ETSIJÄ-LEHDESSÄ itseäni eniten viehättää sen pohdinnallisuus. Olen itse kroonisen utelias ja rakastan pysähtyä analysoimaan ja miettimään maailman moninaisuutta, enkä ikinä kyllästy oppimaan uutta tai laajentamaan omaa perspektiiviäni siitä, mitä maailma on tai voisi olla. Yhdenvertaisuus ja radikaali rehellisyys ovat omassa arvomaailmassani korkealla, joten pyrin toteuttamaan niitä myös tuoreessa päätoimittajan pestissäni. Maailma on täynnä kiinnostavia kokemuksia ja näkemyksiä, jotka ansaitsevat tilaa julkisessa keskustelussa ja vaikka Etsijällä onkin pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani, on lisätä sitä entisestään ja se näkyy myös tässä numerossa.
Asetin lehden teemaksi väljästi aiheen Aktivismi merkityksellisenä tekona, ja toivoin kirjoittajien lähettävän ajatuksiaan siitä, miksi he osallistuvat kansalaisvastarinnalliseen tai aktivismi-toimintaan ja miten se vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa sekä olemassaoloonsa. Eri kirjoittajien teksteistä nousee selvästi esiin yhtäläisyyksiä: toimeen tartutaan sisäisestä paineesta, voimakkaasta tunnelatauksesta, joka sysää kirjoittajat toimimaan, vaikka se ei välttämättä olisi helppoa tai miellyttävää. Lisäksi tekstejä yhdistää yhteisöllisyyden tärkeys ja niiden voimaannuttava potentiaali, sekä toivo jostakin toisenlaisesta maailmasta ja tämänhetkisten olosuhteiden muuttumisesta.
Planeettamme lähestyessä kiehumispistettä niin ilmastokriisin kuin poliittisten jännitteidenkin kärjistyessä, tahdoin antaa äänen mahdollisimman monille erilaisille yksilöille, jotka pyrkivät toiminnallaan tekemään maailmasta paremman paikan elää ja olla, niin itselleen kuin muillekin ympärillään. Vastauksena maailmantuskaan voi olla aktiivinen toiminta ja oman yhteisön löytäminen toiminnan parissa.
”Etsijällä on pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani on lisätä sitä entisestään.”
Saamelainen Áidna kertoo rohkeasti tarinansa oman identiteettinsä löytämisestä ja sen kietoutumisesta ympäristönsuojeluun ja hänen muuttuneeseen luontosuhteeseensa. Kirjoittajalle on luontevampaa kirjoittaa englanniksi, joten hänen tekstinsä esiintyy tässä numerossa englanninkielisenä alkuperäistekstinä, sekä itseni kääntämänä myös suomeksi.
Monikansallisuus näkyy myös Tampereen yliopiston rauhan instituutin tutkijaryhmässä, jota haastattelin lehteen heidän juuri käynnistyneestä tutkimuksestaan vastarinnan muodoista ja toivon käytännöistä. Sen lisäksi, että tutkijaryhmän jäsenet edustavat yhdeksää eri kansallisuutta ja puhuvat eri äidinkielillä, heidän tutkimuskohteinaan on esimerkkejä vastarinnasta ympäri maailmaa.
Maailman yhteisyys ja vääjäämätön vuorovaikutus tarkoittaa sitä, että joudumme sekä saamme huomioida koko maailman tapahtumia ja seurata kansainvälisiä ilmiöitä. Palestiinan ja Israelin välinen konflikti on jatkunut kymmeniä vuosi, mutta vasta tämän vuoden keväällä kansainvälinen yhteisö on alkanut laajemmin julkisessa keskustelussa sekä kansainvälisissä instituutioissa tutkia Israelin toimia palestiinalaisten kansanmurhana.
Monet järjestöt ja ihmisoikeusaktivistit ympäri maailmaa ovatkin osoittaneet mieltään Israelia vastaan tai toimineet solidaarisuudesta palestiinalaisten kanssa tänä keväänä. Myös Suomessa mielenilmauksia on nähty paljon. Tällä hetkellä (22.5.2024) Tampereen yliopiston edessä on maanvaltausleiri, jonka osallistujat vaativat yliopistoa katkaisemaan yhteistyönsä Israelin kanssa. Oskari Saari kirjoittaa peloistaan tulevaisuudesta ja kertoo, miksi hän on solidaarisuusleirillä. Saaren alkuperäisteksti on kirjoitettu englanniksi, joten sekin ilmestyy tässä numerossa kahdella kielellä.
Kaikki tämän numeron aiheet ja kirjoittajat eivät kuitenkaan ole niinkään globaaleja, vaan tekstejä ja kirjoittajia on myös hyvin läheltä ja tutuista aiheista. Erityisesti lukijamme, jotka opiskelevat ovat saattaneet kuulla tai jopa osallistua viime syksynä ympäri Suomea tapahtuneisiin yliopistojen ja korkeakoulujen sekä ammattikoulujen ja lukioiden valtauksiin hallituksen leikkauspolitiikka vastaan. Stefan Saarinen kuljettaa lukijan Tampereen yliopiston valtaukseen avaamalla omaa kokemusmaailmaansa hyvin kehollisesti ja visuaalisesti.
Syksy Waldénin analyyttinen ja voimakas essee queer-kokemuksesta, -tiloista ja yhteisöllisyydestä avaa puolestaan yhteiskunnallista kehystä sukupuolisuudesta ja siihen liittyvästä julkisesta keskustelusta, niin kansainvälisellä kuin paikallisellakin tasolla. Tekstin kautta käy hyvin selväksi, miksi LGBTQ-yhteisön oikeuksista on edelleen keskusteltava ja niitä on yhä edistettävä uudesta oikean suuntaisesta translaista huolimatta.
Yksi tavoitteistani päätoimittajana on myös tuoda lisää vaihtelevuutta Etsijässä esiintyviin juttutyyppeihin ja siksi aloitinkin uutispalstan. Tarkoitukseni on nostaa jokin tai joitain kulloisenkin numeron teemaan sopivia ajankohtaisia ja uutisellisia kirkollisia tai uskonnollisia aiheita lähitarkasteluun. Tuloksena saattaa olla yksi uutinen, kommentti olemassa olevaan uutiseen tai kooste muutamasta ajankohtaisesta uutisesta. Tämän numeron teemaan sopien Anne Hammed Diakonissalaitokselta kertoo heidän tekemästään analyysistä hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristyksistä. Lisäksi katsomme tarkemmin Tampereen seurakuntayhteisön palkittua Turvallisempi seurakunta -lausuntoa.
Tilda Enne
Kirjoittaja on Etsijän tuore päätoimittaja, journalistiikan opiskelija ja krooninen ajattelija, jolla on palava halu ymmärtää maailmaa.
Työväenmuseo Werstaan arkistoista kerätty näyttely kokonaisuus oli esille Tampere talossa Sinuiksi ry:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi Manse Pride -viikolla 2023.
EN osaa olla toisin. Tämä on se asento, jonka olen joskus tiedostamattani ottanut, jossa nyt olen ja josta käsin toimin. Yhteiskirjoitan artikkelia eräästä queer-aktivistisesta tilasta. Yhteisen kirjoitusprosessin ja keskusteluiden myötä olen pohtinut paljon sitä, mitä aktivismi edes on. Jonkinlainen katse maailmaan? Oikeudenmukaisuudentuntoa, joka johtaa toimintaan?
Ainakin aktivismi liittyy erottamattomasti tunteisiin. On tunne siitä, että jokin on väärin ja sille on tehtävä jotain. Se on pakottava tunne, tarve. Tai tunne siitä, että jotakin puuttuu ja siksi on rakennettava jotakin uutta. Usein toimiminen ei ole valinta vaan pakko. Syntyy affektiivinen lataus, joka on niin voimakas, että se sysää liikkeelle – halusi tai ei.
”Välillä tulee todella toivoton olo.”
Antigender-liike, oikeistopopulismi ja yleinen konservatismin nousu huolestuttavat. Antigender-liike on useista kristilliskonservatiivisista, oikeistopopulistisista ja äärioikeistolaisista toimijoista koostuva liike, joka vastustaa ”gender-ideologiaksi” nimeämäänsä ilmiötä, jonka ajatellaan tuhoavan perinteiset arvot ja olevan siten uhka koko läntiselle sivilisaatiolle. Liike korostaa heteroydinperheen merkitystä keskeisenä yhteiskunnallisena instituutiona ja vastustaa transihmisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta sekä aborttia. Liike on kansainvälisesti hyvin järjestäytynyt ja hyvin rahoitettu, ja rahaa käytetään muun muassa mielipidevaikuttamiseen. Suomessa ainakin Aito avioliitto -yhdistyksen tiedetään saaneen rahoitusta kansainvälisiltä antigeder-liikkeen toimijoilta.
Milla-Maija Saaren seinämaalaus Sysäys-kollektiivin järjestämässä KEHOTUS-tapahtumassa 2023. Waldén piti tapahtumassa luennon aiheella ”Kylpeminen kapinana – Ei-binäärinen kehollisuuden ajattelu veden kanssa.
Antigender-liike ei ole yksi tietty selkeästi osoitettavissa oleva organisaatio – vaikka vakiintuneita antigender-toimijoita tiedetäänkin – vaan laaja verkosto. Juuri tällainen epämääräisyys tekee liikkeen vastustamisen vaikeaksi. Antigender-liikkeeseen kuitenkin liittyy tietynlainen retoriikka, joka on lisääntynyt viime vuosina selvästi myös Suomessa. Tällaista retoriikkaa edustaa esimerkiksi biologistisen sukupuolikäsityksen puolustaminen ja lasten oikeuksiin vetoaminen, joihin nojaten vastustetaan transihmisten ja erityisesti transnuorten oikeuksia. Suomessa antigender-liikehdintä näkyykin erityisesti transihmisiin kohdistuvan vihan voimistumisena.
Eikä uhan tuntu tule ainoastaan jostain ulkopuolelta. Viha on onnistunut tunkeutumaan myös hyvin lähelle, penetroimaan ne yhteisöt, joista olen aiemmin löytänyt liittolaisia, ja tiloihin, joissa ennen koin oloni turvalliseksi. Erityisesti transmisogynia (eli transnaisiin kohdistettu transfobian, naisvihan ja seksismin yhdistelmä) on voimistunut kansallisessa keskustelussa ja löytänyt sijaa myös sellaisten ihmisten mielistä, joita olen pitänyt liittolaisinani. Jos en voi luottaa siihen, että läheiset ja liittolaiset ovat tukenani tässä kamppailussa, mitä minulla on jäljellä? Turvallisempia tiloja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aiemmin aikana, jonka muistan.
”Solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä.”
Vihamielisen politiikan vastustaminen on tärkeää. Samalla vähintään yhtä tärkeää on pyrkiä tekemään yhteisölähtöistä työtä, jonka lähtökohtana ei ole meitä tukahduttamaan pyrkivien liikkeiden vastustaminen vaan meidän omien toiveidemme ja tarpeidemme toteuttaminen tässä hetkessä. Ainoastaan reaktiivinen toiminta uuvuttaa.
Jaksaaksemme tarvitsemme myös sellaista yhteistoimintaa, jonka ensisijainen funktio on yhteistoiminta itsessään: käsityökerhoja, zine-kerhoja, yhteistä ruoanlaittoa, sienestysretkiä, bileitä, lautapeli-iltoja ja queereja saunavuoroja, mitä tahansa. Matalan kynnyksen tapahtumat ja solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä. Ne ovat arkisia vastarinnan paikkoja, joissa on utooppista potentiaalia.
Queer on heteronormatiivisuudesta kieltäytymistä, se on tästä uusliberalistisesta maailmanjärjestyksestä kieltäytymistä ja toisin tekemistä jonkin uuden rakentamiseksi.
Minulle queer on ensisijaisesti poliittinen identiteetti – määrittelemätön ja määritelmiä pakeneva, muutoksenalainen ja virtaava. Vasta toissijaisesti se on henkilökohtainen identiteetti. Vaikka henkilökohtainen on tietysti edelleen poliittista, poliittinen identiteetti tai identiteetin poliittisuus tarkoittaa minulle sitä, että identiteettini on ensisijaisesti kollektiivinen, jaettuun yhteisöön kiinnittyvä.
Myrtti Jaakolan tekemä huppari KEHOTUS-tapahtumassa
Ryhmäidentiteetti on itselleni tärkeä. Koen merkitykselliseksi kiinnittyä osaksi ylirajaista ja yliajallista queer-yhteisön jatkumoa. Tällainen ryhmäidentiteetin omaksuminen mahdollistaa sen, että voin olla yksilö enkä vain marginalisoidun ryhmän edustaja. Toisaalta ryhmäidentiteetin omaksumista voi ajatella Rossin ja Brunilan tavoin myös uusliberalistisen yksilökeskeisyyden vastapolitiikkana, sillä ryhmäidentiteetti perustuu kollektiiviseen. Toisin sanoen parhaimmillaan ryhmäidentiteetti mahdollistaa samanaikaisesti sekä yksilöyden että yhteiseen kiinnittymisen ja kuulumisen.
Nähdäkseni nämä näkökulmat ryhmäidentiteettiin jäävät huomiotta identiteettipolitiikkaan kriittisesti suhtautuvassa keskustelussa. Identiteettipolitiikka nähdään vain rajoittavana ja rajoja pystyttävänä, ja sen kumouksellinen potentiaali jää havaitsematta. Identiteettipolitiikkakriittinen keskustelu onkin yleensä kyllästyttävää. Keskustelua tuntuvat usein käyvän ihmiset, jotka eivät joko tunnista ryhmäidentiteettejä, joihin he itse kiinnittyvät, tai sitten he eivät pidä niitä erityisen merkityksellisinä. Ehkä silloin on hankala hahmottaa, miten suuri merkitys ryhmäidentiteetillä voi olla Toisille.
”Toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee.”
Eläessäni sellaisessa yhteiskunnassa, jonka rakenteet ja toimintaperiaatteet ovat valtavan suuressa ristiriidassa omien arvojeni kanssa, välillä tulee todella toivoton olo. Kuitenkin juuri toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee: toivoa siitä, että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen. Ilman toivoa ja uskoa on vain lamaannus.
Teoksessaan Cruising UtopiaJose Esteban Muñoz kirjoittaa Ernst Blochista, joka ajatteli toivoa metodologiana, joka ”kelluu ajallisesti ei-vielän alueella”. Munozin mukaan affektiivisena, eli tunnevaikutuksiin liittyvänä rakenteena toivo on toiveikasta odotusta. Toivossa on potentiaalisuutta: jotakin, joka on läsnä, vaikka se ei ole olemassa tässä hetkessä. Se on avoimuutta jollekin, mahdollisuus. Toivo on kriittinen tulkintakehys, jota tarvitsemme.
Usko tulevaisuuden vääjäämättömyydestä estää yhteiskunnallisen toisinkuvittelun. Siksi meidän on kyettävä kurkottamaan kohti ei-vielää. Toivo on toiminnan edellytys, ja toisaalta toiminta tuottaa toivoa. Toiminta, kuinka arkinen ja lyhytaikainen tahansa, tuottaa hetkellisiä tiloja, joissa ei-vielä onkin jo täällä.
Kiitokset
Aktivismin määrittelyä, queeria yhteisöllisyyttä, queeria ryhmäidentiteettiä sekä toivon merkitystä käsittelevät ajatukset pohjautuvat Sonja Lampisen kanssa käymiini keskusteluihin ja yhteiskirjoittamaamme artikkeliin.
Lähteet ja viitteet
Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino.
Rossi, Leena-Maija & Brunila, Kristiina (2017) Identity politics, the ethos of vulnerability, and education. Educational Philosophy and Theory 50(3), 287-298.
Kuva: Friends of the Earth, from the petition to protect the woodlands
ÁIDNA boldly shares their story of discovering their Sámi identity and its intertwining with their environmental activism and relationship with nature. It is more natural for the author to write in English, so their text appears in this issue in its original English version, as well as translated into Finnish by Tilda Enne.
Saamelainen Áidna kertoo rohkeasti tarinansa oman identiteettinsä löytämisestä ja sen kietoutumisesta ympäristönsuojeluun ja hänen muuttuneeseen luontosuhteeseensa. Kirjoittajalle on luontevampaa kirjoittaa englanniksi, joten hänen tekstinsä esiintyy tässä numerossa englanninkielisenä alkuperäistekstinä, sekä Tilda Enteen kääntämänä suomeksi.
TÄLLÄ hetkellä (22.5.2024) Tampereen yliopiston edessä on maanvaltausleiri, jonka osallistujat vaativat yliopistoa katkaisemaan yhteistyönsä Israelin kanssa. Leiri on pystytetty solidaarisuudesta palestiinalaisten kanssa, jotka ovat jo kymmeniä vuosia kärsineet konfliktista Israelin kanssa, jonka toimia Kansainvälinen tuomioistuin on alkanut tutkia kansanmurhana.
Oskari Saari kirjoittaa peloistaan tulevaisuudesta ja kertoo, miksi hän on solidaarisuusleirillä. Saaren alkuperäisteksti on kirjoitettu englanniksi ja se julkaistaan tässä tekstissä kahdella kielellä.
In English: Oskari Saari is participating in the protest camp in front of Tampere University’s main building, to show solidarity with the struggle of the Palestinian people and to try to pressure the university to sever their ties and networks of support with Israel. He is sharing his feelings on why he is participating and what compels him to act.
TAMPEREEN yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa yhdeksän tutkijan ryhmä tutkii, miten toivo ja vastarinta kietoutuvat yhteen niiden yksilöiden elämässä, jotka kamppailevat ihmisoikeuksiensa ja tasa-arvon puolesta. Haastattelin tutkija Meeri Tiensuuta ja Angel Iglesias Ortizia tutkimuksen merkityksellisyydestä.
Tutkimus ryhmän jäsenet puhuvat kaikki eri äidinkielillä, joten artikkelin saavutettavuuden sekä heidän tekemänsä tutkimuksen ja yhdenvertaisuuden hengessä, artikkeli on luettavissa suomeksi ja englanniksi. Haastattelun yhteydessä kävimme keskustelun englanniksi.
AT the Tampere Peace Research Institute of Tampere University, a group of nine researchers is studying how hope and resistance intertwine in the lives of individuals fighting for their human rights and equality. I interviewed researchers Meeri Tiensuu and Angel Iglesias Ortiz about the significance of their research.
The members of the research group all speak different native languages, so in the spirit of accessibility, as well as their research and commitment to equality, this article is available in both Finnish and English. The interview and all the conversation within it were spoken in English.
Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. Instagramini tarinat-osio täyttyi kauniiden kukkien ja ihanien herkkujen kuvista. Monet valveutuneet seurattavani olivat jakaneet sosiaaliseen mediaan myös painavia faktoja tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Tarinat saivat jatkoa 19.3. vietettynä Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä. Aiheen ajankohtaisuudesta ja meneillään olevasta yhteiskunnallisesta keskustelusta inspiroituneena halusin etsiä lisää tietoa sukupuolten tasa-arvosta Suomessa.
Ronja Kantola
Naisia toimistotöissä 1930-luvulla. Kuva: Museovirasto, historian / Pietisen kokoelma
SUOMI on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa, mutta parannettavaa löytyy edelleen. Naiset kohtaavat jatkuvasti lasikattoja, asiantuntijuutensa ja kykyjensä epäilyä, sekä sukupuoleensa perustuvia oletuksia. Viime vuodesta lähtien nämä ovat olleet kärjistetysti nähtävillä pääministeriämme Sanna Marinia ja muita hallituspuolueiden puheenjohtajia ympäröivässä keskustelussa. Vasta julkaistun Nato-raportin mukaan Suomen hallitukseen kohdistuu suhteettoman paljon vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Vähättely on arkipäivää isolle osalle naisista, vaikka sitä ei aina sanottaisikaan suoraan ääneen. Kyse on usein siitä, mitä voimme tai emme voi tehdä sukupuolen perusteella.
Paljon on kuitenkin saatu myös aikaan, kun katsotaan taaksepäin. Naisten oikeuksien eteen on tehty työtä jo miltei kahden vuosisadan ajan, ja seuraukset ovat olleet yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta merkittäviä. Joten kurkistetaanpa vähän siihen, mitä Suomessa on tähän mennessä tehty tasa-arvon hyväksi.
Tasa-arvon ensiaskeleet 1800-luvulla
Naiset ovat kautta aikain pyörittäneet arkea ja kasvattaneet lapsia näkymättömissä, samalla kantaen koko yhteiskunnan moraalia taakkanaan. Naissukupuolen huonous oli kirjattu lääketieteen, sananlaskujen ja uskonnon myötä koko yhteiskuntaan ja sitä kautta myös naisten käsityksiin itsestään. 1800-luvun puolivälissä tyttöjä aletiin kouluttamaan, ja vaurastuminen sekä yksilöllisyyden korostaminen saivat lopulta aikaan ajatuksen demokratiasta.
Vuosisadan loppupuolella Suomessa valmistuvat ensimmäiset naisylioppilaat, -maisterit ja -tohtorit. Naisten yhteiskunnallista asemaa parantamaan perustettiin Suomen Naisyhdistys sekä Naisasialiitto Unioni. Naimattomat naiset tulivat täysivaltaisiksi ja saivat yhtäläisen perintöoikeuden miesten kanssa. Viimeistään ensimmäistä maailmansotaa ja Suomen itsenäistymistä ympäröivät tapahtumat muuttivat yhteiskuntaa niin perustavanlaatuisesti, että jokaisen panosta sen kehittämiseen tarvittiin. Naisten matka kohti tasa-arvoa oli alkanut.
1900 – Edistyksen vuosisata
1900-luvulla naisten mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskuntaan ja omaan elämäänsä olivat suuremmat, kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella. Naisten terveys, taloudellinen tilanne ja koulutus parantuivat, ja samalla työn luonne muuttui maatilan askareista toimistotyöksi.
Suomalaiset naiset saivat vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden valtiollisissa vaaleissa valtiopäiväuudistuksen seurauksena. Tämän jälkeen tehtävänsä aloittivat ensimmäiset naiskansanedustajat. Hieman myöhemmin vuonna 1917 saatiin yleinen äänioikeus myös kunnallisvaaleissa.
Vuosisadan alussa koettiin myös muita yhteiskunnallisia uudistuksia. Aviovaimo sai olla ansiotyössä ilman miehensä suostumusta, ja hieman myöhemmin vapautui kokonaan aviomiehen holhouksesta. Naiset saivat myös opiskeluoikeuden yliopistossa, eikä erikoislupia moiseen enää tarvittu. Lakiin kirjattiin naisten olevan miesten lailla yhtä päteviä hoitamaan valtion virkoja. Ensimmäinen äitiysavustuslaki 1937 säädettiin varattomien äitien lapsien turvaksi.
Naisten työsuhteet ovat miehiä useammin osa-aikaisia ja määräaikaisia. Työntekijöistä prosentuaalisesti eniten naisia on sosiaali- ja terveyspalveluissa, vähiten taas rakentamisen alalla. Kuva: Unsplash
Vuosisadan puolivälissä edistyttiin naisten terveyttä koskevissa asioissa. Abortti sallittiin lääketieteellisin perustein vuonna 1950, ja e-pilleri tuli käyttöön noin kymmenen vuotta myöhemmin. 1970-luvulla abortti sallittiin myös sosiaalisista syistä ja kierukat tulivat markkinoille. Raskaus voitiin nyt suunnitella, ja sen ansiosta naiset pystyivät keskittymään työntekoon ja yhteiskunnan elintaso nousi. ILO:n samapalkkaisuussopimuksen hyväksymisen myötä naisille tuli nyt myös maksaa samasta työstä samaa palkkaa kuin miehille. Todellisuudessa palkkaerot eivät ole vieläkään merkittävästi vähentyneet.
Vuosisadan loppupuolella tapahtui lyhyen ajan sisällä paljon lakiuudistuksia. Syrjintä kiellettiin työsopimuslaissa ja YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen avulla. Tasa-arvolaki astui voimaan 1987, ja perustuslaki kielsi sukupuoleen perustuvan syrjinnän vuonna 1995. Vanhemmat saivat nyt myös oikeuden jakaa vanhempainvapaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Naimisiin mennessään naisen ei tarvinnut enää ottaa miehensä sukunimeä, ja lapsille voitiin antaa äidin tai isän sukunimi. Avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos vuonna 1994.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko salli naisten vihkimisen pappisvirkaan vuodesta 1986 alkaen. Vuodesta 1995 lähtien naisten oli mahdollista osallistua vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Pitkin vuosisataa perustettiin myös lukuisia naisten aseman parannusta ajavia yhdistyksiä, jotka olivat vaikuttamassa uudistusten syntyyn.
Aktiivista työtä vielä seuraavat 100 vuotta
2000-luvulla naiset alkoivat vihdoin nousta korkeampiin virkoihin, kuten presidentiksi, pääministeriksi, evankelisluterilaisen kirkon piispaksi ja puolustusvoimien kapteeniksi. Yhteiskunnalliseen keskusteluun nousivat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, jotka edistävät kaikkien naiseksi itsensä kokevien oikeuksia.
Muutos on aina edellyttänyt aktiivisia vaikuttajia, jotka ovat puskeneet uudistuksia läpi, kyseenalaistaneet vallitsevia rakenteita ja osanneet vaatia parannuksia. Kansainvälisen naistenpäivän tehtävä on edistää naisten asemaa ja kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka eivät vielä ole valmiita. Esimerkiksi naisen euro on edelleen pienempi kuin miehen, mikä selittyy heikommalla työelämäasemalla. Maailman talousfoorumin mukaan tasa-arvo voidaan saavuttaa vasta noin sadan vuoden päästä.
Joten rakas kumppanini tai ystäväni, seuraavana naistenpäivänä voit ostaa minulle kukkia ja suklaata, sillä ne tuovat aina iloa. Mutta lupaathan samalla toimia aktiivisesti naisia syrjiviä rakenteita ja ajatusmalleja vastaan vuoden jokaisena päivänä.
Kirjoittaja on kulttuurintutkimuksen yliopisto-opiskelija, joka ei samaistu lainaukseen ”kaiken takana on nainen”, sillä ei ajattele naisen paikan olevan kenenkään takana.
Kokkonen, Yrjö & Maria Stenroos 2021. Nato-raportti kertoo Suomen hallituksen olevan poikkeuksellisen vihakampanjan kohde somessa – Marin: ”Naiset johtavat hallitusta, Get over it”. YLE, 18.3.2021. Saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-11842996
Utrio, Kaari 2006. Suomen naisen tie. Pirtistä parlamenttiin. Helsinki: Tammi.
VUOSI sitten Greta Thunberg aloitti lakkoilun yksin Ruotsin valtiopäivätalolla joka perjantai. Hän ilmoitti palaavansa kouluun, kun Ruotsin ilmastopolitiikka on säädetty niin, että se täyttää Pariisin ilmastosopimuksen vaatimukset. Pikakelataan vuosi eteenpäin, tähän päivään. Ruotsi ei ole päässyt ilmastotavoitteisiinsa, mutta Gretan lakkoilusta on kasvanut maailmanlaajuisia liikkeitä, ja hän on antanut kasvot ilmastonmuutoksen vastaiselle taistelulle. Lisäksi, hänet asetettiin ehdolle Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi asettamansa esimerkin ansiosta jo 16-vuotiaana.
Puolentoista asteen tai kahden asteen nousu – vai sittenkin enemmän?
Syyskuun alussa luin artikkelin siitä, kuinka uusimpien laskelmien mukaan IPCC:n seuraavaan raporttiin täytyy ehkä päivittää karummat numerot kuin aikaisemmat 1,5 ja 2 astetta. Jos jatkamme kuten tähänkin asti, saatamme olla 3-4 asteen lämpiämisen tiellä. Ilmastonmuutoksen torjunnan tutkija Janne M. Korhonen laskeskeli kohua aiheuttaneessa twiitissään, että kahden asteen lämpiäminen tarkoittaa ”ennennäkemättömän valtavaa globaalia katastrofia”, neljä astetta sivilisaation päätöstä ja viisi astetta tai enemmän hyvin mahdollisesti lajimme loppua.
Uutinen tuntui musertavalta, märän ja homeisen rätin läiskäisyltä naamaani. Juuri kun oli ehtinyt sisäistää aikaisemman tilanteen, joka sekään ei mairitellut tulevaisuudennäkymillään, heitettiin uudestaan hiekkaa silmiin. Valtaansa kaappaava ilmastoahdistus kuitenkin ajoi toimintaan, omassa tapauksessani mukaan järjestämään sekä Turun ilmastoviikon tapahtumia että itse lakkoa ja niiden lisäksi liittymään kolmeen eri ilmastojärjestöön.
Week For Future, kun miljoonat ihmiset marssivat kaduille
20.9. ja 27.9.2019 perjantaina järjestettiin maailmanlaajuiset ympäristölakot ja -marssit, jolloin miljoonia ihmisiä, aikuisia ja lapsia marssi kaduille osoittamaan mieltään ympäristökatastrofia vastaan. Myös Suomessa haluttiin ottaa osaa tähän valtavaan liikkeeseen. Turun ilmastolakon järjestäminen lähti alun perin pienestä ryhmästä vapaaehtoisia, jotka suunnittelivat ja toteuttivat koko homman alusta loppuun hoitaen marssin järjestämiseen liittyvän byrokratian, kylttipajoja, luentoja ja sosiaalisessa mediassa rummuttamisen. Helsingin Earth Strike toimi apuna järjestelyissä, mutta jokaisen kaupungin ilmastolakon takana oli oma toteuttajaryhmänsä.
Kuva: Markus Spiske, Unsplash
Marssiessani itse tuhatpäisen huutavan lauman keskellä ja nähdessäni kuvia ja videoita suurkaupungeista ympäri maailman, huomasin elävästi, kuinka joukossa on voimaa. Valtavat yhteisen asian puolesta marssivat ihmismassat ovat voimaannuttavia niiden tukijoille ja uhkaavia niiden vastustajille. Yhteisölliseen toimintaan järjestäytyminen, ilmastoahdistuksen jakaminen ja asian eteen jotain konkreettisesti tekeminen helpottaa oloa ja luo uskoa muutokseen.
Ilmastolakot ovat lapsista lähtöisin ja kaikkien tulevaisuutta varten
Ilmastolakot tarjoavat kaikille mahdollisuuden tuoda ilmi huolensa vähintäänkin kylttien ja banderollien iskulauseiden muodossa. Marssin aikana huudettiin yhteen ääneen iskulauseita niin, että koko kaupunki toivottavasti heräsi perjantaiaamuun. Turun ilmastolakon ohjelmassa haluttiin antaa lapsille ja nuorille mahdollisuus puhua, koska heidän on muuten vaikeampi saada itselleen ja ajatuksilleen näkyvyyttä. Nuorien puheenvuoroissa toistuivat samat teemat: samaan aikaan kun tiede maalaa uhkaavia tulevaisuudenkuvia, opettajat, vanhemmat ja jopa koulukaverit saattavat pilkata, jos niistä ahdistuu, ja jos ahdistustaan pyrkii helpottamaan puhumalla ja toiminnalla, sitä hyssytellään.
Olen miettinyt monta kertaa, kuinka nykyinen toimintamalli tuntuu aivan absurdilta. Trendi on pyrkiä koko ajan tuottamaan enemmän, nopeammin ja halvemmalla, samalla kun tiedetään mitä se tekee ympäristölle. Kuinka absurdilta saman ajatuksen täytyy tuntua lapsille, jotka eivät ole vielä joutuneet oranvanpyörän imuun ja turtuneet ajatukseen siitä, että näinhän tämä pyörii? Miten voi olla, että tieteelliset faktat tiedostetaan ja silti nykyisenlainen toiminta jatkuu? Miten voi olla, että taloudellinen järjestelmämme tuhoaa planeettaamme tällä hetkellä ja silti sen muuttaminen tuntuu mahdottomalta? Miten voi olla, että raha todella on elämän jatkumistakin arvostetumpaa? Mihin rahaa voi edes mielekkäästi käyttää kuolleella planeetalla?
Lapsien puheet olivat myös suorasukaisempia, joka tuntui raikkaalta tuulahdukselta jatkuvan varovaisen argumentoinnin keskustelussa. Samalla tavalla, kuin Greta Thunberg kuuluisassa YK:n puheessaan tylytti poliitikkoja suoraan sanomalla: ”Kuinka te kehtaatte?”, kysyivät lapset ilmastolakossa epäuskoisina: ”Mitä ihmettä te oikein touhuatte? HERÄTKÄÄ JA TOIMIKAA”.
Kuva: Markus Spiske, Unsplash
Vain 3,5% väestöstä riittää valtarakenteen muuttamiseen
Erica Chenowethin ja Maria Stephanin tekemän tutkimuksen mukaan valtarakenteellisen muutoksen aikaan saamiseen riittää, että 3,5% väestöstä ajaa sitä väkivallattomasti. Väkivallattomaan mielenilmaisuun luettiin lakkoilu ja erilaiset boikotit, ja muut mielenilmaisun keinot, joihin ei liittynyt minkäänlaista fyysistä väkivaltaa ihmisiä tai omaisuutta kohtaan. Suomen väkilukuun suhteutettuna 3,5% tarkoittaisi Turun asukaslukua, eli 192 600 ihmistä.
Vaikka jokainen Turussa asuva ihminen ei osallistunutkaan ilmastolakkoon – oli se töiden, koulun, muiden velvollisuuksien takia tai yksinkertaisesti koska vastustaa ympäristökatastrofia vastaan taistelemista – järjestettiin samalla tarkoituksella lakkoja myös Tampereella, Helsingissä, Salossa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja muissa kaupungeissa. YLEn arvioimien osallistujamäärien perusteella osallistujia oli yhteensä n. 10 000, mikä on lupaava alku, muttei ikävä kyllä kovinkaan likellä toivottua määrää.
Suunta on ylöspäin
Kuitenkin Turun ilmastoviikon ja lakon jälkeen en ole tuntenut ilmastoahdistusta nimeksikään. Uusia huonoja uutisia ympäristökriisin eri ulottuvuuksista putoaa eetteriin tämän tästä, mutta niiden kuristava ote kaulani ympärillä on höllentänyt otettaan. Epätoivon on paikannut usko yhdessä tekemiseen ja siihen, että muutos tulee kyllä. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Nyt kun ihmiset heräävät enemmän ja enemmän vallitsevan maailmantilan akuuttiuuteen.
Viimeisin todella huono uutinen liittyi siihen, että hedelmällinen maaperä loppuu tätä menoa 60 vuodessa, ja maaperän myötä menee mahdollisuutemme viljellä ruokaa. Viimeisen 40 vuoden aikana maapallo on menettänyt kolmasosan hedelmällisestä maaperästään ja USA:ssa maaperää menetetään 10 kertaa nopeammin kuin mitä sitä ehditään korjata, tietää kertoa dokumentti The Need to Grow (2018). Tämä kaikki johtuu epäkestävästä viljelystä.
Huonoista uutisista ei tule lamaantua, ainakaan pysyvästi. On ymmärrettävää, että se iskee hetkeksi kanveesiin, mutta sitten on vedettävä uudestaan nyrkkeilyhanskat käteen. Vielä on aikaa toimia. On vain toimittava ja nopeasti. Jokainen asteen kymmenes, joka jää lämpiämättä tarkoittaa elämiä, jotka pelastuvat ja katastrofeja, jotka jäävät tapahtumatta.
Yhteensä Week for Futuren lakkoihin osallistui yli 7,6 miljoonaa ihmistä, arvioi Global Climate Strike. Ilmastoviikon mielenosoitukset ovat kuulemma mahdollisesti ihmiskunnan historian mittavimmat tähän mennessä.
Kuva: Mika Baumeister, Unsplash
Muutos herättää vastustusta niissä, jotka hyötyvät tämän hetken järjestelmästä
Maailmanlaajuisesti ilmastokysymys on enemmän pinnalla kuin koskaan. Moni ihminen on jo herännyt toimintaan ja jatkuvasti yhä useampi herää tilanteen vakavuuteen ja akuuttiuuteen. Paine päättäjiä ja öljyrahoilla ratsastavia pohattoja vastaan alkaa toimia. Kuitenkin ne tahot, jotka hyötyvät tällä hetkellä vallitsevasta järjestelmästä, aikovat pistää muutokselle hanttiin, koska se uhkaa heidän rahavanojaan.
Mediassa levisi surullinen yritys mustamaalata ilmastolakkoilijoita: kuva, jossa puisto oli täynnä roskia ja tekstinä uutisoitiin australialaisten protestoijien jättävän hirveät määrät roskia jälkeensä. Todellisuudessa kuva ei ollut samasta asiayhteydestä, eikä edes paikan päältä vaan ilmeisesti jonkin festivaalin jäljiltä ihan muualta kuin väitettiin. Greta Thunbergin taustoja on alettu kaivella ja 16-vuotiaan nuoren taustoista on etsitty törkyä hinnalla millä hyvänsä. Näin ei olisi, ellei häntä koettaisi uhkaksi.
Paras tapa, jota öljy-yhtiöt ovat jo aiemmin käyttäneet, on nimenomaan vastaepäilyksien kylväminen ihmisten mieleen rahoittamalla ja levittämällä ilmastonmuutosta vähätteleviä tai kieltäviä ”tutkimuksia”. Dokumentti Suuri ilmastoskandaali (2017) kertoo, että jo 60 vuoden ajan öljy-yhtiöt ovat tienneet fossiilisten polttoaineiden polttamisella olevan yhteyksiä merenpinnan nousuun ja ilmaston lämpenemiseen. Kuitenkin tehokas propagandakampanja, joka väittää, ettei minkäänlaisien yhteyksien olemassaolon todistaminen ole mahdollista, on tehokas tapa sotkea kuluttajan mieltä. Ja ainahan kuluttajalle on mukavampaa ja helpompaa toimia niin kuin ihmisen nopeuttamaa ilmastonmuutosta ja siten olemassaoloa uhkaavaa kriisiä ei olisi olemassakaan.
Kuva: Markus Spiske, Unsplash
Kaiken jälkeen päällimmäiseksi nousee toivo
Koko maailman asukasluku on tällä hetkellä 7,7 miljardia ihmistä. Siitä 3,5% tarkoittaisi 271 miljoonaa ihmistä. Nätisti sanottuna 7,6 miljoonaa ihmistä jää aika roimasti toivotun rajan alapuolelle, mutta jos mietitään mikä muutos on tapahtunut viimeisen vuoden aikana ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, luvuista ei pidä mielestäni lannistua. Päinvastoin, nyt olisi hyvä hetki voimaantua I Will Survive -kappaleen tahtiin. Seuraava globaali ilmastolakko järjestetään jo 29.11. Jännittävää nähdä yltääkö sen luvut lähellekään edellisen lakkoviikon osallistujamäärää – vai kirmaako se luvuiltaan peräti ohi? Joka tapauksessa, laittakaa kalenteriin merkintää ja välittäkää tietoa eteenpäin.
Jatketaan rumpujen rummuttamista, järjestäytymistä ja sinnikästä ilmastotyötä, joka ikinen, omalla tahollamme, omilla tavoillamme. Ottamalla selvää asioista, jakamalla tietoa, osallistumalla tapahtumiin, keskustelemalla, menemällä epämukavuusalueelle ja laajentamalla näkökulmia. Ja hyvin tärkeä asia: valeuutisten, epäilyksien herättämisen ja muiden hölmöjen keinojen ei saa antaa johdattaa harhaan. Tiede on yksiselitteinen ja olemme vatvoneet jo liian kauan.
On hyvin tärkeää, että mekin täällä pienessä Suomessa teemme parhaamme yksilöllisellä ja yhteisöllisellä tasolla sen eteen, että tavoitteemme hiilineutraaliuudesta vuoteen 2035 mennessä toteutuu. Jos et oikein pysty motivoimaan itseäsi toimintaan, mieti vaikka Suomea EU:n puheenjohtajamaana ja sen tuomaa edustusasemaa päätöksenteossa. Minusta ainakin tuntuu, että jos nyt lisäämme pökköä pesään vielä entisestään, olemme aivan läpimurron kynnyksellä. Muutos ei etene lineaarisesti, vaan kun tietty piste on ylitetty, räjähtää liike lumipalloefektin tavoin, jolloin marginaalista muuttuu enemmistö.
Itse ainakin olen alkanut taas suunnitella minkävärisen ja mitä tuntivauhtia kiikkuvan keinutuolin vanhuksena haluaisin.
