Teksti: Luka Helsto
Kuluneen talven ja kevään aikana on jälleen käyty kiivasta keskustelua uskonnon opetuksesta kouluissa. Väittely sai alkunsa, kun opetusministeri Anders Adlercreutz nosti kissan pöydälle joulukuussa ja ehdotti kaikille yhteisen katsomusaineen opetukseen siirtymistä. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä esitti maaliskuussa samaa ja vetosi muun muassa nykyisen järjestelmän yhdenvertaisuusongelmiin sekä kustannussyihin. Keskustelu yhteisestä katsomusaineesta on enemmän kuin tervetullut.
Nykyinen malli, jossa oppilaat on jaettu uskonnon mukaan eri opetusryhmiin, ei tosiaankaan ole yhdenvertainen. Pienillä paikkakunnilla muiden kuin evankelisluterilaisen uskonnon opetus ei monesti toteudu, sillä opetuksen järjestäjä on velvollinen järjestämään oman uskonnon opetusta vain, jos vähintään kolme oppilasta sitä vaatii. Vaikka pienemmän uskontokunnan omalle opetukselle riittäisikin tarpeeksi oppilaita, ei se vielä takaa laadukasta ja yhdenvertaista opetusta. Kaikkien uskontokuntien omalle opetukselle ei löydy riittävästi päteviä opettajia. Pienempien uskontojen opetus on toisinaan myös ulkoistettu koulun ulkopuolelle, jolloin opetussuunnitelman toteutumista on mahdoton valvoa.
Moni yhteistä katsomusainetta vastustava on kuitenkin esittänyt huolensa siitä, miten eri uskontokuntiin kuuluville oppilaille voidaan opettaa uskontoa yhteisesti. Esimerkiksi USKOT-foorumi on puolustanut uskontokuntien omaa opetusta. Foorumin mielestä tarve yhteiselle opetukselle kumpuaa enemmistön tarpeesta. Ymmärrettävänä pelkona on, että kristinusko dominoisi yhteisen aineen sisältöjä. Usein kuitenkin unohtuu, että uskonnon opetus ei ole enää vuosikausiin ollut tunnustuksellista, vaan uskonnon tunnit ovat pikemminkin uskontotiedon tunteja, joissa käsitellään neutraalisti eri uskontoja, niiden historiaa sekä vaikutusta yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Eri uskontojen sekä elämänkatsomustiedon eli ET:n, opetuksen yhdistäminen yhdeksi oppiaineeksi ei silti ole helppo projekti. Yhteistä ainetta suunnitellessa tulee tasapainoitella paitsi eri uskontojen, myös nykyisen ET:n ja uskonnon opetussuunnitelmien välillä. ET:ssä käsitellään paljon omaa identiteettiä, arvoja sekä ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia. Selvää on, että uuteen aineeseen ei voi ottaa kaikkia uskonnon ja ET:n sisältöjä – jostain on karsittava. Sisältö ratkaisee, tuntevatko kaikki uskontoryhmät, uskonnottomat, ateistit sekä oppilaat ja vanhemmat vakaumukseen katsomatta uuden aineen omakseen.
Nyt jos koskaan olisi kuitenkin tärkeä pyrkiä lisäämään eri uskontojen välistä dialogia ja keskinäistä ymmärrystä toisten pyhästä. Elämme aikaa, jona vastakkainasettelu, ääriajattelu ja vihapuhe ovat jälleen nostaneet päätään. Sosiaalisessa mediassa eri uskontokunnista lietsotaan valheellisia stereotypioita, Lähi-idän sodissa uskonnot näyttelevät merkittävää roolia ja Suomessakin laitaoikeisto käyttää erityisesti islamia poliittisena lyömäaseena.
Tuntuu erikoiselta, ettei 2020-luvun Suomessa voisi opettaa uskontoja ja maailmankatsomuksia kaikille yhteisesti. Ei yhteiskuntaopin tunneillakaan jaeta oikeistolaisia ja vasemmistolaisia eri luokkiin. Koulun tehtävä on tuoda eri taustoista tulevia oppilaita yhteen ja luoda turvallinen tila, jossa uskonnoista, katsomuksista, arvoista ja niiden vaikutuksesta kulttuuriin ja yhteiskuntaan voisi keskustella yhdessä toisia kunnioittaen. Uskontodialogin lisääminen on yksi tärkeimmistä keinoista yhteiskunnallisen polarisaation hillitsemiseksi. Koulun tulee olla paikka tälle dialogille ja siksi yhteinen katsomusaine on nyt enemmän kuin tarpeellinen. Miksei suoraan nimettäisi ainetta uskontodialogiksi?