintävastaava.
Pohtiessa riippuvuuksia ja uskontoa tulee ensimmäisenä mieleen, että moni pääsee erityisesti päihderiippuvuuksista eroon tulemalla uskoon. Tarinoita uskosta ja raitistumisesta löytyy pilvin pimein, ja Jumala tuntuu auttaneen monet kuiville. Mikä rooli uskolla ja hengellisyydellä on riippuvuuksista toipumisessa ja miksi?
Karoliina Virkkunen
Jennican nimi on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
MONILLA riippuvuuksista kärsiviä tukevilla toimijoilla on Suomessa uskonnollinen tausta, ja kolmas sektori kantaa tänä päivänä valtavan vastuun riippuvaisten toipumisen tukemisesta. Samaan aikaan monille riippuvaisille uskoontulo ja hengellinen herääminen on käänteentekevä kokemus, joka tukee riippuvuuksista irtaantumista.
Näillä ilmiöillä varmasti yhteys toisiinsa, mutta liittyykö tähän muutakin? Tuoko hengellisyys toipumiseen jotakin sellaista, mitä ei muualta saa? Näitä kysymyksiä pohtiakseni haastattelin Sininauhaliiton hengellisen työn kehittäjä Tuomo Salovuorta sekä huumeista raitistunutta kokemusasiantuntijaa, joka esiintyy jutussa nimellä Jennica.
Salovuoren työnantaja Sininauhaliitto on kristillistaustainen, noin sadasta toimijasta koostuva diakoniayhteistyön verkosto, jonka jäsenjärjestöt tekevät yleishyödyllistä päihde-, riippuvuus- ja mielenterveystyötä sekä vähentävät huono-osaisuutta yhteiskunnassa. Sininauhaliitto ylläpitää myös peliklinikkaa peliriippuvaisille.
Valtaosa työstä keskittyy kuitenkin päihderiippuvuuksiin. Salovuoren rooli on toimia tukena Sininauhaliiton jäsenjärjestöille näiden hengellisen työn kehittämisessä ja suunnittelussa. Hän on itse tehnyt myös suoraa asiakastyötä. Mikä rooli uskonnolla on Sininauhaliiton järjestöjen käytännön työssä?
”Hengellisyyden rooli vaihtelee järjestöjen kesken paljon. Toisten lähestymistavat ovat puhtaasti ammatillisia, ja osa keskittyy pitkälti haittojen vähentämiseen. Sitten joissakin järjestöissä se näkyy vähän selvemmin. Meillä on ollut järjestöjä, joilla on tällaista vapaiden suuntien taustaa ja siellä se näkyy selkeämmin.”
Salovuori tuo esiin, että hengellisyys täytyy kuitenkin erottaa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:n rahoittamista toiminnoista, sillä STEA ei rahoita hengellista työtä. Hyvin moni järjestöjen toiminto toimii STEA-rahoituksella, mikä on huomionarvoista.
Salovuori puhuu uskon sijasta hengellisyydestä, mikä painottaa sitä seikkaa, että hengellisyys on laajemmin muutakin kuin uskoa tiettyihin uskonkappaleisiin. Mitä hengellisyys yleensä tarkoittaa riippuvuuksista toipumisessa?
”No mä sanoisin et hengellisyys on monelle iso osa sitä toipumista. Suuri osa ihmisistä toipuu 12 askeleen ohjelman parissa, joka on hengellinen ohjelma. Maailmanlaajuisesti se on varmasti kaikkein vaikuttavin työkalu päihteistä toipumisessa.”
12 askeleen ohjelma on hyvin monenlaisten päihdetyötä tekevien toimijoiden työkaluihin kuuluva moraalinen ja toiminnallinen ohjeisto, joka pitää sisällään niin rehellistä itsereflektiota ja omien pahojen tekojen sovittelua kuin Jumalan käsiin antautumistakin.
Kuva: Pixabay
”Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia.”
Sininauhaliiton toiminnassa 12 askelta ei kuitenkaan ole käytössä, vaan jäsenjärjestöt tukevat asiakkaitaan muilla tavoilla. Esimerkiksi vertaistukiryhmät ovat monelle hyvin hyödyllisiä. Niihin voi osallistua kuka tahansa taustasta ja katsomuksesta riippumatta.
Keskiössä työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset tarpeet huomioon
Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia. Keskiössä on työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset ja eksistentiaaliset tarpeet huomioon.
Hengellinen työ tarkoittaa käytännössä pitkälti työntekijöiden valmiutta pohtia näitä kysymyksiä riippuvuuksista toipuvien kanssa. Pohdinta on tärkeää, sillä suuri osa erityisesti päihderiippuvuuksia sairastavista hakeutuu Sininauhaliiton järjestöjen toiminnan pariin vasta silloin, kun sairaus on edennyt hyvin pitkälle ja riippuvainen kokee olonsa epätoivoiseksi.
”Raitistuminen usein menee ihan sellaisen pohjakosketuksen, totaalisen konkurssin kautta. Kun omat voimavarat on ihan tyystin käytetty, tapahtuu sellainen lopullinen luovuttautuminen. Kun kaikki eväät on syöty, ihminen on valmis hätähuutoon. Niille, joilla on rankkaa päihteidenkäyttöä, tämä on se ensimmäinen vaihe”, Salovuori katsoo.
”Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun.”
Joillekin luovuttautuminen tarkoittaa uskoontuloa, jolloin ihminen luovuttautuu ylemmän voiman käsiin. Toisille taas erityisesti alkuvaiheessa järjestötoiminnassa kohdattu yhteisö on ensimmäinen pelastusrengas, johon voi tarttua. ”Muut asiat tulevat sitten myöhemmin, kuten merkityksellisyyden tunne ja toivon herääminen.”
Kuva: Pixabay
Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun. Riippuvainen voi kantaa mukanaan myös valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joiden kohdalla armolla ja anteeksiannolla voi olla suuri merkitys. Tunne elämisen oikeuteen tehdyistä virheistä huolimatta sekä yhteyksien rakentaminen muihin ihmisiin ovat myös keskeisiä askelia toipumisessa.
Näitä tuetaan Sininauhaliiton jäsenjärjestöjen toiminnassa kristillisen hengellisyyden raameissa. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka voivat rakentua myös muita, täysin maallisiakin polkuja pitkin. Järjestöjen työn keskiössä onkin ennen kaikkea valmius vastata kokonaisvaltaisesti asiakkaiden tarpeisiin.
Jennica tuli uskoon aikuiskasteen ja kielilläpuhumisen myötä
Kaikille 12 askeleen ohjelmaa noudattaville varsinaista uskoontuloa tai voimakasta kääntymyskokemusta ei tapahdu, mutta osalle kyllä.
”Mutta sitten on tietysti tällaisia tapauksia, joille yksi iso tekijä on uskoontuleminen ihan näiden ryhmätoimintojen ulkopuolella. Osalle tulee vahva kääntymyskokemus, josta se raitistuminen lähtee”, kertoo Salovuori.
Kokemusasiantuntija Jennica on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat kokeneet vahvan uskoontulon ennen lopullista raitistumista. Jennicalla on taustallaan rankkaa huumeidenkäyttöä, ja lopullisesti hän raitistui 20 vuotta sitten, vuonna 2002. Nykyään hän auttaa työkseen muita riippuvuuksista toipuvia.
Uskoon Jennica tuli raittiilla ajanjaksolla ennen lopullista raitistumistaan. Hänen perheessään ei oltu uskonnollisia, eikä hänellä ollut uskonnosta sanottavanaan hyvää eikä pahaa. Jennica koki ikään kuin eksyneensä seurakuntaan, jonka pastorilla oli missionaan auttaa huumeongelmaisia ihmisiä. Seurakunnan toimintaan hän päätyi ystäviensä ja tuttujensa kautta.
”Olin aluksi huuli pyöreänä siitä meiningistä, enkä ollut ensin vahvasti mukana”, hän sanoo. Kuitenkin kun Jennicaa pyydettiin aikuiskasteeseen, hän suostui, vaikka ei oikein ymmärtänyt vielä sen merkitystä.
Kasteen jälkeen tapahtui jotakin, jota hän ei ollut pyytänyt eikä osannut odottaa. Jennica alkoi puhua kielillä. ”Se oli iso ja hämmentävä asia. Se oli myös vakuuttava kokemus”, hän kertoo. ”Sitä on vaikeaa sanoin kuvailla.”
”Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.”
Kielilläpuhuminen ei Jennican mukaan ole poistunut hänestä tähän päivään mennessä, mutta karismaattisen seurakunnan hän päätyi jättämään silloisen seurustelukumppaninsa kanssa. Heitä painostettiin joko eroamaan tai menemään naimisiin, eikä pariskunta kokenut sitä oikeudenmukaiseksi; ei ollut seurakunnan asia puuttua heidän yksityisiin asioihinsa.
Kielilläpuhumisen lisäksi myös usko on säilynyt. Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.
Suhdettaan Raamattuun hän kuvailee ristiriitaiseksi. Jennican mukaan sitä ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti, sillä siellä ohjeistetaan paljon myös sellaista, joka rikkoo ihmisoikeuksia. 12 askeleen ohjelma on hänelle tärkeämpi konkreettinen ohjeisto arkiseen elämään kuin Raamattu.
Jennica ei tarvitse uskoa raittiina pysymiseen. Sen sijaan usko ja hengellisyys antavat voimavaroja jaksaa muut elämän murheet, kuten läheisten menetykset ja sairastamiset. Erityisen raskaaksi hän kokee myös sen, kun joku läheisistä retkahtaa päihteisiin.
Hengellisyys merkitsee hänelle ennen kaikkea hyvän puolella olemista. 12 askeleen ohjelman nojalla se tarkoittaa esimerkiksi rehellistä itsetutkiskelua sekä väärien tekojensa hyvittämistä.
Addiktioihin taipuvaisen mielensä kanssa hän kamppailee päivittäin. Se saa esimerkiksi reagoimaan joskus pieniinkin asioihin valtavan raskaasti, ja toisaalta olemaan täysin välinpitämätön isompien murheiden suhteen. Hänelle on tärkeää kysyä itseltään: ”Minkä kokoinen asia tämä todella on?”
”Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.”
Jos asiat uhkaavat paisua ulos mittasuhteistaan, rukoilu ja meditaatio auttavat pysähtymään. Lopulta Jennican työkalut henkisen tasapainon ylläpitämiseen kuulostavat sellaisilta, jotka sopivat kaikille muillekin, myös niille jotka eivät sairasta riippuvuutta.
Vaikka Jennicalle uskoontulo on ollut tärkeä kokemus, painottaa hän riippuvuussairauksien hoidossa aivan muita asioita. Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.
Kuva: Pixabay
Päihteistä toipuneelle on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, ettei hän raitistuessaan putoa tyhjän päälle. Kuivilla ympäriltä voivat kadota kaikki totutut verkostot. Yhteisö, mielekkäät harrastukset ja vertaistuki ovat kullanarvoisia asioita, joita tällä hetkellä tarjoavat lähes yksinomaan kolmannen sektorin toimijat.
Pitäisikö valmiutta uskonnon ja hengellisyyden teemojen huomioimiseen parantaa kaikilla sosiaali- ja terveysaloilla?
Mitä usko ja hengellisyys siis tuo riippuvuuksista toipumiseen? Kolmannen sektorin toimijoiden työssä hengellisyys tarkoittaa kokonaisvaltaisesta ihmiskäsityksestä kumpuavaa valmiutta vastata ihmisten tarpeisiin pohtia elämän syvempiä kysymyksiä. Hengellisyyden muodon määrittää kuitenkin aina ihminen, eli asiakas itse.
”Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta.”
Hengellinen työ ei välttämättä tarjoa mitään sellaista, mitä puhtaan sekulaarit toiminnan muodot eivät voisi tarjota riippuvuuksista toipuville ihmisille. Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta. Kuitenkin diakoniatyötä tekevillä tahoilla on todennäköisesti sellaista kokemusta ja asiantuntijuutta, jota hengellisyyden tai uskonnollisuuden teemoihin perehtymätön päihdetyöntekijä ei välttämättä osaa tarjota.
Vuonna 2002 Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemissa päihdetyön laatusuosituksissakin suositetaan: ”Asiakkaan ilmaisemat eksistentiaaliset ja uskonnolliset tarpeet otetaan huomioon palveluiden kokonaisuudessa.”
Jonkin verran on keskusteltu esimerkiksi siitä, että psykoterapiassa uskonto on monesti ongelmallinen ulottuvuus, mikäli terapeutilta puuttuvat valmiudet sekä tunnistaa uskonnollisuus asiakkaan kertomassa että keskustella siitä hienotunteisesti asiakkaan kanssa. Psykoterapiakoulutus Suomessa ei juurikaan tarjoa terapeuteille valmiuksia tähän.
Kenties kaikille sosiaali- ja terveysaloille kaivattaisiin nykyistä parempia valmiuksia keskustella asiakkaiden ja potilaiden kanssa elämän syvistä kysymyksistä sekä ymmärtää näiden maailmankuvia, jotta toipuminen ei jää vajavaiseksi.
