Pekka Masonen
YHDYSVALTALAISEN kirjailijan Jeanine Cumminsin uusin romaani American Dirt ilmestyi tammikuun lopulla ja herätti heti hälyn, äläkän ja pauhun.
Romaanin päähenkilö on meksikolainen nainen, joka pakenee lapsineen kotikaupunkinsa Acapulcon väkivaltaa ja päätyy laittomaksi ”maahantunkeutujaksi” Trumpistaniin. Enempää en tiedä kirjan sisällöstä mutta hälyn keskiössä eivät ole romaanin kaunokirjalliset ominaisuudet vaan kirjoittajansa henkilökohtaiset ominaisuudet. Koska Cummins on valkoihoinen ja englanninkielinen, onko hänellä oikeutta kirjoittaa romaania aiheesta, josta hänellä ei ole omakohtaisia kokemuksia, ja valita sen päähenkilöksi latina – vaikka hänen aviomiehensä asui Yhdysvalloissa laittomasti kymmenen vuotta ja hänen isänäitinsä on puertoricolainen? Arvostelijoiden mielestä ei ole, koska ulkonäkönsä, syntyperänsä ja taustansa takia Cummins ei kykene käsittelemään aihettaan totuudenmukaisesti. Niinpä hänen kuvauksensa Meksikosta on valheellinen ja asenteellinen, kun taas päähenkilön kokemuksia Yhdysvalloissa kuvaillaan liian myönteisessä valossa.
Kyse ei kuitenkaan ole faktuaalisista virheistä vaan arvostelijoiden omista tunteista ja tulkinnoista, kuinka aihetta pitäisi käsitellä heidän mielestään oikealla tavalla. Heille romaani edustaa ”kulttuurista omimista”, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa eri kulttuuriin kuuluva lainaa, usein tietoisessa hyötymistarkoituksessa, toiselle kulttuurille kuuluvia elementtejä, tapoja tai symboleja ilman lupaa ja ymmärtämättä niiden taustoja. Määritelmä on päällisin puolin helppo ja selkeä mutta lähemmin tarkasteltuna yhtä kestämätön kuin oikeusfundamentalistiset totuudet yleensä: se, jolta omitaan, on se, joka saa yksipuolisesti määritellä, onko kyse omimisesta.
Cumminsin synti on siis se, että hän on kaupallistanut meksikolaisten siirtolaisten kärsimykset, vaikka anglona hänellä ei ole siihen moraalista oikeutta; yhtä vähän kuin australialaissyntyisellä Iggy Azalealla on oikeutta räpättää Yhdysvaltain etelän mustien aksentilla.
”Miten voin kuvata pahuutta tekemättä vääryyttä pahuuden kohteille?”
Oikeasti taustalla on paljon vakavampi eettinen ongelma, olkoonkin että se ei ole yhtä someseksikäs: onko kenelläkään kirjailijalla oikeutta hyötyä, missään tilanteessa, muiden kurjuudesta ja kärsimyksistä? Missä kulkee kohtuullisen työkorvauksen ja häpeällisen hyväksikäytön raja, kun kirja käsittelee rikoksia ihmisyyttä vastaan? Miten voin kuvata pahuutta tekemättä vääryyttä pahuuden kohteille? Saako kirjailija rikastua kuvailemalla yksityiskohtaisesti Fred Westin kaltaisen vastenmielisen sarjamurhaajan tekoja vai pitäisikö ainakin osa rahoista luovuttaa hänen tunnistettujen uhriensa omaisille? Entä jos pahuuden kohteet eivät itse halua tai enää pysty kuvailemaan omia kokemuksiaan: onko ulkopuolisilla oikeutta käsitellä aihetta vai annammeko asioiden mieluummin unohtua, jotta emme vahingossakaan loukkaisi ketään syyllistymällä ”kulttuuriseen omimiseen”?
Toinen ongelma liittyy siihen, kuinka voimme määritellä ”oikean tavan” ymmärtää ja kuvata toista kulttuuria. Kuvittelemme helposti, että siihen kykenevät vain kyseisen kulttuurin omat jäsenet – suomalaista ymmärtää vain toinen suomalainen – mutta olenko minä oikeasti pätevin kertomaan, kuka minä olen, vai edustaako omakuvani vain toivetta siitä, millaisena haluaisin muiden näkevän minut? Kuten kertoja pohtii Haruki Murakamin romaanissa Sputnik-rakastettuni (Tammi 2003; ks. sivut 67–68). Onhan sosiaalinen media väärällään niitä, jotka julistavat olevansa suuria huumorin ystäviä, mutta muuttuvat ulkopuolisen silmissä yllättävän happamiksi, kun heitä itseään käsitellään ”satiirin” ja ”ironian” keinoin.
Toisaalta ulkopuolinen ei välttämättä näe asioita yhtään objektiivisemmin, vaikka hän saattaa huomata minussa sellaisia piirteitä joille olen itse sokea, sillä hänelläkin on omat odotuksensa ja toiveensa siitä, millainen minun pitäisi olla; niin hyvässä kuin pahassa. Oikeudenmukaisin muotokuva syntynee yhdistämällä nämä keskenään ristiriitaiset tulkinnat, jolloin lopputulos ei enää ole näköistaiteellinen monoliitti vaan kubistinen assemblaasi.
”Mutta eikö henkilö, joka syyttää muita ”kulttuurisesta omimisesta”, myös itse kolonisoi kyseistä kulttuuria ja käytä sitä samalla tavoin itsekkäästi omiin tarkoituksiinsa?”
Entä millaisia olisivat ominaisuuksiltaan ne pikkujumalat, jotka kykenevät mittamaan erehtymättömästi toista kulttuuria koskevan fiktiivisen representaation objektiivisuuden ja arvioimaan oikeudenmukaisesti kirjailijan intention: edustaako se röyhkeää tirkistelyä, häikäilemätöntä rahastusta, tekopyhää hurskastelua vai vilpitöntä pyrkimystä kohdistaa lukijan huomio johonkin vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan? Kuka siis omistaa suomalaisen kulttuurin ja on ominaisuuksiltaan riittävän suomalainen voidakseen neuvoa ruotsalaiselle kirjailijalle, kuinka Slussenin sissejä kuuluu kuvailla oikealla tavalla? Mutta eikö henkilö, joka syyttää muita ”kulttuurisesta omimisesta”, myös itse kolonisoi kyseistä kulttuuria ja käytä sitä samalla tavoin itsekkäästi omiin tarkoituksiinsa eli saavuttaakseen hyötyä korostamalla syytöksen avulla omaa oikeamielisyyttään?
Vaarallisinta on kuitenkin keskustelua dominoiva kulttuurivallankumouksellinen ihanne, jonka mukaan oikeat ominaisuudet johtavat väistämättä oikeaan toimintaan eikä kirjaviisautta enää tarvita, koska Johtaja, Suuri Ruorimies ja Mestari ovat jo ajatelleet kaiken valmiiksi puolestamme. Väärän luokkataustan turmiollista vaikutusta ei voida oikaista kasvatuksen avulla vaan se periytyy vanhemmilta lapsille ja edelleen heidän lapsilleen. Näin väärä ajattelu voidaan kitkeä vain hiljentämällä ne, jotka ajattelevat väärin. Totalitaariset ideologiat perustuvat aina – väreistään ja symboleistaan riippumatta – negatiiviseen ihmiskäsitykseen.
Pohjimmiltaan tarkoitus on toki hyvä. Suojelemalla alkuperäiskansoja, erilaisia vähemmistöjä sekä muita heteronormatiivisen miesvaltakulttuurin marginalisoimia ryhmiä ”kulttuuriselta omimiselta” annamme heille mahdollisuuden kertoa omista kokemuksistaan omalla äänellään (ja myös ilman oikeamielisiä puolestapuhujia). Näin voimme purkaa heihin kohdistuvia alistavia ja rodullistavia stereotypioita, kun erilaisuus arkipäiväistyy ihmettelyn kohteesta tavalliseksi.
”Tuloksena on valheellinen kunniallisuuden teeskentelyn ilmapiiri, joka ei oikeasti edistä eri kulttuurien, elämäntapojen ja vähemmistöjen välistä ymmärrystä ja myönteistä vuorovaikutusta”
Valitettavasti tämä kaunis tavoite ei toteudu, jos keskitymme vain etsimään kirjoista ja elokuvista mahdollisia loukkauksia ja sen myötä jakamaan suukapuloita niille, joilla on mielestämme aiheen kannalta väärä sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, lautasmalli, kansalaisuus, korvien muoto, uskonto, vakaumus tai kengännauhojen pituus. Tuloksena on valheellinen kunniallisuuden teeskentelyn ilmapiiri, joka ei oikeasti edistä eri kulttuurien, elämäntapojen ja vähemmistöjen välistä ymmärrystä ja myönteistä vuorovaikutusta vaan johtaa apartheid-yhteiskuntaan, jossa omiin gettoihinsa eriytyneet heimot kyräilevät vihamielisesti toisiaan. Aikamme Yhdysvallat on siitä varoittava esimerkki: kun ollaan julkisen huomion kohteena, oikeita asioita kuvaillaan kyllä oikeilla sanoilla, mutta arkielämän teot puhuvat ihan eri kieltä.
Sen sijaan, että American Dirt olisi saanut keskustelijat pohtimaan Yhdysvaltain latinoja koskevia representaatioita yleensä sekä laittomien siirtolaisten asemaa ja kohtelua erityisesti, useimmat keskittyivät vain solvaamaan kirjailijaa. Sosiaalisessa mediassa esitettyjen uhkausten myötä monet kirjakaupat peruivat teoksen esittelytilaisuudet. Oikeus on voittanut!
”Mihin katosi se globaali maailmankylä, jonka piti syntyä kulttuurien karnevalistisen fuusion tuloksena?”
Cumminsin aiemmat romaanit sijoittuvat Irlantiin: The Outside Boy (2010) kertoo maankiertäjistä ja The Crooked Branch (2013) keskittyy suureen nälänhätään. Irlantilaiset eivät loukkaantuneet, kun umpiamerikkalainen kirjailija tunkeili luvatta heidän kansallisen kulttuurinsa tontilla. Päinvastoin: teokset luetaan kirjoittajansa ominaisuuksien myötä osaksi irlantilaista kirjallisuutta (hänen aviomiehensä on irlantilainen). Hänen ensimmäinen teoksensa A Rip in Heaven (2004) käsittelee hänen kahden serkkunsa murhaa huhtikuussa 1991 – ja kukaan voi tuskin kiistää hänen oikeuttaan tähän aiheeseen. Hän ei ole antanut lupaa tehdä kirjaan perustuvaa elokuvaa.
Mihin katosi se globaali maailmankylä, jonka piti syntyä kulttuurien karnevalistisen fuusion tuloksena? Itse heittäisin ”kulttuurisen omimisen” samaan sakokaivoon kuin useimmat yhdysvaltalaisen valtakulttuurin tuottamat toksiset muotikäsitteet.
En silti sano, että kysymys kulttuurisesta omimisesta on turha. Päinvastoin: jokaisen kirjailijan, taiteilijan, elokuvantekijän, toimittajan ja tutkijan pitäisi aina pohtia suhdettaan kohteeseensa, kun astutaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ja tiedostaa sekä tarkistaa ennakkoluulonsa (jotka eivät välttämättä ole vain kielteisiä). Millaisia mielikuvia välitän ja ylläpidän omassa työssäni? Entä voinko tehdä asioille jotakin?
Usein toistetun hokeman mukaan edistyksen pahimpia vihollisia ovat ne taantumukselliset, joiden mielestä ennen vanhaan kaikki oli muka paremmin. Edistysuskovien päiväunessa huominen on aina askel kohti täydellisempää maailmaa, missä kaikki ongelmat ratkeavat kuin itsestään, myös ilmastonmuutos, kunhan annamme kehityksen kehittyä ilman mitään rajoituksia. Itse olen pessimistisempi. Jotkut asiat oikeasti tehtiin ennen vanhaan paremmin – enkä nyt viittaa vain kodinkoneisiin.
Aikanaan valitsin väitöskirjani aiheeksi sen, kuinka lähteiden saatavuus ja ideologiset muutokset ovat ohjanneet länsimaisten tutkijoiden käsityksiä läntisen Afrikan sisäosien varhaisesta historiasta (The Negroland Revisited. Discovery and Invention of the Sudanese Middle Ages, Suomalainen Tiedeakatemia 2000). Samalla kirjoitin alueen historiaa; kuten itse uskoin siellä tapahtuneen. Täällä kotimaassa jouduin tavan takaa perustelemaan valintani mielekkyyden, sillä asenteet ”eksoottisia” aiheita kohtaan olivat tuolloin ankaria. Syynä ei tosin ollut oikeamielinen halu suojella afrikkalaisia kulttuuriselta omimiselta vaan kotoinen umpimielisyytemme, minkä myötä kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan suhtauduttiin kielteisesti.
En kuitenkaan muista, että kukaan afrikkalainen tutkija olisi kiistänyt oikeuttani tonkia hänen maanosansa menneisyyttä, koska olen vihreäsilmäinen oikeakätinen lievästi ässävikainen ajokortiton ei-vegaaninen valkoihoinen kantasuomalainen puolipullea huumorintajuton heteromies. Päinvastoin: he kuuntelivat mielellään, mitä minulla oli sanottavaa, ja neuvoivat ystävällisesti, kun olin väärässä. Niin ikään kukaan marokkolainen tutkija ei ole kyseenalaistanut kykyäni ymmärtää oikealla tavalla 1500-luvulla eläneen Leo Africanuksen [al-Hasan b. Muhammad al-Wazzan al-Fasi] historiallista merkitystä, koska en ole muslimi (vaan evankelis-luterilainen tapakristitty). Enkä liene ihan hakoteillä, jos afroamerikkalainen afrosentrinen filosofi Molefi Kete Asante viittaa ajatuksiini myönteisellä tavalla.
Tunnustan, että henkinen kehitykseni pysähtyi timanttikoirien vuoteen ja tuo aikakausi jätti perinnökseen kolme vaarallisen harhaoppista normia, jotka eivät ole yhteensopivia ”tähän päivään”. Terveen järjen vastaisia sääntöjä ei tarvitse noudattaa. Kansalaisen velvollisuus on kyseenalaistaa kaikki auktoriteetit ja influensserit. Jokainen ihminen on hyvä, kiltti ja viisas; ellei hän käytöksellään todista päinvastaista. Enkä osaa sisäistää asennetta, jonka mukaan minun pitäisi aina nitistää, nöyryyttää ja häväistä ne, jotka kehtaavat olla kanssani eri mieltä.
Oma ikonini on Sikkimin suloinen prinsessa Pema Choki (1925–69) – ja selitys oudolle ilmaisulleni löytyy uusimman kirjani sivulta 24. Käsittelen siinä edellä mainittuja aiheita (kulttuurinen omiminen, oikeusfundamentalismi, poliittinen korrektius, akateeminen kolonialismi) mutta myös aikamatkustuksen paradokseja, vaihtoehtohistorian mielekkyyttä, Afrikan tutkimusmatkojen historiaa sekä japanilaisten kylpytapoja.
Lukeminen kannattaa. Aina.
