Avainsana: historia

Julkaistu

Tilaa olla queer – Yhteisöllisyys toisin tekemisenä ja vastarintana

Syksy Waldén

Työväenmuseo Werstaan arkistoista kerätty näyttely kokonaisuus oli esille Tampere talossa Sinuiksi ry:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi Manse Pride -viikolla 2023.

EN osaa olla toisin. Tämä on se asento, jonka olen joskus tiedostamattani ottanut, jossa nyt olen ja josta käsin toimin. Yhteiskirjoitan artikkelia eräästä queer-aktivistisesta tilasta. Yhteisen kirjoitusprosessin ja keskusteluiden myötä olen pohtinut paljon sitä, mitä aktivismi edes on. Jonkinlainen katse maailmaan? Oikeudenmukaisuudentuntoa, joka johtaa toimintaan?

Ainakin aktivismi liittyy erottamattomasti tunteisiin. On tunne siitä, että jokin on väärin ja sille on tehtävä jotain. Se on pakottava tunne, tarve. Tai tunne siitä, että jotakin puuttuu ja siksi on rakennettava jotakin uutta. Usein toimiminen ei ole valinta vaan pakko. Syntyy affektiivinen lataus, joka on niin voimakas, että se sysää liikkeelle – halusi tai ei.

”Välillä tulee todella toivoton olo.”

Antigender-liike, oikeistopopulismi ja yleinen konservatismin nousu huolestuttavat. Antigender-liike on useista kristilliskonservatiivisista, oikeistopopulistisista ja äärioikeistolaisista toimijoista koostuva liike, joka vastustaa ”gender-ideologiaksi” nimeämäänsä ilmiötä, jonka ajatellaan tuhoavan perinteiset arvot ja olevan siten uhka koko läntiselle sivilisaatiolle. Liike korostaa heteroydinperheen merkitystä keskeisenä yhteiskunnallisena instituutiona ja vastustaa transihmisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta sekä aborttia. Liike on kansainvälisesti hyvin järjestäytynyt ja hyvin rahoitettu, ja rahaa käytetään muun muassa mielipidevaikuttamiseen. Suomessa ainakin Aito avioliitto -yhdistyksen tiedetään saaneen rahoitusta kansainvälisiltä antigeder-liikkeen toimijoilta.

Milla-Maija Saaren seinämaalaus Sysäys-kollektiivin järjestämässä KEHOTUS-tapahtumassa 2023. Waldén piti tapahtumassa luennon aiheella ”Kylpeminen kapinana – Ei-binäärinen kehollisuuden ajattelu veden kanssa.

Antigender-liike ei ole yksi tietty selkeästi osoitettavissa oleva organisaatio – vaikka vakiintuneita antigender-toimijoita tiedetäänkin – vaan laaja verkosto. Juuri tällainen epämääräisyys tekee liikkeen vastustamisen vaikeaksi. Antigender-liikkeeseen kuitenkin liittyy tietynlainen retoriikka, joka on lisääntynyt viime vuosina selvästi myös Suomessa. Tällaista retoriikkaa edustaa esimerkiksi biologistisen sukupuolikäsityksen puolustaminen ja lasten oikeuksiin vetoaminen, joihin nojaten vastustetaan transihmisten ja erityisesti transnuorten oikeuksia. Suomessa antigender-liikehdintä näkyykin erityisesti transihmisiin kohdistuvan vihan voimistumisena.

Eikä uhan tuntu tule ainoastaan jostain ulkopuolelta. Viha on onnistunut tunkeutumaan myös hyvin lähelle, penetroimaan ne yhteisöt, joista olen aiemmin löytänyt liittolaisia, ja tiloihin, joissa ennen koin oloni turvalliseksi. Erityisesti transmisogynia (eli transnaisiin kohdistettu transfobian, naisvihan ja seksismin yhdistelmä) on voimistunut kansallisessa keskustelussa ja löytänyt sijaa myös sellaisten ihmisten mielistä, joita olen pitänyt liittolaisinani. Jos en voi luottaa siihen, että läheiset ja liittolaiset ovat tukenani tässä kamppailussa, mitä minulla on jäljellä? Turvallisempia tiloja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aiemmin aikana, jonka muistan.

”Solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä.”

Vihamielisen politiikan vastustaminen on tärkeää. Samalla vähintään yhtä tärkeää on pyrkiä tekemään yhteisölähtöistä työtä, jonka lähtökohtana ei ole meitä tukahduttamaan pyrkivien liikkeiden vastustaminen vaan meidän omien toiveidemme ja tarpeidemme toteuttaminen tässä hetkessä. Ainoastaan reaktiivinen toiminta uuvuttaa.

Jaksaaksemme tarvitsemme myös sellaista yhteistoimintaa, jonka ensisijainen funktio on yhteistoiminta itsessään: käsityökerhoja, zine-kerhoja, yhteistä ruoanlaittoa, sienestysretkiä, bileitä, lautapeli-iltoja ja queereja saunavuoroja, mitä tahansa. Matalan kynnyksen tapahtumat ja solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä. Ne ovat arkisia vastarinnan paikkoja, joissa on utooppista potentiaalia.

Queer on heteronormatiivisuudesta kieltäytymistä, se on tästä uusliberalistisesta maailmanjärjestyksestä kieltäytymistä ja toisin tekemistä jonkin uuden rakentamiseksi.

Minulle queer on ensisijaisesti poliittinen identiteetti – määrittelemätön ja määritelmiä pakeneva, muutoksenalainen ja virtaava. Vasta toissijaisesti se on henkilökohtainen identiteetti. Vaikka henkilökohtainen on tietysti edelleen poliittista, poliittinen identiteetti tai identiteetin poliittisuus tarkoittaa minulle sitä, että identiteettini on ensisijaisesti kollektiivinen, jaettuun yhteisöön kiinnittyvä.

Myrtti Jaakolan tekemä huppari KEHOTUS-tapahtumassa

Ryhmäidentiteetti on itselleni tärkeä. Koen merkitykselliseksi kiinnittyä osaksi ylirajaista ja yliajallista queer-yhteisön jatkumoa. Tällainen ryhmäidentiteetin omaksuminen mahdollistaa sen, että voin olla yksilö enkä vain marginalisoidun ryhmän edustaja. Toisaalta ryhmäidentiteetin omaksumista voi ajatella Rossin ja Brunilan tavoin myös uusliberalistisen yksilökeskeisyyden vastapolitiikkana, sillä ryhmäidentiteetti perustuu kollektiiviseen. Toisin sanoen parhaimmillaan ryhmäidentiteetti mahdollistaa samanaikaisesti sekä yksilöyden että yhteiseen kiinnittymisen ja kuulumisen.

Nähdäkseni nämä näkökulmat ryhmäidentiteettiin jäävät huomiotta identiteettipolitiikkaan kriittisesti suhtautuvassa keskustelussa. Identiteettipolitiikka nähdään vain rajoittavana ja rajoja pystyttävänä, ja sen kumouksellinen potentiaali jää havaitsematta. Identiteettipolitiikkakriittinen keskustelu onkin yleensä kyllästyttävää. Keskustelua tuntuvat usein käyvän ihmiset, jotka eivät joko tunnista ryhmäidentiteettejä, joihin he itse kiinnittyvät, tai sitten he eivät pidä niitä erityisen merkityksellisinä. Ehkä silloin on hankala hahmottaa, miten suuri merkitys ryhmäidentiteetillä voi olla Toisille.

”Toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee.”

Eläessäni sellaisessa yhteiskunnassa, jonka rakenteet ja toimintaperiaatteet ovat valtavan suuressa ristiriidassa omien arvojeni kanssa, välillä tulee todella toivoton olo. Kuitenkin juuri toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee: toivoa siitä, että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen. Ilman toivoa ja uskoa on vain lamaannus.

Teoksessaan Cruising Utopia Jose Esteban Muñoz kirjoittaa Ernst Blochista, joka ajatteli toivoa metodologiana, joka ”kelluu ajallisesti ei-vielän alueella”. Munozin mukaan affektiivisena, eli tunnevaikutuksiin liittyvänä rakenteena toivo on toiveikasta odotusta. Toivossa on potentiaalisuutta: jotakin, joka on läsnä, vaikka se ei ole olemassa tässä hetkessä. Se on avoimuutta jollekin, mahdollisuus. Toivo on kriittinen tulkintakehys, jota tarvitsemme.

Usko tulevaisuuden vääjäämättömyydestä estää yhteiskunnallisen toisinkuvittelun. Siksi meidän on kyettävä kurkottamaan kohti ei-vielää. Toivo on toiminnan edellytys, ja toisaalta toiminta tuottaa toivoa. Toiminta, kuinka arkinen ja lyhytaikainen tahansa, tuottaa hetkellisiä tiloja, joissa ei-vielä onkin jo täällä.

Kiitokset

Aktivismin määrittelyä, queeria yhteisöllisyyttä, queeria ryhmäidentiteettiä sekä toivon merkitystä käsittelevät ajatukset pohjautuvat Sonja Lampisen kanssa käymiini keskusteluihin ja yhteiskirjoittamaamme artikkeliin.

Lähteet ja viitteet

Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino.

Honkasalo, Julian (2020) Gender-ideologia ja sivilisaation romahtamisen kuvitteellinen uhka. Politiikasta, 1.10.2020. https://politiikasta.fi/gender-ideologia-ja-sivilisaation-romahtamisenkuvitteellinen-uhka/ Viitattu 18.4.2024.

Lampinen, Sonja & Waldén, Syksy (forthcoming) Kurittomia tiloja ja merkityksellisiä kokemuksia. Lesbokurssi aktivistisena tilana.

Muñoz, José Esteban (2009) Cruising Utopia. New York University Press.

Naisjärjestöt (xxxx) Anti-gender-liikehdintä Suomessa. Viitattu 10.5.2024. https://naisjarjestot.fi/hankkeet/anti-gender-liike/

Rossi, Leena-Maija & Brunila, Kristiina (2017) Identity politics, the ethos of vulnerability, and education. Educational Philosophy and Theory 50(3), 287-298.

Saarinen, Risto (2020) Kansallisvaltion kaipuu: eurooppalainen oikeistopopulismi ja uskonto. Politiikasta, 6.10.2020. https://politiikasta.fi/kansallisvaltion-kaipuu-eurooppalainen-oikeistopopulismi-ja-uskonto/ Viitattu 18.4.2024.

Saresma, Tuija (2020) Antigender-liike, kristillisyys ja oikeistopopulismi: sukupuolen politiikkaa. Politiikasta, 19.10.2020. https://politiikasta.fi/antigender-liike-kristillisyys-ja-oikeistopopulismisukupuolen-politiikkaa/ Viitattu 18.4.2024

Julkaistu

Hegemonin murros – maailmanloppu?

Laura Kääntee

HEGEMONI, maailmanpoliisi, supervalta, vapauden tuoja – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Hegemonia, eli tietyn valtion tai kulttuurillisen alueen huomattava ylivalta muihin nähden, on muinaiskreikkalainen sana, joka tarkoittaa johtamista. Hegemoneja voi olla useampi, mikä luontaisasti johtaakin kilpailuun. Nykyään Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat keskenään yksiselitteisestä hegemonin asemasta. Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa puhuttaessa antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden eli polisten liitosta.

Vaikka polisten välisistä sodista onkin kulunut pari tuhatta vuotta, hegemonia ilmiönä on tullut politiikkaan jäädäkseen. Onkin keskeistä ymmärtää, miten hegemoni käyttää ja oikeuttaa asemaansa, jotta. Poliittisia ilmiöitä onkin hyvä tarkastella materialistisesta, eikä idealistisesta näkökulmasta; valtioiden keskuudessa ei ole vapauden tuojia, eikä myöskään ole hirmuvaltioita. Millainen sitten onkaan vallassaan kylpevä hegemoni?

Hegemonian toimintatavat

Ihmiskunnan historian alkusivuilla heimo valitsi keskuudestaan arvostetuimman henkilön johtajan asemaan. Samaan aikaan valitun harteille laskeutui painava vastuun taakka; odotukset oli täytettävä, piti osoittaa olevansa yhteisön luottamuksen arvoinen. Emme enää elä heimoissa ja globalisaation myötä pystymme identifioitumaan osaksi suurempaan ihmisjoukkoa. Aikanaan myös varhaiset sivilisaatiot sisäistivät eroavaisuutensa, sillä ne kävivät keskenään kauppaa ja sotia.

Ateenan poliksen rauniot. Kuva: Heavenly Tours

Jos heimoissa arvostus ansaittiin yhteishyvään tähtäävillä teoilla, niin sivilisaatioiden tasolla tilanne olikin, ja on, ymmärretysti päinvastainen – myöhäiskeskiajalla syntyneet kansallisvaltiot kilpailivat keskenään siirtomaista, rikkauksista, aseista ja kulttuurista. Kyseisessä kilpailussa rahalla, niin kuin nykyäänkin, oli tärkein rooli. Rahalla voi varustaa armeijan, hankkia liittolaisia, vahvistaa taloudellista asemaa kansainvälisillä markkinoilla sekä, sopivan hetken sattuessa, puuttua kilpailijan sisäpolitiikkaan rahoittaen itselleen kuuliaista oppositiota. Toimintatavat ovatkin tuttuja niin kutsuttujen löytöretkien ajoilta, jolloin Brasiliasta tuotiin kultaa ja puuta Portugaliin. Itsenäinen Brasilia 200 vuotta vanha ja vieläkin osa Amazonin puista päätyy laittomasti Portugaliin.

Kulttuuri ja hegemoni – todellisuus, jossa elämme

Hegemonin tiukka ote kulttuurista mahdollistaa sille suotuisten aatteiden ja arvomaailman levittämisen. Hyviä esimerkkejä kulttuurillisesta vaikuttamisesta ovat johdannossa mainitut kreikkalaiset polikset. Vaikka Rooman imperiumi valloittikin polikset, niiden kulttuurilliset aikaansaannokset kuten taide, kirjallisuus, teatteri ja uskonto muokkasivat roomalaista yhteiskuntaa. On ironista, että polisten kulttuuri on säilynyt päiviimme asti roomalaisten kopioiden ansiosta.

”Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen.”

Ennen länsimaiden kiinnostusta Aasiaa kohtaan, Kiinalla oli siellä vahva hegemoninen asema. Nykyisten Etelä- ja Pohjois-Korean alueilla paikalliset aateliset (kor. yangban) opiskelivat kiinaa ja jopa kansankieltä kirjoitettiin kiinalaisilla merkeillä (kor. hanja). Kiinan hegemonia perustuikin periferian eli syrjäseudun kuuliaisuuteen. Paikalliset saivat pitää kuningassukunsa ja hallita alamaisiaan, mutta tärkeät ulkopoliittiset kysymykset päätettiin Pekingissä – oli useita kuninkaita, mutta vain yksi keisari.

Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen. Kulttuurin kautta pönkitetään ja perustellaan Yhdysvalloille suotuisaa näkemystä oikeasta ja väärästä. Kulttuuria muokkaa myös suurvaltamedia, jonka lähtökohtana ovat länsimaiset individualistiset arvot ja käsitykset oikeanlaisesta yhteiskunnasta. Osa ihanteista – kuten demokratia – kopioitiinkin pienine muutoksineen antiikista.

Media hegemonin imagon tukena

Medialla on keskeinen rooli tiedon levittäjänä, digitalisaation myötä sen vaikutus on vain lisääntynyt. Perinteiset uutismediat, kuten BBC, CNN, The New York Times ovat kasvaneet globaaleiksi ja jossain määrin jopa syrjäyttäneet pienemmät paikalliset mediat. Onkin selvää, että BBC:n uutisointi ei rajoitu pelkästään Iso-Britanniaan. Myös suomalaiset mediat poikkeuksetta siteeraavat anglosaksisia valtamedioita, vaikka aihe koskisi esimerkiksi Euroopan ulkopuolista aluetta. Näin ollen länsimaiseen valtamediaan kohdistuva kritiikki valikoivasta ja eurosentrisestä uutisoinnista osuu ytimeen, sillä länsimaiset valtamediat tietoisesti laajentavat toimintaansa Euroopan ulkopuolelle ja näin ollen lupautuvat uutisoimaan muilta maanosilta. Ideaalitilanteessa monopolistisen asema saavuttanut media suhtautuisi valtaansa vastuullisemmin ja puuttuisi samanlaisella intohimolla länsimaisten suuryritysten mielivaltaisuuteen kuin mitä kiinalaiseen neokolonialismiin Afrikassa.

Maailmanpoliittisella areenalla Kiina on yhdysvaltalaisen hegemonian suurin haastaja. Kuva: Reinhold Möller, CC-BY-SA 4.0

Länsimielistä näkemystä levitetään massoille ja sitä käytetään lähtöpisteenä analysoidessa kansainvälistä politiikkaa. Mediassa näkyvät vastakkainasettelut ”meidän” ja ”niiden” välillä ovat myös tärkeitä tekijöitä – vastakkainasetteluilla voidaan nimittäin oikeuttaa hyökkäämistä muihin valtioihin, pommitukset ja sodat. Orientalismin käsitteen isä Edward Said onkin korostanut sitä, että poliittinen länsi tarvitsee vertailukohteen ennen kaikkea määritelläkseen itseään.

”Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta.”

Irakin, Afganistanin ja Libyan ihmisoikeusrikoksista kirjoitettiin tiheään tahtiin, lukijoille vakuuteltiin, ettei tilanteeseen ole muutakaan ratkaisua kuin sotatoimet. Kyseiset maat ovat vieläkin sekasorrossa ja kärsivät terrorismista, vaikka vuosikymmeniä lupailtiin demokratiaa ja rauhaa Lähi-itään pystyttäen sotilastukikohtia. Diktatuureja on maailma täynnä, mutta vain hegemonin öljydollaria vastaan kapinoivat valtiot päätyvät sisällissotien kierteeseen. Demokratian tuomisesta onkin muodostunut jo eräänlainen sarkastinen kiertoilmaisu sodalle.

Kollektiivinen länsi on ehtinyt julkaista jo kymmenen pakotepakettia Venäjälle ja sotaa paheksutaan avoimesti osoittaen tukea Ukrainalle. Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat perusteltuja. Kuubaan kohdistunut kauppasaarto, lukuisat sotilaalliset operaatiot Lähi-idässä sekä Etelä-Amerikan maiden sotilasjunttien tukeminen rikkovat kaikki kansainvälisen politiikan normit, mutta Yhdysvaltojen vastuuseen saattamista ei näy. Pinnalle nouseva kaksinaamaisuus ei kuitenkaan yllätä. Latinankielinen lentävä lause ”Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle” kuvaileekin osuvasti hegemonian ydinajatusta.

Hegemonin murros – keksitty kauhutarina

Kulttuurin, talouden ja median lisäksi hegemoni voi ylläpitää asemaansa maailmanpoliisina mustamaalaamalla vastapuoli. Kiinasta puhuttaessa usein korostetaan maan diktatuurimaista luonnetta, sensuuria ja muita ikäviä asioita. Yhdysvallat puolestaan nähdään demokratian ja sananvapauden kehtona. Kiinan mahdollinen nousu hegemoniksi nähdään miltei maailmanloppuna ja synkkiä uhkakuvia maalataan ympäri Eurooppa.

Yhdysvaltojen epäilyttävä 20 vuoden pituinen ”taistelu” Talibania vastaan ja kylmän sodan aikaiset puuttumiset Euroopan maiden sisällispolitiikkaan ei kuitenkaan nähdä uhkana suvereenisuudelle. Brittiläisen Armin siirtyminen Yhdysvaltojen siiven alle ei myöskään herätä Lontoossa Kiinan pelkoon verrattavissa olevaa kohua, vaikka kyseessä on Iso-Britannian merkittävimpiä teknologiaan erikoistuvia suuryrityksiä.

Ideaalitilanteessa kaikkien kuuluisi noudattaa kansainvälistä lakia. Kuva: Univariety

Hegemonia on merkittävä osa suurvaltapolitiikkaa ja sen mahdollinen murtuminen ei vaikuta merkittävästi tavallisen tallaajan elämään. Suomettumisen aika miellettiin suorastaan kärsimysten ajaksi. Uhkakuvista huolimatta Suomea ei valloitettu ja se kävi kauppaa sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen kanssa. Sensuuria myös kierreltiin ja Neuvostoliittoa kritisoitiin rivien välistä. Kansainvälisen politiikan jännitteet ovat ennalta-arvaamattomia, siksi onkin hyvä pitää taukoa uutisista ja muistaa, että suurpolitiikassa tapahtuva murros ei välttämättä tuo omaan elämään maailmanloppua. Hetkellistä rauhaa voi löytää kaveriporukasta, uskonnosta tai vaikkapa harrastuksesta.

Kirjoittaja on ylikierroksilla käyvä portugalilaisen filologian opiskelija, joka on hieman huolestunut maailmanpoliittisesta tilanteesta. Sivuaineena painavat historia ja kulttuurintutkimus eivät myöskään tarjoa turvallista eskapismia.

Lähteet

Anderson, Perry. The H-word: The peripeteia of hegemony. Verso Books, 2022.

Ji-young Lee. China’s Hegemony : Four Hundred Years of East Asian Domination. Columbia University Press; 2016.

https://istoe.com.br/saiba-quais-paises-europeus-compraram-madeira-ilegal-do-brasil

https://www.bloomberg.com/news/articles/2023-03-04/london-s-investment-appeal-is-unraveling-as-arm-heads-to-the-us

Julkaistu

Ensimmäisten kristittyjen perilliset

Ville Ropponen

ARMENIA ja Georgia tekivät ensimmäisinä kristinuskosta valtionuskonnon 300-luvun alussa. Niitä seurasivat Rooman imperiumi ja Kaukasian Albania. Viimeksi mainitun muinaisvaltakunnan perilliset elävät yhä nykyään Azerbaidzhanissa ja tunnustavat kristinoppia, nyt vähemmistönä muslimienemmistön keskellä.

”Udit ovat muinainen kansa, joka eli 300-luvulla Kaukasian Albaniassa. Silloin omaksuimme kristinuskon”, selittää Ervin, museon opas, Nic-kylässä Pohjois-Azerbaidzhanissa. Maailman kymmenestätuhannesta udista 4000 asuu Nicissä, ja kylässä toimii myös udien kulttuurikeskus.

Nykyisen Azerbaidzhanin alueella ja Venäjään kuuluvan Dagestanin eteläosissa sijainnut Kaukasian Albania kukoisti 100-luvulta ekr. aina 700-luvulle jkr. Nimestään huolimatta sillä ei ole tekemistä Euroopan Albanian kanssa. Muinaiskreikaksi ”albania” merkitsee vuoristoista paikkaa.

Udin kieli oli todennäköisesti Kaukasian Albanian kirjakieli. Tämän todistaa Siinain luostarista 1990-luvulla löydetty 700-luvulla laadittujen albanialaisten liturgisten tekstien kokoelma: ne edustavat muinaista udin kielen muotoa.

Museon opas Ervin museon edustalla Nic-kylässä Pohjois-Azerbaidzhanissa. Kuva: Mikko Palonkorpi

”Kirjakieli ja aakkosto luotiin Albaniassa 400-luvulla. Raamatun tekstejä käännettiin udiksi jo tuolloin”, selittää Ervin.

Albanian kirkko saavutti itsenäisen aseman 400-luvun lopulla, ja 500-luvulla sen johtaja sai katolikoksen arvonimen. Kirkko noudatti Khalkhedonin kirkolliskokouksen oppeja 700-luvun loppuun, jolloin se joutui Armenian monofysiittisen kirkon alaisuuteen.

Kehittynyt Kaukasian Albania

”Kaukasian albaanit olivat aluksi monijumalaisia ja sen jälkeen kristittyjä, lopuksi valtaosa heistä omaksui islamin”, selittää Ahmed, harmaantunut laiha ukko, opastaessaan meitä Kaukasian Albanian pääkaupungin Kabalan raunioille.

”Raunioita alueella on ajanlaskun alusta 1000-luvulle asti, vaikka Kabala menetti asemansa jo 500-luvulla persialaisten hyökätessä.”

Kuljemme Nicin naapurissa, Cuxur Qabala-kylässä. Ympärillä leviää ruohotasanko, jota Kabalan rauniot pippuroivat.

Ahmed selittää arkeologisten jäänteiden osoittavan Kabalan kehittyneisyyttä: oli tasokkaat kellarit, vesiputki vuorilta ja viemärijärjestelmä. Kabalassa eli sen kukoistusaikana 10 000 asukasta.

Ahmed kertoo Kabalan historiasta ja esittelee kaupungin raunioita. Kuva: Mikko Palonkorpi

Raunioita alueella on ajanlaskun alusta 1000-luvulle asti, vaikka Kabala menetti asemansa jo 500-luvulla persialaisten hyökätessä.

Kaupungin eteläportilla kaksi tiilitornia jomottaa vartioimassa maisemaa. ”Katsokaa tätä suureellisuutta”, huudahtaa Ahmed. Opas levittelee käsiään ja kailottaa: ”Ajat vaihtuvat, mutta jotain sentään jää jäljelle!”

Tukea vähemmistöille ja kristinuskolle

Azerbaidzhanissa udilla on virallinen vähemmistökielen asema. ”Nicissä kaikki osaavat puhua udia”, vakuuttelee Ervin. Kylässä kouluopetus on silti azeriksi tai venäjäksi. Udia voi opiskella vain yhden tunnin viikossa neljänteen luokkaan asti. Se tuntuu aika vähältä.

”Vuonna 1726 rakennettu kirkko on omistettu Pyhälle Eliseille. Hän on paikallinen pyhimys, joka on tärkeä udeille ja muille Kaukasian Albanian perillisille, kuten lezgiineille.”

”Kristinuskoa tuetaan Azerbaidzhanissa. Kirkkoja on restauroitu julkisin varoin. Valtion monikulttuurisuusohjelmasta vähemmistöt saavat tukea oman kulttuurin harjoittamiseen, lauluihin tansseihin ja lasten leirejä varten”, väittää pappi Rafik Danakari ja kiittelee vuolaasti presidentti Ilham Alijevia.

Pyhän Elisein kirkko Nicin kylässä. Kuva: Mikko Palonkorpi

Azerbaidzhania diktaattorina hallitseva Alijev seurasi 2003 isäänsä Heydar Alijevia presidentin virkaan. Monikulttuurisuusohjelma kuuluu maan viralliseen hymypolitiikkaan, mutta usein tukea voisi antaa runsaamminkin.

Seisomme Nicin kylän kirkon pihalla. Vuonna 1726 rakennettu kirkko on omistettu Pyhälle Eliseille. Hän on paikallinen pyhimys, joka on tärkeä udeille ja muille Kaukasian Albanian perillisille, kuten lezgiineille.

Karun kauniin kivikirkon pihalla kohoaa neljä lehtevää jättiläisplataania. Lämpimässä syyspäivässä tekisi mieli heittäytyä niiden varjoon ja nähdä unia Kaukasian Albaniasta.

Fakta

Koilliskaukasialainen udi kuuluu lezgiinikieliin ja sillä on useita sukulaiskieliä Dagestanissa. Azerbaidzhanin lisäksi udeja elää Venäjällä, Kazakstanissa, Ukrainassa, Georgiassa ja Armeniassa.

Kirjoittaja on esseisti ja tietokirjailija, joka on villiintynyt Kaukasian vuorista, kansoista ja kulttuureista.

Lähteet

https://www.caucasianalbania.az/en

Julkaistu

Jung, Job ja Jahve

Juho Rekilä kertoo esseessään psykologi Carl Jungin näkemyksistä Vanhan Testin Jumalan muutoksesta.

Juho Rekilä

MILLAINEN on Israelin Jumala? Hän luo meret, maat, taivaat ja ihmisen omaksi kuvakseen, mutta silti yllättyy, kun ihminen pettää hänen luottamuksensa. Hän vihoissaan tuhoaa tulvalla lähes kaikki elävät olennot maan pinnalta ja hävittää Sodoman ja Gomorran kaupungit. Daavidille tehdyn lupauksen hän rikkoo ja vaatii isiä uhraamaan poikansa osoituksena uskollisuudesta Hänelle – tosin vain lopulta ilmoittaakseen, että kyseessä oli vain testi, eikä lapsia tarvitse oikeasti tappaa.

Eikö Jumala olekaan kaikkitietävä, eikö Hän osaakaan ennakoida asioiden lopputulosta? Miksi vaatia asioita, joiden olemassaolon jo tietää tai pettyä tapahtumiin, jotka oli osannut jo ennustaa?

Vanhan testamentin Jumala eroaa monin tavoin Uuden testamentin Jumalasta, jonka ruumiillistuma Jeesus on ja jonka anteeksiantavuutta, armoa ja rakkautta hän opettaa. Psykologi Carl Jung käsitteli kristinuskon teemoja, teologiaa ja Jumalaa elämänsä aikana useamman kerran, paneutuen Jumalan psykologiseen muutokseen kirjassaan Job saa vastauksen.

Psykologi Carl Jung. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksen fokuksessa on nimenomaisesti Vanhan testamentin Jobin kirja. Tässä artikkelissa käsittelen pintapuolisesti Jungin ajatuksia Jumalan luonteesta ja sen muutoksesta tämän kirjan varjossa.

”Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.”

Jung kuvaa kirjassaan Vanhan testamentin Jumalaa lapsenomaiseksi, kiukuttelevaksi ja itselleen jatkuvia kunnianosoituksia (etenkin oikeamielisyytensä ylistystä) vaativaksi hahmoksi, joka myös kärsii siitä, että on omien tunteidensa riepoteltavana. Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.

Kuten Jung toteaa, ”tuon kaltainen tila on meille kuviteltavissa ainoastaan silloin, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on vain voimatonta suostumista siihen mikä on ja mikä mahdollisesti tulee”.

Varhaisantiikin ihmisille jumalien epäjohdonmukaisuus oli Jungin mukaan varsin arkista, joten Jahven oikullisuus ei ollut poikkeuksellista. Sen sijaan olennaiseksi nousee Israelin Jumalan ja ihmisten keskinen suhde, joka oli jo varsin varhain erittäin sitoutunut. Jungin päätelmä onkin, että Jahven persoonallisuus vaatii jatkuvaa ulkoista tunnustusta joltain toiselta osapuolelta, jotta Hän voi tuntea oman olemisensa.

Tämän vuoksi Jumalan erityisellä kaitselmuksella ja sopimuksilla eri osapuolten, kuten Nooan tai Daavidin kanssa, oli erityinen virka paitsi ihmisille, myös Jumalalle itselleen. Koska Jumalan tietoisuus on paljolti ulkoisesta tunnustuksesta riippuvainen, on jossain määrin ymmärrettävää, että tietoisuutta vaativa oman toiminnan moraalinen tarkastelu jää uupumaan.

”Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.”

Omassa tarkastelussaan Jung kuvailee Jumalan olemusta jopa niin, että ”yksilölliset ominaisuudet eivät riittävästi vastaa toisiaan, vaan hajoavat teoiksi, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa”. Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.

Jobin kirjassa Saatana väittää Jumalalle uskollisen Job-miehen tulevan kiroamaan Jumalaa, mikäli häntä koetellaan tarpeeksi. Tästä saa alkunsa eräänlainen vedonlyönti Jumalan ja Saatanan välillä, jossa Saatana saa luvallisesti koetella Jobia kaikin mahdollisin tavoin paitsi tappamalla tämän.

Jobin usko ja kuuliaisuus Herraansa kohtaan pysyy kuitenkin loppuun asti, ja teos päättyy Jumalan ja Jobin dialogiin ja eräänlaiseen sovintoon.

Jobin kirjan asetelma on erikoinen: kaikkitietävälle Jumalalle esitetään ajatus Jobin uskon laadusta. Jumala antaa Jobiin kohdistuvan ihmiskokeen alkaa, vaikka Hänen luulisi ymmärtävän sen olevan perusteeton ja hyödytön. Jobiin kohdistuvat murhat, ryöstöt ja ruumiillisen kidutuksen Jahve hyväksyy suruitta, samoin Jobin ystävien pitkät ja Jobia syyllistävät puheenvuorot.

Lopulta Jahve itse tulee paikalle uhittelemaan omaa suuruuttaan Jobille, miehelle, joka raapii paiseitaan roskakasan päällä. Sen sijaan tilanteen todellinen alullepanija, Saatana, jää täysin ilman rangaistusta.

Kaiken tämän keskellä Job oppii tuntemaan Jumalansa jopa paremmin kuin tämä tuntee itsensä ja jollain tapaa jopa nousee moraalisesti luojansa yläpuolelle. Job kohtaa tekijänsä kasvoista kasvoihin ja ymmärtää, että tuollaista jumalaa kuuluukin pelätä.

Itse Job seisoo lopulta syyttömänä Jumalan edessä täysin absurdissa tilanteessa. Hän on väistämättä syyttömänä Jumalan syytöksen edessä, vaikkakin Jumala itse on totuus ja oikeudenmukaisuus – tai ainakin hänen pitäisi olla.

”Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.”

Tietenkin Jumalalla on kaikki valta taivuttaa oikeutta oman mielensä mukaan, myös silloin kun hän itse tekee vääryyttä ja väkivaltaa. Tämä sama Jumala kuitenkin on sekä asettanut että rikkonut kymmentä käskyä. Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.

Jungin tulkinnassa Job ymmärtää Jumalan ristiriitaisuuden syytettynä ja tuomarina, ja päätyy pyytämään tässä oikeudenkäynnissä apua Jumalaa vastaan Jumalalta itseltään.

Mutta mikä oli se moraalinen syy, jonka vuoksi Job joutui lopulta kärsimään? Oliko yhden ihmisen potentiaalinen epäilys Jumalaa kohtaan niin merkittävää, että Kaikkivaltias asettaa kaiken huomionsa häneen?

Job ja hänen ystävänsä. Kuva: Gustave Doré

”Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri.”

Saamansa kohtelun mukaan Jobin arvo on samanaikaisesti mitätön ja mittaamaton. Tämä kohtaaminen on Jungin tulkinnan mukaan käänteentekevä, sillä ihminen nousee siinä Jumalan tuomariksi — hän tuntee Luojansa paremmin kuin Jumala itse. Samalla Jumalan kaksinainen luonne paljastuu ihmiselle — joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Jungin tulkinnan mukaan Jobin ja Jumalan kohtaaminen saa Jumalan aavistamaan oman luonteensa epätasaisuuden ja ilmeiseksi tulleen itsetietoisuuden puutteen. Jumala joutuu kohdakkain oman amoraalisuutensa ja arvaamattomuutensa kanssa, ja alkaa tuoda toimintaansa viisautta ja harkintaa. Tämän prosessin lopputuloksena Jumala syntyy ihmiseksi Jeesuksessa.

Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri. Lopulta suurinta tietoisuutta itsestään Jeesus osoittaa vasta ristillä roikkuessaan. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on kärsivän Kristuksen huuto hetkenä, jolloin Jumala kokee ihmisenä samaa tuskaa, mitä Hän antoi Jobin kokea.

Kuten Jung esipuheessaan sanoo: ”Kun nyt seuraavassa käyn käsittelemään näitä ’metafyysisisiä’ seikkoja, niin olen täysin selvillä siitä, että tulen liikkumaan kuvien maailmassa ja ettei yksikään ajatuksistani tavoita sitä mikä olemukseltaan jää meille tuntemattomaksi.”

Lukuisista kuvauksista huolimatta nämäkin lauseet ovat vain kuulopuheita ja olettamuksia. Niin kauan kuin suora, välitön kokemus kasvoista kasvoihin puuttuu, jää Jumala lopulta tuntemattomaksi.

Kirjoittaja on folkloristiikan maisteri.

Julkaistu

Jeesuksen jalanjäljillä Intiassa

Ossi Korpi

JERUSALEM on läpi kristinuskon historian ollut kristikunnan symbolisesti merkityksellisin paikka. Yhä edelleen sadattuhannet pyhiinvaeltajat vierailevat vuosittain evankeliumien tapahtumiin liitetyissä kohteissa, kuten Pyhän haudan kirkossa. 1800-luvun lopun Euroopassa katse alkoi kuitenkin kääntyä kohti itää, Tiibetiin ja Intiaan, joissa uskottiin säilyneen ajatonta viisautta. Lopulta sieltä löytyi myös Jeesus.

Pyhän Issan elämä

Vuonna 1894 julkaistiin ranskankielinen teos nimeltä La Vie inconnue de Jésus-Christ eli Jeesuksen Kristuksen tuntematon elämä. Kirjan oli kirjoittanut venäläinen Nikolai Notovitch. Ajalleen tyypillisenä matkakirjana alkava teos kuvaa Notovitchin matkoja pohjoisessa Intiassa. Ladakhissa ollessaan hän kertoo kuulleensa tiibetinbuddhalaiselta munkilta Issa-nimisestä buddhalaisesta profeetasta, jonka tarina muistuttaa erehdyttävästi kristillistä Jeesusta. Lisäksi hän saa selville, että tämän Issan elämästä kertovia käsikirjoituksia olisi löydettävissä useista luostareista.

Nikolai Notovitch. Kuva: Wikimedia Commons

Notovitch kertoo päättäneensä matkustaa tuolloin vielä varsin sulkeutuneeseen Tiibetiin etsimään kyseistä tekstiä. Hän kuitenkin murtaa jalkansa ja päätyy hoidettavaksi Himisin luostariin Ladakhissa. Onnekseen hän löytää etsimänsä käsikirjoituksen Himisistä ja saa mahdollisuuden kirjata sen ylös tiibetintaitoisen kääntäjän sanelusta.

”Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista.”

Notovitchin löydös, 244 lyhyestä säkeestä koostuva ”Pyhän Issan elämä” on sisällytetty osaksi hänen kirjaansa. Siinä kuvataan, kuinka Jeesus eli Issa matkustaa 13-vuotiaana kauppiaiden kanssa nykyisen Pakistanin kautta Nepaliin ja Intiaan. Matkalla hän perehtyy sekä hindulaisiin että buddhalaisiin teksteihin. Hän vastustaa kastijärjestelmää, puhuu naisten puolesta ja saarnaa yksijumalaisuutta.

Lopulta Issa palaa Persian kautta Israeliin ja Jerusalemiin, jossa hänet ristiinnaulitaan. Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista. Lisäksi Notovitchin julkaisemaan tekstiin on sisällytetty vaihtoehtoinen tarina Mooseksesta, josta käytetään nimeä ”Mossa”.

Kiehtova itä ja aikalaiskritiikki

La Vie inconnue de Jésus-Christ keräsi nopeasti suurta huomiota. Englanninkielinen käännös julkaistiin pian, ja uusia painoksia ilmestyi kirjakauppoihin tiuhaan tahtiin. Notovitchin kirja sopi monin tavoin ajan henkeen. Kolonialismin ja romantiikan ajan kirjoittajien myötä Euroopassa oli herännyt kiinnostus ”orienttiin”. Tieto Aasian uskontoperinteistä, kuten hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta, lisääntyi erilaisten pyhien tekstien käännösten myötä.

Uudet länsimaiset henkiset liikkeet alkoivat ottaa näistä vaikutteita. Erilaiset seikkailijat ja salatieteilijät kirjoittivat matkoistaan idässä. Vaikutusvaltaisin heistä oli Teosofisen Seuran perustajiin kuulunut Helena Petrovna Blavatsky, joka oli omien sanojensa mukaan viettänyt aikaa Tiibetissä paikallisten mestarien opissa.

Lisäksi Notovitchin paljastukset kiehtovat laajemminkin kristinuskon läpitunkemassa Euroopassa. Raamatussa ei kuvata Jeesuksen elämää ikävuosien 12–29 välillä, joka on herättänyt vuosisatojen aikana erilaisia spekulaatioita hänen mahdollisista matkoistaan Galilean ulkopuolelle. Jo keskiajalla oli kiertänyt tarinoita Jeesuksen matkoista Britanniassa.

”Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana.”

Uudet löydökset Jeesuksen tuntemattomista vuosista saivat kuitenkin pian osakseen kritiikkiä. Uskontotieteen uranuurtaja Max Müller kyseenalaisti Notovitchin käsikirjoituksen aitouden tunnetussa brittiläisessä kirjallisuuslehdessä. Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana. Hän pitää mahdottomana sekä käsikirjoituksen väitettyä syntyhistoriaa että pysymistä tuntemattomana siihen asti.

Vuonna 1896 julkaistiin samassa lehdessä professori J. Archibald Douglasin kirjoitus, joka murensi entisestään Notovitchin kertomuksen uskottavuutta. Douglas oli matkustanut henkilökohtaisesti Himisin luostariin haastattelemaan sen johtajaa ja saanut kuulla, ettei tämä ollut ollut kuullutkaan Issan elämää kuvaavasta tekstistä, saati tavannut Notovitchia.

Taidemaalari Nikolai Roerich Issan jäljillä

Kielteinen julkisuus ei merkinnyt Issan tarinan loppua. Vuonna 1925 Ladakhiin saapui uusia seikkailijoita: taidemaalari Nikolai Roerich vaimonsa ja poikansa kanssa. Myös heidän retkensä määränpäänä oli Tiibet – jonne he todistettavasti lopulta pääsivätkin. Roerichit olivat perehtyneet syvällisesti Blavatskyn teosofisiin teksteihin ja perustaneet oman uskonnollisen liikkeen, Agni-joogan.

Matkakirjassaan Altai-Himalaya Nikolai Roerich kirjoittaa, että hänen Ladakhissa tapaamansa paikalliset eivät tienneet Notovitchin kirjasta. He kuitenkin kertoivat legendoja Issasta. Roerichin kirja sisältää myös katkelmia näistä paikallisten väitetysti kertomista tarinoista, jotka ovat linjassa Notovitchin teoksen kanssa.

Roerich itse oli tiettävästi hankkinut Notovitchin kirjan edellisenä vuonna. Lisäksi hän kirjoittaa tavanneensa Ladakhin maharadžan, ”kuningas-laman”, ja päättelee, että tämän suku on tietoinen Issasta kertovista käsikirjoituksista.

”Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä.”

Roerich ikuisti Issan myöhemmin vaikuttavaan temperamaalaukseensa ”Issa ja jättiläisen pää”. Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä. Luultavasti Roerichin näkemykseen Jeesuksesta olivat vaikuttaneet myös teosofiset tekstit, jossa tämä esitetään Jumalan pojan sijaan inhimillisenä uudistajana ja opettajana.

Nikolai Roerichin maalaus Issa ja jättiläisen pää (Исса и голова великанова) vuodelta 1932. Kuva: Wikiart
Monien tulkintojen Jeesus

Lähes sata vuotta on kulunut Roerichien tutkimusmatkasta. Jeesuksen matkoista Intiassa tai Issasta kertovista vanhoista teksteistä ei toistaiseksi ole löytynyt tiedeyhteisön laajalti hyväksymiä todisteita. Ajatus on kuitenkin jäänyt elämään ja saanut uusia ilmenemismuotoja. Monet intialaiset henkiset opettajat ja länsimaiset New Age -kirjoittajat ovat esittäneet omia näkemyksiään Jeesuksen vuosista Aasiasta tai tulkinneet tämän oppeja hindulaisen tai buddhalaisen filosofian valossa.

Uskontotieteilijä Simon J. Josephin mukaan Jeesuksen matkustamista Intiaan ei voida poissulkea. Ajanlaskun alun kauppareitit yhdistivät Palestiinan alueen Intiaan, Tiibetin ja Persiaan. Samasta syystä myös uskonnolliset vaikutteet saattoivat kulkea monia reittejä.

Erilaiset maantieteelliset alueet kantavat mukanaan hengellisiä merkityksiä. Intiaan sijoitettu Issa herättää toisenlaisia mielikuvia, kuin Uuden testamentin tapahtumapaikoilla opettava Jeesus. Osaa ihmisistä ensin mainittu tulkinta puhuttelee enemmän. Notovitchin ja Roerichin löydösten voidaankin ajatella kertovan osaltaan Jeesuksen merkityksestä valtavirtaisen kristinuskon ulkopuolella – riippumatta niiden aitoudesta.

Lähteet

Andreyev, Alexandre 2014: Myth of the Masters Revived: The Occult Lives of Nikolai and Elena Roerich. Brill, Leiden.

Douglas, J. Archibald 1896: The Chief Lama of Himis on the Alleged ’Unknown Life of Christ’. The Nineteenth Century 39, 667–678.

Joseph, Simon J. 2012: Jesus in India? Transgressing Social and Religious Boundaries. Journal of the American Academy of Religion 80 (1), 161–199.

Müller, Max F. 1894: The Alleged Sojourn of Christ in India. The Nineteenth Century 36, 515–522.

Notovitch, Nicolas 1916 (1894): The Unknown Life of Jesus Christ. Indo-American Book Company, Chicago.

Owen, Alex 2004: The Place of Enchantment: British Occultism and the Culture of the Modern. University of Chicago Press, Chicago.

Partridge, Christopher 2014: Orientalism and the Occult. Teoksessa Christopher Partridge (toim.) The Occult World, 611–625. Routledge, London.

Roerich, Nicholas 2017 (1929): Altai-Himalaya: A Travel Diary. Nicholas Roerich Museum, New York.

Santucci, James A. 2009: The conception of Christ in the Theosophical tradition. Teoksessa Olav Hammer (toim.) Alternative Christs, 190–211. Cambridge University Press, Cambridge.

Julkaistu

Neturei Karta ja Israel – Miksi Palestiinasta keskusteleminen on niin haasteellista?

Laura Kääntee

KYSYMYS juutalaisten omasta valtiosta on ollut esillä läpi historian. Samoin lukuisat karkotukset ja kansanmurhat ovat vainonneet juutalaisia jo vuosisatoja. Heitä on syytetty mustasta surmasta, luonnonkatastrofeista ja ties kuinka monesta muusta tragediasta, mikä onkin vain syventänyt juutalaisten ja muiden kansojen välistä kuilua sekä lisännyt vastakkainasettelua. Muu maailma virheellisesti mieltääkin juutalaiset homogeeniseksi ryhmäksi, koska se tukee jo kulttuureihin juurtunutta vastakkainajattelua.

Antisemitistiset salaliittoteoriat piirtävät kuvaa juutalaisten samankaltaisuudesta

Ajatus juutalaisten keskinäisestä samankaltaisuudesta on aina ollut antisemitismin ytimessä; vaarallisimmat ennakkoluulot ovat liittyneet luonteenpiirteisiin, talouteen tai politiikkaan. Suurin osa salaliittoteorioista perustuukin siihen, että juutalaiset ”hallitsevat” korkeita virkoja pankki- ja mediamaailmassa. Toisaalta uusien salaliittoteorioiden kehittyessä juutalaisten roolia päivitetään. Hyvä esimerkki tästä on niin kutsuttu juutalaisbolševismi, jossa juutalaiset eivät enää olleet rikkaita ja ahneita pankkiherroja, vaan lokakuun vallankumousta toteuttavia kommunisteja.

”Muun muassa Israelin harjoittama politiikka jakaa juutalaisten mielipiteitä ympäri maailmaa.”

Juutalaisia on monenlaisia ja kaikki heistä eivät ole näkemyksiltään yhtenäisiä. Muun muassa Israelin harjoittama politiikka jakaa juutalaisten mielipiteitä ympäri maailmaa. Antisionistisia, Palestiinaa tukevia juutalaisia on siis olemassa. Radikaalein antisionistinen ortodoksijuutalainen liike Neturei Karta (suom. Kaupungin suojelijat / vartijat) syntyi jo 1930-luvulla, ennen Israelin perustamista.

Neturei Karta on juutalainen liike, joka vastustaa juutalaisvaltiota

Nettisivujen sekä liikkeen rabbi Yisroel Dovid Weissin mukaan Neturei Karta vastustaa juutalaisvaltion olemassaoloa, koska se on heidän mielestään ristiriidassa pyhien kirjoitusten kanssa. Rabbi Weiss puolestaan korostaa juutalaisuuden ja sionismin erilaisuutta – ensimmäinen sana viittaa uskontoon, toinen yritykseen korvata Jumala nationalismilla. Neturei Karta tulkitsee juutalaisten maanpaon vielä jatkuvan, koska juutalaisille luvattu Messias ei ole vielä saapunut, minkä takia liike painottaakin Israelin olemassaolon laittomuutta Jumalan silmissä.

Neturei Kartan mielenosoitus Montrealissa 4.1.2009. Kuva: Eternalsleeper / English Wikipedia

”Neturei Karta määrittelee itsensä ”oikeiden juutalaisten” ryhmittymäksi: heidän mukaansa Israelia puolustavat juutalaiset eivät ole juutalaisia lainkaan.”

Neturei Kartan näkemyksiä ei suotta luonnehdita radikaaleiksi muissa juutalaisissa piireissä. Sen toiminta perustuu pitkälti vastakkainasetteluun. Neturei Karta määrittelee itsensä ”oikeiden juutalaisten” ryhmittymäksi: heidän mukaansa Israelia puolustavat juutalaiset eivät ole juutalaisia lainkaan. Liike järjestää yhteisiä mielenosoituksia muslimien kanssa ja agitoi vapaan Palestiinan puolesta, mikä saa aikaan paheksuntaa Israelia tukevilta juutalaisilta ja kristityiltä.

Liike on myös antanut oman kiistanalaisen selityksensä holokaustille – Neturei Kartan mukaan laajamittaisen ja armottoman juutalaisten kansanmurhan takana on Jumalan rangaistus vääräoppisuudesta. Moinen tulkinta myötäilee vahvasti juutalaisvastaista holokaustin kiistämistä ja sivuttaa natsi-Saksan kansallissosialistisen hallituksen sekä muiden sotarikollisten vastuuta.

Palestiina-kysymys on kuin umpikuja – Palestiinan alueet pyhiä niin muslimeille kuin juutalaisille

Palestiinan kohtalo herättää suurtakin myötätuntoa, sillä maan historia on täynnä imperialismia. Palestiinalaiset ovat joutuneet kohtaamaan ensin brittiläisen imperialismin, sitten maansa paloittelun ja jakamisen. Näissä olosuhteissa jotkut epätoivoiset muslimit näkevät terrorismin ainoana vaihtoehtona. Väkivaltaan vastaaminen terrorismilla ei ole näyttäytynyt tehokkaaksi toimintatavaksi, vaan päin vastoin se on lietsonut yhä enemmän molemminpuolista vihamielisyyttä.

Arabikapina brittiläistä imperialismia vastaan (vuodet 1936-39) Kuva: Matson photograph collection

Palestiinaa kohtaan sympatiaa tuntevat, näkemyksiltään Neturei Kartaa liberaalimmat juutalaiset eivät kuitenkaan halua luopua Israelista, josta on tullut koti puolelle maailman juutalaisista. Samalla palestiinalaiset joutuvat tyytymään oman kotimaansa riekaleisiin. Tilanteen traagisuutta lisää se, että osapuolten motiivit ovat ymmärrettäviä, ja ne perustuvat inhimillisiin arvoihin – Palestiinan alueet ovat pyhiä sekä muslimeille että juutalaisille.

Kirjoittaja on portugalilaisen filologian opiskelija, joka pyrkii löytämään kultaisen keskitien uskonnollisissa kysymyksissä.

Lähteet

Osce, haitalliset stereotypiat juutalaisista: https://www.osce.org/files/f/documents/9/2/441098.pdf

Neturei Kartan nettisivut: https://www.netureikarta.com/about/

Rabbi Weissin haastattelu: https://www.rt.com/op-ed/524455-neturei-karta-rabbi-weiss-israel/

Vice – ” Rebel Rabbis: Anti-Zionist Jews Against Israel” lyhytdokumenttielokuva Neturei Kartasta: https://www.youtube.com/watch?v=FKplabTRuak

Julkaistu

Väkevä, hirmuinen, mystinen vittu – kansanuskon suhtautumisia naisten seksuaaliseen voimaan

Helmi Saksholm

NAISEN seksuaalisuutta on pitkään tarkasteltu lähinnä patriarkaalisen yhteiskunnan tai uskonnollisten käsitysten näkökulmasta. Yhteiskunnassa vallalla olevien moraalikäsitysten ja normien kautta on saneltu, millainen seksuaalisuus on naiselle sopivaa. Naisen seksuaalinen itsemääräämisoikeus eli oikeus päättää omasta kehosta on suomalaisessa yhteiskunnassa vielä suhteellisen tuore asia. Ymmärtääksemme paremmin naisten seksuaalisuuteen liittyvien käsitysten ja asenteiden historiaa, voimme siirtää katseet menneiden vuosisatojen suomalaisten maailmankatsomukseen.

Tutkin gradussani naisen seksuaalisuutta suomalaisessa kansanuskossa otsikolla ”Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta”: naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa”. Tutkielmassani tutustuin ajatuksiin naisen seksuaalisuudesta Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannassa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoaineistossa, joka on kerätty noin 1800–1950-luvuilla.

Eurooppalainen anasyrma-perinne muistuttaa paljon suomalaista harakointia. Kuva: The Devil of Pope-Fig Island – Jean de la Fontaine (Wikipedia)

Suomalaisessa kansanuskossa naisen seksuaalisuuteen liittyi runsaasti uskomuksia. Naisen sukupuolielimillä eli vitulla ajateltiin olevan yhteys tuonpuoleiseen maailmaan, jonka voiman uskottiin siirtyvän naisen sukupuolielinten kautta tämänpuoleiseen maailmaan. Seksuaalinen voima, eli vitun väki, oli maaginen voima, jonka avulla naiset pystyivät tekemään asioita. Toisaalta patriarkaalisessa yhteiskunnassa miehet pitivät vitun väkeä vaarallisena ja arvaamattomana, minkä vuoksi naisten elämälle oli asetettu rajoituksia.

Suhtautuminen vitun väkeen oli suomalaisissa kyläyhteisöissä ristiriitaista. Vitun syntyrunossa, joka selittää naisen sukupuolielinten alkuperää, vittu saapuu Viipurista ylellisesti silkkityynyjen sisällä. Miesten reaktiot vitun saapumiseen ovat kunnioittavia ja jopa ihailevia, sillä vitun saapuessa “Herrat nosti hattuahan, kuninkaat kypärätähän, miehet mieli muutuksihin, poika parat polvillehen.”1

Toisaalta vittua kuvataan hurjana ja arvaamattomana, jopa rumana. Eräässä runossa ohikulkeva mies sattuu näkemään nukkuvan kauniin naisen sukupuolielimet ja kauhistuu irvileukaiselta koiralta näyttävää vittua. “–oli vittu väärällänsä, räkäreikä ränksällänsä, kun halastu haava, reikä raualla revästy, ikenetki irvellensä, huulet paksut höröllänsä, kun kovin äkäsen koiran, suuttuneen suenpenikan”2 Vitun mystisen tuonpuoleisen voiman vuoksi se herättää miehissä sekä kunnioitusta että pelkoa.

”Epäluuloisen suhtautumisen vuoksi naisten magia tapahtui yleensä ulkopuolisilta ja etenkin miesten silmiltä salassa. Vitun vihojen pelossa naisten osallistumista miesten elämänpiiriin voitiin rajoittaa.”

Suhtautuminen vitun väkeen oli ristiriitaista, koska vitun väki sai aikaan sekä rakentavia että vahingollisia asioita. Väen käyttö oli yhteiskunnallisesti hyväksyttyä vain, kun sitä käytettiin yhteisöä rakentaviin ja normeja täyttäviin tarkoituksiin, kuten karjan ja perheen suojelemiseen tai avioliiton solmimisen edistämiseen. Vitun väkeä käytettiin suojelemaan erityisesti rajanylitystilanteissa, joissa epäonnen uhka oli läsnä. Esimerkiksi nuorten kotoa kylälle lähteminen ja karjan siirtyminen navetasta laitumelle olivat tilanteita, joissa ylitettiin kodin ja ulkopuolisen maailman raja.

Karjan ja lasten suojeleminen tapahtui harakoimalla, jolloin nainen astui suojeltavan ihmisen tai eläimen yli haarat paljastettuna ja vitun voima siirtyi harakoinnin kohteeseen. Esimerkiksi keväisin karja voitiin päästää laitumelle naisen haarojen ali naisen seisoessa portin yllä. Toinen tapa käyttää vitun väkeä suojeleviin tarkoituksiin oli pyllyttäminen. Naisen paljastaessa vittunsa metsälle, vitun väen uskottiin pitävän karhut loitolla kylästä.

Jos vittu paljastettiin miesten elämänpiirissä, se saattoi aiheuttaa haitallisia asioita. Miesten jalkojen yli käveleminen saattoi aiheuttaa haavoihin tulehduksia (vitun vihat) ja miesten työkalujen yli käveleminen saattoi tehdä ne käyttökelvottomiksi tai vähentää metsästysonnea. Epäluuloisen suhtautumisen vuoksi naisten magia tapahtui yleensä ulkopuolisilta ja etenkin miesten silmiltä salassa. Vitun vihojen pelossa naisten osallistumista miesten elämänpiiriin voitiin rajoittaa.

Vitun väki siis mahdollisti ja hankaloitti naisten elämää. Vaikka vitun väen käyttöä rajoitettiin, väki mahdollisti naisille vaikutusmahdollisuuksia elämässä ja vallankäyttöä perheen sekä kodin suojelemiseksi. Vitun väen ansiosta naiset olivat monessa tilanteessa miehiä maagisesti voimakkaampia, mikä on merkittävä ja huomionarvoinen asia patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa mies oli kiistämättä perheen pää. Toisaalta naisten piti jatkuvasti navigoida miesten varautunutta suhtautumista vitun väkeä vastaan ja etsiä tapoja käyttää väkeä joutumatta yhteisön silmätikuksi.

Mattisten talon piiat saunassa, 1937. Kuva: Museovirasto – Kansatieteen kuvakokoelma

Vitun väen vaarallisuuden lisäksi miehet perustelivat sen käytön rajoittamista arvaamattomuudella. Naisen ei ajateltu pystyvän kontrolloimaan omaa seksuaalista voimaansa, mikä näkyy runoissa, joissa sukupuolielimet elollistetaan ja ne saavat oman elämänsä. Runoissa esimerkiksi vittu syö kyrvän vahingoittaen sitä, vittu kiipeää puuhun, josta pojat koittavat houkutella sitä alas ja pimppi lähtee naiselta karkuun. Värikkäimmissä kuvauksissa kyrpä syyttää hirmuista ja kyltymätöntä vittua sen aiemmista pahoista teoista, viitaten mahdollisesti epäonnistuneeseen yhdyntään:

“Vittu nousi kannon päähän
niinkuin leveä lehmän paska,
riekisteli, rääkisteli:

– Tule kulta kulkkuhuni,
hopea ikenihini!
Kyrpä vastasi vakainen:

– Tulkoot tuliset nuolet
sinun kutta kulkkuhusi,
ilkiä ikenihisi!

Kyllä muistan muinosetki
ikuset pahat tekosi:

veinpä väänit silmästäni,
aivot päästäni pusersit,
nahan kuorit korvilleni.”3

Naisen arvaamaton seksuaalinen voima oli patriarkaalisen yhteiskunnan näkökulmasta uhka, sillä pahimmillaan se olisi voinut ajaa naiset uhmaamaan miesten asemaa yhteisössä. Uhan toteutumista ennakoitiin rajaamalla naisen elämä kodin piiriin ja seksuaalisuus avioliitossa toteutettavaksi.

Naisen seksuaalisuudelle asetetuista rajoituksista huolimatta suomalaisten kyläyhteisöjen naisia ei voida niputtaa patriarkaalisen järjestelmän alisteisiksi piioiksi. Naiset keksivät keinoja käyttää seksuaalista voimaansa ja toteuttaa seksuaalisuuttaan rajoituksista huolimatta. Vitun väkeä käytetään miehiltä salassa ja rajoja venytetään taioilla, joilla esimerkiksi lisättiin vaikutusvaltaa miehiin. Vittu ja sen voima olivat naisille ylpeyden aihe. Samaan aikaan voidaan tiedostaa, että yhteisön uskomukset ja patriarkaaliset rakenteet määrittelivät ja rajoittivat naisten toimijuutta sekä seksuaalisen voiman käyttämistä.

Monet naisen seksuaalisuuteen liittyvistä ajatuksista ja uskomuksista ovat edelleen ajankohtaisia. Naisen sukupuolielinten toimintaa tunnetaan heikosti ja keskustelu seksuaalisuudesta on edelleen usein falloskeskeistä4 (tai tämän jutun kohdalla ehkä osuvammin kyrpäkeskeistä). Vaikka keskustelu naisen seksuaalisuudesta on viime vuosikymmenten aikana vapautunut, ajatukset naisen seksuaalisuuden kontrolloinnista ovat nousseet esille esimerkiksi keskustelussa seksuaalisesta häirinnästä. Naisen keho nähdään edelleen usein miehisen linssin läpi ja naisen seksuaalisuus asiana, jota määritellään ulkopuolelta.

Naisille on annettava yhteiskunnassa yhä enemmän tilaa päästä määrittelemään itse seksuaalisuuttaan, sen toteuttamista ja sen rajoja. Toivon, että vitun väki voisi olla keskusteluissa esimerkkinä positiivisesta seksuaalisesta voimasta, jonka perintöä naiset voivat kantaa ylpeydellä.

Lähteet

1. SKVR XV 409. [Pohjois-Karjala.] Elias Lönnrot. Lönnrotiana 17:144. [1828-1831.]

2. SKVR XV 394. Elias Lönnrot. Lönnrotiana 6:10. Säkeet 1-14 > SKVR VI 463. [1836-44.]

3. SKVR XV 409. [Pohjois-Karjala.] Elias Lönnrot. Lönnrotiana 17:144. [1828-1831.]

4. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000002903164.html ”Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta” : naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa – Helmi Saksholm, 2020 https://helda.helsinki.fi/handle/10138/316639

Julkaistu

Naisten oikeuksien vuosisadat – Tasa-arvon toteutumiseen vielä matkaa jäljellä

Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. Instagramini tarinat-osio täyttyi kauniiden kukkien ja ihanien herkkujen kuvista. Monet valveutuneet seurattavani olivat jakaneet sosiaaliseen mediaan myös painavia faktoja tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Tarinat saivat jatkoa 19.3. vietettynä Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä. Aiheen ajankohtaisuudesta ja meneillään olevasta yhteiskunnallisesta keskustelusta inspiroituneena halusin etsiä lisää tietoa sukupuolten tasa-arvosta Suomessa.

Ronja Kantola

Naisia toimistotöissä 1930-luvulla. Kuva: Museovirasto, historian / Pietisen kokoelma

SUOMI on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa, mutta parannettavaa löytyy edelleen. Naiset kohtaavat jatkuvasti lasikattoja, asiantuntijuutensa ja kykyjensä epäilyä, sekä sukupuoleensa perustuvia oletuksia. Viime vuodesta lähtien nämä ovat olleet kärjistetysti nähtävillä pääministeriämme Sanna Marinia ja muita hallituspuolueiden puheenjohtajia ympäröivässä keskustelussa. Vasta julkaistun Nato-raportin mukaan Suomen hallitukseen kohdistuu suhteettoman paljon vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Vähättely on arkipäivää isolle osalle naisista, vaikka sitä ei aina sanottaisikaan suoraan ääneen. Kyse on usein siitä, mitä voimme tai emme voi tehdä sukupuolen perusteella.

Paljon on kuitenkin saatu myös aikaan, kun katsotaan taaksepäin. Naisten oikeuksien eteen on tehty työtä jo miltei kahden vuosisadan ajan, ja seuraukset ovat olleet yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta merkittäviä. Joten kurkistetaanpa vähän siihen, mitä Suomessa on tähän mennessä tehty tasa-arvon hyväksi.

Tasa-arvon ensiaskeleet 1800-luvulla

Naiset ovat kautta aikain pyörittäneet arkea ja kasvattaneet lapsia näkymättömissä, samalla kantaen koko yhteiskunnan moraalia taakkanaan. Naissukupuolen huonous oli kirjattu lääketieteen, sananlaskujen ja uskonnon myötä koko yhteiskuntaan ja sitä kautta myös naisten käsityksiin itsestään. 1800-luvun puolivälissä tyttöjä aletiin kouluttamaan, ja vaurastuminen sekä yksilöllisyyden korostaminen saivat lopulta aikaan ajatuksen demokratiasta.

Vuosisadan loppupuolella Suomessa valmistuvat ensimmäiset naisylioppilaat, -maisterit ja -tohtorit. Naisten yhteiskunnallista asemaa parantamaan perustettiin Suomen Naisyhdistys sekä Naisasialiitto Unioni. Naimattomat naiset tulivat täysivaltaisiksi ja saivat yhtäläisen perintöoikeuden miesten kanssa. Viimeistään ensimmäistä maailmansotaa ja Suomen itsenäistymistä ympäröivät tapahtumat muuttivat yhteiskuntaa niin perustavanlaatuisesti, että jokaisen panosta sen kehittämiseen tarvittiin. Naisten matka kohti tasa-arvoa oli alkanut.

1900 – Edistyksen vuosisata

1900-luvulla naisten mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskuntaan ja omaan elämäänsä olivat suuremmat, kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella. Naisten terveys, taloudellinen tilanne ja koulutus parantuivat, ja samalla työn luonne muuttui maatilan askareista toimistotyöksi.

Suomalaiset naiset saivat vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden valtiollisissa vaaleissa valtiopäiväuudistuksen seurauksena. Tämän jälkeen tehtävänsä aloittivat ensimmäiset naiskansanedustajat. Hieman myöhemmin vuonna 1917 saatiin yleinen äänioikeus myös kunnallisvaaleissa.

Vuosisadan alussa koettiin myös muita yhteiskunnallisia uudistuksia. Aviovaimo sai olla ansiotyössä ilman miehensä suostumusta, ja hieman myöhemmin vapautui kokonaan aviomiehen holhouksesta. Naiset saivat myös opiskeluoikeuden yliopistossa, eikä erikoislupia moiseen enää tarvittu. Lakiin kirjattiin naisten olevan miesten lailla yhtä päteviä hoitamaan valtion virkoja. Ensimmäinen äitiysavustuslaki 1937 säädettiin varattomien äitien lapsien turvaksi.

Naisten työsuhteet ovat miehiä useammin osa-aikaisia ja määräaikaisia. Työntekijöistä prosentuaalisesti eniten naisia on sosiaali- ja terveyspalveluissa, vähiten taas rakentamisen alalla. Kuva: Unsplash

Vuosisadan puolivälissä edistyttiin naisten terveyttä koskevissa asioissa. Abortti sallittiin lääketieteellisin perustein vuonna 1950, ja e-pilleri tuli käyttöön noin kymmenen vuotta myöhemmin. 1970-luvulla abortti sallittiin myös sosiaalisista syistä ja kierukat tulivat markkinoille. Raskaus voitiin nyt suunnitella, ja sen ansiosta naiset pystyivät keskittymään työntekoon ja yhteiskunnan elintaso nousi. ILO:n samapalkkaisuussopimuksen hyväksymisen myötä naisille tuli nyt myös maksaa samasta työstä samaa palkkaa kuin miehille. Todellisuudessa palkkaerot eivät ole vieläkään merkittävästi vähentyneet.

Vuosisadan loppupuolella tapahtui lyhyen ajan sisällä paljon lakiuudistuksia. Syrjintä kiellettiin työsopimuslaissa ja YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen avulla. Tasa-arvolaki astui voimaan 1987, ja perustuslaki kielsi sukupuoleen perustuvan syrjinnän vuonna 1995. Vanhemmat saivat nyt myös oikeuden jakaa vanhempainvapaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Naimisiin mennessään naisen ei tarvinnut enää ottaa miehensä sukunimeä, ja lapsille voitiin antaa äidin tai isän sukunimi. Avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos vuonna 1994.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko salli naisten vihkimisen pappisvirkaan vuodesta 1986 alkaen. Vuodesta 1995 lähtien naisten oli mahdollista osallistua vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Pitkin vuosisataa perustettiin myös lukuisia naisten aseman parannusta ajavia yhdistyksiä, jotka olivat vaikuttamassa uudistusten syntyyn.

Aktiivista työtä vielä seuraavat 100 vuotta

2000-luvulla naiset alkoivat vihdoin nousta korkeampiin virkoihin, kuten presidentiksi, pääministeriksi, evankelisluterilaisen kirkon piispaksi ja puolustusvoimien kapteeniksi. Yhteiskunnalliseen keskusteluun nousivat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, jotka edistävät kaikkien naiseksi itsensä kokevien oikeuksia.

Muutos on aina edellyttänyt aktiivisia vaikuttajia, jotka ovat puskeneet uudistuksia läpi, kyseenalaistaneet vallitsevia rakenteita ja osanneet vaatia parannuksia. Kansainvälisen naistenpäivän tehtävä on edistää naisten asemaa ja kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka eivät vielä ole valmiita. Esimerkiksi naisen euro on edelleen pienempi kuin miehen, mikä selittyy heikommalla työelämäasemalla. Maailman talousfoorumin mukaan tasa-arvo voidaan saavuttaa vasta noin sadan vuoden päästä.

Joten rakas kumppanini tai ystäväni, seuraavana naistenpäivänä voit ostaa minulle kukkia ja suklaata, sillä ne tuovat aina iloa. Mutta lupaathan samalla toimia aktiivisesti naisia syrjiviä rakenteita ja ajatusmalleja vastaan vuoden jokaisena päivänä.

Kirjoittaja on kulttuurintutkimuksen yliopisto-opiskelija, joka ei samaistu lainaukseen ”kaiken takana on nainen”, sillä ei ajattele naisen paikan olevan kenenkään takana.

Kirjallisuutta

Maailman talousfoorumin Global Gender Gap -raportti: https://www.weforum.org/reports/gender-gap-2020-report-100-years-pay-equality

Kokkonen, Yrjö & Maria Stenroos 2021. Nato-raportti kertoo Suomen hallituksen olevan poikkeuksellisen vihakampanjan kohde somessa – Marin: ”Naiset johtavat hallitusta, Get over it”. YLE, 18.3.2021. Saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-11842996

Utrio, Kaari 2006. Suomen naisen tie. Pirtistä parlamenttiin. Helsinki: Tammi.