Avainsana: 5/23

Julkaistu

Aktivismi merkityksellisenä tekona, mitä se tarkoittaa ja kenelle?

Pääkirjoitus

ETSIJÄ-LEHDESSÄ itseäni eniten viehättää sen pohdinnallisuus. Olen itse kroonisen utelias ja rakastan pysähtyä analysoimaan ja miettimään maailman moninaisuutta, enkä ikinä kyllästy oppimaan uutta tai laajentamaan omaa perspektiiviäni siitä, mitä maailma on tai voisi olla. Yhdenvertaisuus ja radikaali rehellisyys ovat omassa arvomaailmassani korkealla, joten pyrin toteuttamaan niitä myös tuoreessa päätoimittajan pestissäni. Maailma on täynnä kiinnostavia kokemuksia ja näkemyksiä, jotka ansaitsevat tilaa julkisessa keskustelussa ja vaikka Etsijällä onkin pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani, on lisätä sitä entisestään ja se näkyy myös tässä numerossa.

Asetin lehden teemaksi väljästi aiheen Aktivismi merkityksellisenä tekona, ja toivoin kirjoittajien lähettävän ajatuksiaan siitä, miksi he osallistuvat kansalaisvastarinnalliseen tai aktivismi-toimintaan ja miten se vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa sekä olemassaoloonsa. Eri kirjoittajien teksteistä nousee selvästi esiin yhtäläisyyksiä: toimeen tartutaan sisäisestä paineesta, voimakkaasta tunnelatauksesta, joka sysää kirjoittajat toimimaan, vaikka se ei välttämättä olisi helppoa tai miellyttävää. Lisäksi tekstejä yhdistää yhteisöllisyyden tärkeys ja niiden voimaannuttava potentiaali, sekä toivo jostakin toisenlaisesta maailmasta ja tämänhetkisten olosuhteiden muuttumisesta.

Planeettamme lähestyessä kiehumispistettä niin ilmastokriisin kuin poliittisten jännitteidenkin kärjistyessä, tahdoin antaa äänen mahdollisimman monille erilaisille yksilöille, jotka pyrkivät toiminnallaan tekemään maailmasta paremman paikan elää ja olla, niin itselleen kuin muillekin ympärillään. Vastauksena maailmantuskaan voi olla aktiivinen toiminta ja oman yhteisön löytäminen toiminnan parissa.

”Etsijällä on pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani on lisätä sitä entisestään.”

Saamelainen Áidna kertoo rohkeasti tarinansa oman identiteettinsä löytämisestä ja sen kietoutumisesta ympäristönsuojeluun ja hänen muuttuneeseen luontosuhteeseensa. Kirjoittajalle on luontevampaa kirjoittaa englanniksi, joten hänen tekstinsä esiintyy tässä numerossa englanninkielisenä alkuperäistekstinä, sekä itseni kääntämänä myös suomeksi.

Monikansallisuus näkyy myös Tampereen yliopiston rauhan instituutin tutkijaryhmässä, jota haastattelin lehteen heidän juuri käynnistyneestä tutkimuksestaan vastarinnan muodoista ja toivon käytännöistä. Sen lisäksi, että tutkijaryhmän jäsenet edustavat yhdeksää eri kansallisuutta ja puhuvat eri äidinkielillä, heidän tutkimuskohteinaan on esimerkkejä vastarinnasta ympäri maailmaa.

Maailman yhteisyys ja vääjäämätön vuorovaikutus tarkoittaa sitä, että joudumme sekä saamme huomioida koko maailman tapahtumia ja seurata kansainvälisiä ilmiöitä. Palestiinan ja Israelin välinen konflikti on jatkunut kymmeniä vuosi, mutta vasta tämän vuoden keväällä kansainvälinen yhteisö on alkanut laajemmin julkisessa keskustelussa sekä kansainvälisissä instituutioissa tutkia Israelin toimia palestiinalaisten kansanmurhana.

Monet järjestöt ja ihmisoikeusaktivistit ympäri maailmaa ovatkin osoittaneet mieltään Israelia vastaan tai toimineet solidaarisuudesta palestiinalaisten kanssa tänä keväänä. Myös Suomessa mielenilmauksia on nähty paljon. Tällä hetkellä (22.5.2024) Tampereen yliopiston edessä on maanvaltausleiri, jonka osallistujat vaativat yliopistoa katkaisemaan yhteistyönsä Israelin kanssa. Oskari Saari kirjoittaa peloistaan tulevaisuudesta ja kertoo, miksi hän on solidaarisuusleirillä. Saaren alkuperäisteksti on kirjoitettu englanniksi, joten sekin ilmestyy tässä numerossa kahdella kielellä.

Kaikki tämän numeron aiheet ja kirjoittajat eivät kuitenkaan ole niinkään globaaleja, vaan tekstejä ja kirjoittajia on myös hyvin läheltä ja tutuista aiheista. Erityisesti lukijamme, jotka opiskelevat ovat saattaneet kuulla tai jopa osallistua viime syksynä ympäri Suomea tapahtuneisiin yliopistojen ja korkeakoulujen sekä ammattikoulujen ja lukioiden valtauksiin hallituksen leikkauspolitiikka vastaan. Stefan Saarinen kuljettaa lukijan Tampereen yliopiston valtaukseen avaamalla omaa kokemusmaailmaansa hyvin kehollisesti ja visuaalisesti.

Syksy Waldénin analyyttinen ja voimakas essee queer-kokemuksesta, -tiloista ja yhteisöllisyydestä avaa puolestaan yhteiskunnallista kehystä sukupuolisuudesta ja siihen liittyvästä julkisesta keskustelusta, niin kansainvälisellä kuin paikallisellakin tasolla. Tekstin kautta käy hyvin selväksi, miksi LGBTQ-yhteisön oikeuksista on edelleen keskusteltava ja niitä on yhä edistettävä uudesta oikean suuntaisesta translaista huolimatta.

Yksi tavoitteistani päätoimittajana on myös tuoda lisää vaihtelevuutta Etsijässä esiintyviin juttutyyppeihin ja siksi aloitinkin uutispalstan. Tarkoitukseni on nostaa jokin tai joitain kulloisenkin numeron teemaan sopivia ajankohtaisia ja uutisellisia kirkollisia tai uskonnollisia aiheita lähitarkasteluun. Tuloksena saattaa olla yksi uutinen, kommentti olemassa olevaan uutiseen tai kooste muutamasta ajankohtaisesta uutisesta. Tämän numeron teemaan sopien Anne Hammed Diakonissalaitokselta kertoo heidän tekemästään analyysistä hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristyksistä. Lisäksi katsomme tarkemmin Tampereen seurakuntayhteisön palkittua Turvallisempi seurakunta -lausuntoa.

Tilda Enne

Kirjoittaja on Etsijän tuore päätoimittaja, journalistiikan opiskelija ja krooninen ajattelija, jolla on palava halu ymmärtää maailmaa.

Julkaistu

Minäkö vaikuttaja?

Pääkirjoitus

ON taas kriisin aika. Istun työpöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos hengähtääkseni taittamisen lomassa. Yhtäkkiä ajatus ilmaantuu mieleeni: minäkin olen vaikuttaja.

Valitsin vuoden toisen Etsijän teemanumeron aiheeksi vaikuttamisen. Ajattelin, että olisi hienoa kuulla innostavien nuorten näkökulmia ja kokemuksia siitä, millaista nykypäivän vaikuttaminen on. Nuorilla vaikuttajilla olisi varmasti jaettavaa. En kuitenkaan tajunnut lehteä suunnitellessa, että minullakin on henkilökohtainen näkökulma vaikuttamiseen.

Jokainen meistä on vaikuttaja omassa elämässämme. Jokaisella meillä on asioita, joista rakastamme puhua perheelle, ystäville ja joskus myös puolitutuille tai tuntemattomille. Se on arkipäiväistä vaikuttamista, joka monesti unohtuu, kun mietimme nykypäivän vaikuttajia.

”Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.”

Kun puhumme vaikuttajista, tai tuttavallisemmin “influenssereistä”, ajatuksemme siirtyy sosiaaliseen mediaan, kaupallisiin yhteistöihin ja someprotesteihin. Vaikuttaminen ei kuitenkaan tarvitse näkyvää somepresenssiä ja uraa sosiaalisen median tai vaikkapa politiikan saralla. Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.

Haastatellessani nuorta kirkkovaikuttajaa Pia Kärkeä kysyin hänen arvoistaan, jotka ohjaavat hänen vaikuttajauraansa. Kirjoittaessani puhtaaksi haastattelua jäin pohtimaan sitä, mikä on minun elämäni keskiössä. Niin mitä ne minun arvoni ovat? Ajatus tuli kristallinkirkkaasti: haluan, että jokainen kohtaamani ihminen ja läheinen oppisi tuntemaan Jeesuksen ja alkaisi elää lähetettynä.

”Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty.”

Se, että minäkin olen arkielämän vaikuttaja, on yhtä aikaa innostava ja pelottava ajatus. Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty. Ajatus on järäyttävä, mutta myös äärettömän innostava.

Omia kokemuksiaan vaikuttamisesta pääsevät kertomaan NAVI:ssa vaikuttava Pia Kärki ja teologiaa opiskeleva Pietari Jetsonen. Jetsonen pohtii esseessään nykyajan vaikuttamiskulttuuria ja sosiaalista mediaa, Kärki taas kertoo haastattelussaan henkilökohtaisia kokemuksiaan kirkossa vaikuttamisesta. Karoliina Virkkunen lähestyy ASMR-ilmiötä henkilökohtaisesta näkökulmasta. Lisäksi numerossa on mukana tavallisen tapaan kulttuurikritiikkiä ja ensimmäistä kertaa myös runoja.

Millaisten arvojen puolesta sinä taistelet omassa elämässäsi? Kehotan jokaista pohtimaan arvoja, joiden mukaan elää. Arvojen reflektointi on terveellistä ja järkevää, olit sitten uskova tai ateisti. Teoillamme ja sanoillamme on todella merkitystä. Kuten Lauri Nolte kirjoittaa runossaan, jonka löydät “Kirjoituksia pöytälaatikossa” -osiosta, valonkantajilla on vastuuta. Olkaamme siis valonkantajia, jotka heijastavat kaikella mitä teemme omia arvojamme.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.

Julkaistu

ASMR on kihelmöivää rauhaa, jota kaikki eivät tunne

Karoliina Virkkunen

ISTUMME mummoni keittiönpöydän ääressä ja pula-aikaan tottunut mummo viikkailee rauhallisin liikkein muovipusseja kauniiksi nyyteiksi, koska haluaa säilyttää ne. Olen 10-vuotias. Muovipussien rapina ja mummoni pehmeiden käsien lempeä liike hiljaisessa keittiössä saa aivoni hyrisemään. Korvani takaa lähtee selkäpiitä alas ihana väreilyn tunne. Tuijotan tyhjyyteen ja rentoudun makaroniksi.

Muistan tällaisia rentouttavia kokemuksia myös koulusta, kun opettaja tuli henkilökohtaisesti auttamaan minua tehtävien kanssa hiljaisessa luokassa. Opettajan kuiskinta ja ympäriltä kuuluva kynien rapina oli huumaavaa. Lukiossa en olisi millään halunnut luopua ruotsin sijaisesta, jonka pelkkä puheääni aiheutti minussa tämän tunteen.

Lukioikäisenä olin oppinut jo vähän häpeämään tätä tunnetta, vaikka salaa hivelinkin niskaani kynänvarrella samaan aikaan, kun ruotsin sijainen kertoi rauhallisella äänellään adverbeista. En uskaltanut kertoa kellekään saavani outoa tyydytystä oudoista asioista. Pelkäsin olevani yksin asian kanssa.

Oliko tunne seksuaalinen? Ei. Lohduttava? Ehkä.

”Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa.”

Vuonna 2011 koin valaistuksen seikkaillessani lempiharrastukseni Youtuben parissa. Olin jo tallennellut itselleni lukuisia videoita, joiden sisältö oli tahattoman rentouttavaa. Pehmeästi puhuvia ihmisiä ja mukavia ääniä, joiden äärellä rentouduin salamyhkäisesti yksin kotonani kuin isokin rikollinen. Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa. Valaistuksen hetken koin törmätessäni videoon, jonka otsikossa oli kirjainyhdistelmä ASMR.

ASMR on nykyään valtavirtaa, mutta moni ei tunne sen alkuperää. Kuva: Pixabay

Olin törmännyt ensimmäiseen ihmiseen, joka äänitti videolle ASMR-kihelmöintiä aiheuttavia ääniä tarkoituksella. Kanavan nimi oli GentleWhispering, ja sen taustalla toimiva Maria Viktorovna on nykyään luultavasti maailman kuuluisin ASMR-taiteilija.

Tuohon aikaan ASMR-yhteisö oli vielä pieni ja marginaalinen yhteisö internetissä, enkä tuntenut lisäkseni ketään oikeassa elämässä, joka olisi tiennyt mistä on kyse. Otin asian kuitenkin rohkeammin puheeksi, kun vihdoin tiesin, että en ole hullu enkä yksin. Yllätyksekseni myös veljeni tunnisti tämän nautinnon ja kertoi, että esimerkiksi pihasoran rapina auton renkaiden alla oli miellyttävää.

ASMR-tunnetta aiheuttavista äänistä ja visuaalisista liikkeistä käytetään yleisesti käsitettä trigger, triggeri. Toimivat triggerit ovat yksilöllisiä, ja niiden toimivuus voi riippua esimerkiksi vireystilasta ja ympäristöstä. Sama video ei välttämättä toimi joka kerta vuosikausia, vaan sen vaikuttavuus voi välillä sammua. Olen kokenut myös ajoittaista kyvyttömyyttä kokea ASMR-tunnetta ylipäätään.

ASMR-videoiden ilmiö räjähti Youtubessa muutamassa vuodessa valtavaksi, ja uusia ASMR-taiteilijoita, asmrtisteja, tuli esiin kuin sieniä sateella. Taisinpa itsekin ladata Youtubeen muutaman videon. Nykyisin ASMR-videot ovat valtavirtaa ja samalla niiden alkuperä on hämärtynyt.

Moni mieltää ASMR:n pelkiksi rentoutusvideoiksi, joissa kuiskitaan ja naputellaan esineitä kynsillä. Toiset pitävät sisältöjä omituisen seksuaalisina ja ASMR-videoiden joukkoon on ilmestynyt paljon myös seksuaalissävytteisiä videoita — tai vähintäänkin sellaisia, joiden tarkoituksena on luoda illuusioita intiimistä läheisyydestä esimerkiksi tyttöystävä-roolileikkien muodossa. Niissä hyödynnetään parasosiaalisuutta ja houkutellaan näin myös seuraajia tai jopa kuukausitilaajia, jotka maksavat sisällöstä. Parasosiaalisuudella viitataan illuusioon aidosta ihmiskontaktista tai -suhteesta esimerkiksi somevaikuttajan kanssa.1

Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan. Käsitteen autonomous sensory meridian response kehitti Jennifer Allen vuonna 2010 kuvaamaan tunnetta, jota itse tunsi, mutta josta oli vaikea keskustella muiden kanssa. Käsite lähti leviämään, kun Allen perusti ilmiölle oman ryhmän Facebookiin.2 Käsite oli siis todellakin uusi, kun itse törmäsin siihen ensimmäisen kerran vuonna 2011.

”Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan.”

Ymmärrys siitä, että kaikki eivät kykene kokemaan ASMR-tunnetta muotoutui, kun käsite alkoi levitä internetissä. Sittemmin ilmiöstä on tehty tutkimusta esimerkiksi psykologian kentällä, mutta vieläkin tunteen syntymekanismit ja syyt ovat melko tuntemattomat.

Esimerkiksi Giulia Lara Poerion, Emma Blakeyn, Thomas J. Hostlerin ja Theresa Veltrin katsaus kahteen tutkimukseen erotteli ASMR-tunteen muista verrattavista elämyksistä, kuten taiteen kokemisesta ja totesi, että ASMR-videot voivat tuoda myönteisiä terveysvaikutuksia erityisesti niille, jotka ilmoittivat kykenevänsä kokemaan ASMR-tunnetta.

Taiteen kokemisessa tyypillistä oli, että innostus vaikkapa vaikuttavan musiikin äärellä nosti sydämen sykettä, kun taas ASMR vaikutti sykettä laskevasti. ASMR-kokemus lisäsi myös ihon sähkönjohtavuutta, mikä toisaalta kertoo sympaattisen hermoston aktivoitumisesta eli jännittyneisyyden noususta. Tutkijat huomauttivat, että vaikka laskeva sydämen syke ja tällainen aktivoiva vaikutus näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, on tämä fysiologisesti mahdollista. Heidän mukaansa tämä voi kertoa siitä, että ASMR on emotionaalisesti monimutkainen ilmiö.

Tutkittavat kertoivat myös videoiden tuomasta yhteyden tunteesta (connectedness).3 Tällainen yhteyden kokemus viittaa aiemmin mainitsemaani parasosiaalisuuteen. Erityisesti intiimit roolileikkivideot voivat helpottaa yksinäisyyttä, jota moni nykyajan maailmassa tuntee.

Itselleni tällainen parasosiaalinen intiimiys ja lohduttavat roolileikit eivät ole olleet tärkeitä ja personal attention eli henkilökohtainen huomiointi ei toimi minulle triggerinä. Minun on itse asiassa helpointa keskittyä nauttimaan tunteesta, kun minuun ei kiinnitetä mitään huomiota, eikä minun tarvitse vastata toisen ihmisen huomioon. Kuten tutkimuksessa todettiin, ASMR voi olla emotionaalisesti monimutkainen ilmiö. Yhteyden kokeminen voi olla osa sitä, mutta ASMR-kihelmöintiä voi kokea myös ilman.

Paperin kahina ja kirjoittamisesta lähtevä ääni voivat toimia ASMR-triggereinä. Kuva: Pixabay

”En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.”

Itselleni ASMR-videot ovat toimineet ennen kaikkea rauhoittavina kokemuksina, ja ne ovat auttaneet minua myös keskittymään esimerkiksi kirjallisiin töihin. ASMR maadoittaa ja luo turvallisen kuplan, jossa keho ja mieli löytävät täydellisen rauhan tunteen. Kupla on hyvin herkkä ja särkyy helposti, jos ympäristöön tai kehoon tulee häiriötekijöitä. En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.

Katson ja kuuntelen ASMR-sisältöjä kuitenkin myös silloin kun tiedän, etten voi kokea varsinaista kihelmöintiä. Esimerkiksi iltaisin peiton alla se ei ole mahdollista, koska peitto koskettaa ihoa ja näin estää kihelmöinnin. Rauhoittavat äänet alkavat kuitenkin nukuttaa minua. Katson usein samoja videoita uudelleen, sillä ennakoitavuus tuo turvaa ja auttaa entisestään rentoutumisessa.

Minulle tehokkaimpia triggereitä ovat pehmeä puhe ja aksentit, rapinat ja kahinat, tietyt sanat ja ilmaisut ja rauhallinen liikehdintä. Kuiskaus ei toimi minulle, mikä on harmi, sillä ylivoimainen enemmistö puhutusta ASMR-sisällöstä on kuiskattua.

Erityisen kiehtovaa on tahaton ASMR eli sisällöt, joita ei ole alun perin tarkoitettu ASMR-taiteeksi. Tahattoman triggeröiville videoille on olemassa myös omia Youtube-kanavia. Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa. Tällaisia tilanteita saattavat yhä olla esimerkiksi apteekin tai jonkun viraston luukulla asiointi.

”Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa.”

ASMR-käsitteen ja sitä ympäröivän yhteisön löytyminen oli minulle aikanaan valtavan tärkeä juttu. Vietin paljon aikaa Youtubessa ja keskustelupalstoilla keskustellen muiden yhteisön jäsenten kanssa. Etsin myös innolla uusia taiteilijoita, joiden sisältö toimisi minulle. Nykyisin kyky tuntea ASMR-kihelmöintiä on lähinnä mukava lisä elämään, ja olen siitä kiitollinen. Minulla on paljon myös elämää hankaloittavia aistiyliherkkyyksiä, ja ASMR auttaa minua hivelemään aistejani hyvällä tavalla.

Kirjoittaja tuntee ASMR-kihelmöinnin lähtevän oikeanpuoleisen korvan takaa. Kuva: Kimia Zarifi, Unsplash

Aistiherkkyyksien yhteys ASMR:ään on mielenkiintoinen asia, sillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät voi sietää ASMR-ääniä esimerkiksi misofonian vuoksi. Erityisesti syömisen äänet ovat monesta suorastaan kuvottavia. Misofonia tarkoittaa herkistymistä ja inhoa arkipäiväisiä, usein toistuvia ääniä kohtaan. Näitä voivat olla esimerkiksi syömisen ja hengittämisen äänet.4

Itselleni syömisen äänet ovat miellyttäviä ja katson mielelläni ASMR-videoita, joissa syödään. Myös suusta kuuluvat maiskahtelevat äänet kutittelevat aivojani. Yläasteella olin salaa innoissani kielistudio-tunneista, joissa opettaja puhui maiskutellen mikrofoniin ja me oppilaat kuuntelimme häntä kuulokkeista omissa kopeissa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni luokassa koki opettajan äänen miellyttävänä, kuinka moni kuvottavana ja kuinka moni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.

Vaikka kaikki eivät pystykään kokemaan ASMR-kihelmöintiä ja osa kärsii misofoniasta, suosittelen jokaista etsimään elämäänsä ääniä, jotka miellyttävät ja rauhoittavat. Siinä missä itse saan äänimaljaterapiasta migreenin, voi sellainen olla toiselle erittäin terapeuttista. Myös luontoäänet linnunlaulusta veden liplatukseen ja sateen ropinaan voivat auttaa rentoutumaan vaikka omassa olohuoneessa.

Kirjoittaja on pitkän linjan ASMR-intoilija ja ensimmäisen kesän palstaviljelijä.

Lähteet

  1. Rotola-Pukkila, Miisa & Pekka Isotalus. 2021. Ystävyyttä vai illuusiota? Parasosiaalisen suhteen näkyminen seuraajien viesteissä sosiaalisen median vaikuttajalle. Lähikuva – Audiovisuaalisen Kulttuurin Tieteellinen Julkaisu, 34(2-3), 95–110. https://doi.org/10.23994/lk.111163
  2. https://asmruniversity.com/2016/05/17/jennifer-allen-interview-coined-asmr/#more-5769
  3. Poerion, Giulia Lara & Emma Blakey & Thomas J. Hostler & Theresa Veltri. 2018. More than a feeling: Autonomous sensory meridian response (ASMR) is characterized by reliable changes in affect and physiology. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0196645
  4. https://anna.fi/hyvinvointi/terveys/arsyttaako-maiskutus-tai-rouskutus-syyna-voi-olla-misofonia
Julkaistu

Kirkossa vaikuttava Pia Kärki taistelee nuorten äänen puolesta

Petra Uusimaa

PIA Kärki on 19-vuotias helsinkiläinen vaikuttaja, joka hurahti kirkkovaikuttamiseen rippikoulun jälkeen. Hän on jo vuodesta 2019 alkaen pyrkinyt lisäämään nuorten ja nuorten aikuisten ääntä kirkossa ja kokeekin sen erääksi suurimmista unelmistaan – jotta nuoria todella alettaisiin kuunnella.

Kärki on lopettamassa juuri viimeistä vuottaan aikuislukiossa. Vapaa-ajalla hän kertoo rakastavansa maalaamista ja tietysti vaikuttamista. Kärki on ennen kaikkea motivoitunut pitämään nuoria ja nuorten ääntä esillä.

Pia Kärki vuoden 2022 Nuorten tulevaisuusseminaarissa. Kuva: Joonas Hiltunen

Oman äänen kuuluvuuden puolesta tulee taistella, painottaa Kärki. Seurakunnan työntekijät ovat monesti niin kiireisiä, että heitä täytyy lähestyä useampia kertoja. Tästä ei kannata pelästyä tai harmistua, hän jatkaa.

“Pitää olla rohkea eikä saa luovuttaa, vaikka tuntuisikin siltä, että haluaa luovuttaa ja ettei tästä tule mitään, pitää jaksaa taistella. Kannattaa muistaa pitää esillä omia asioita.”

Miten Kärjestä tuli vaikuttaja?

Kärki on tällä hetkellä mukana NAVI:ssa, johon hän liittyi täytettyään 18. NAVI eli nuoret aikuiset vaikuttavat kirkossa -vaikuttajaryhmä koostuu hiippakuntien lähettämistä edustajista ja varaedustajista sekä erilaisten kristillisten järjestöjen edustajista. Kärki edustaa Helsingin hiippakuntaa varajäsenenä ja kuuluu tämän lisäksi Helsingin Paavalin seurakunnan nuorten vaikuttajaryhmään.

Kärki kertoo vaikuttamisuran lähteneen liikkeelle, kun hän kävi rippikoulun vuonna 2019. Rippikoulun jälkeen hän sai kutsun nuorisotyöntekijältä projektiin, jossa suunniteltiin nuorille ja nuorille aikuisille oma talo. Kärki pääsi mukaan tiimiin, joka sai suunnitella taloon esimerkiksi playstation-pelipisteitä nuorille.

Sen jälkeen Kärki hurahti kirkkovaikuttamiseen.

“Projekti oli minusta tosi hieno juttu ja olin yllättynyt, että onko kirkkovaikuttaminen tällaista. Kirkkohan on tosi siisti juttu!”

Tämän jälkeen Kärki kävi projektiin kuuluvissa vaikuttajakoulutuksissa. Hän on osallistunut Nuorten tulevaisuusseminaariin sekä seminaaritiimiläisenä että tuutorina. Kärki on ollut mukana Paavalin seurakunnan nuorten vaikuttajatiimissä aina sen perustamisesta lähtien ja on myös kirjoittanut Lasten ja nuorten keskuksen lehteen Villiin kolumneja.

Perusarvoina reiluus ja toisten kunnioittaminen

Kärki on vaikuttanut kirkossa pitkään.

“Olen aika monen seurakunnan toiminnassa mukana. Tarkkailen ja kokeilen verkostoitua”, kuvailee Kärki. Hän tiivistää perusarvoksensa perheet ja läheiset, joka näkyy siinä, että hän viettää paljon aikaa esimerkiksi pitämällä yhteyttä vanhempiinsa ja ystäviinsä.

“Minulle tärkeitä arvoja ovat myös toisten kunnioittaminen, reiluus ja yleinen hyvyyteen pyrkiminen – olla itselle ja toiselle hyvä ja pyrkiä siihen, että kaikessa tekemisessä näkyisi sellainen hyvyys”, sanoo Kärki.

Tämä näkyy myös hänen vaikuttamisessaan, sillä Kärjelle on tärkeää tuoda esille niiden nuorten ääntä, jotka eivät välttämättä itse uskalla käyttää sitä.

“Minulle tärkeitä arvoja ovat myös toisten kunnioittaminen, reiluus ja yleinen hyvyyteen pyrkiminen.”

“Saatan olla joskus viemässä ajatuksia eteenpäin ja kysymässä työntekijöiltä, voisiko teillä olla kiinnostusta tehdä jotain tällaista.”

Hän kertoo mielellään kannustavansa muita ihmisiä.

“Toisaalta olen myös hyvin kriittinen itseäni kohtaan”, hän jatkaa. “Siinä on ristiriita, kun yrittää olla toisille armollinen ja sitten on itselle niin kriittinen. Sen takia tarkkailen omaa toimintaani aika paljon.”

Nuorista oppii kuuntelemalla heitä

Kärjelle vaikuttamisessa kaikkein tärkeintä on reiluus – se, että kaikki tulevat varmasti kuulluksi. Kun kysyin Kärjeltä, mikä on tärkeää nuorten aikuisten äänten lisäämiseksi, hänellä oli suora vastaus valmiina: yksinkertaisesti kuuntelemalla nuoria.

“Nuorista ja nuorista aikuisista puhutaan todella paljon, mutta toivoisin, että keskusteluihin otettaisiin mukaan nuoria ja nuoria aikuisia. Minusta tuntuu usein, että lehtijutuissa, joissa puhutaan nuorista, otetaan kommentoimaan vain aikuisia ihmisiä, eikä nuorilta oikeasti kysytä, mitä heille kuuluu ja miten he kokevat tämän asian.”

Kärki painottaa, että aikuisten täytyisi kuunnella nuoria. Ainoastaan sillä tavalla kuulemme, mitä nuorille todella kuuluu ja mitä he ovat mieltä heitä koskevista asioista.

Oman äänen kuuluville saaminen ei ole ollut aina helppoa Kärjellekään, mutta tilanne on hänen mukaansa muuttunut paljon. Nuorten vaikuttamismahdollisuudet ovat parantuneet ja Kärki kertoo myös oman itsevarmuuden kasvamisesta.

Pia Kärki (oikealla) ja Roni Vatto (vasemmalla) Malmin seurakunnan vapaaehtoisuuden pajapäivässä. Kärki ja Vatto edustavat Helsingin hiippakuntaa.

“Nykyään kun olen jo vaikuttaja, oppinut tosi paljon ja tehnyt monia juttuja, tuntuu, että oman äänen kuuluville tuominen on todella paljon helpompaa. Voi tulla jotain mutkia matkaan, mutta tietää kehen ottaa yhteyttä.”

Jos tuntuu, ettei saa omaa ääntä kuuluville, voi yhteyden ottaa esimerkiksi NAVI:n, opastaa Kärki. Pääasiana on vain taistella omasta paikastaan ja äänestään.

Miksi juuri kirkko?

“Kirkkovaikuttamisessa minua inspiroi se, että kirkko ei ole koskaan valmis ja aina on jotain tehtävää. Koskaan ei lopu puuhat kesken”, tiivistää Kärki, kun kysyn häneltä, mikä motivoi kirkkovaikuttamisessa. “Henkilökohtaisella tasolla minua motivoi myös se, että opin koko ajan lisää ja saan nähdä uusia ihmisiä ja verkostoitua.”

“Seurakunnista ja kirkoista tulee niin paljon eriäviä linjauksia, että minulla menee pää pyörälle. Toivoisin, että kirkkolla olisi selkeämpi ja yhteneväisempi linja.”

Kärki kertoo naurahtaen hänen olleen ennen vaikuttamisuraansa todella helsinkiläinen, mutta tuntevansa nykyään nuoria ympäri Suomea. Se on antanut myös perspektiiviä: seurakunnat eivät toimi samoin Helsingissä ja esimerkiksi Kuopiossa.

Kärki toivoisi, että kirkon linja selkenisi ja yhtenisi.

“Seurakunnista ja kirkoista tulee niin paljon eriäviä linjauksia, että minulla menee pää pyörälle. Toivoisin, että kirkkolla olisi selkeämpi ja yhteneväisempi linja.”

Tärkeintä Kärjen mielestä on kuitenkin se, että jokaisessa seurakunnassa kuunnellaan nuoria ja nuoria aikuisia.

“Koen, että olen omalla vaikuttamisellani saanut nuorten ja nuorten aikuisten ääntä kuuluville. Paavalin seurakunnassa olen puhunut pitkään nuorten aikuisten omasta toiminnasta ja nyt meillä on ollut lepoleirejä ja nuorten aikuisten iltoja.”

Kävijöitä on ollut vähän, mutta Kärki uskoo, että resursseja keskittämällä kävijöitä voisi olla enemmän. Kärjen unelmana olisi saada asialle kokonaan oma työntekijä.

Rakas, rikkinäinen kirkko

Kirkossa on myös paljon epäkohtia, jotka saattavat etäännyttää juuri nuoria. Kärki myöntää, että häntä harmittaa, kuinka hänelle niin paljon tarjonnut kirkko voi olla toiselle turvaton, epäoikeudenmukainen ja traumaattinen.

“Minusta on kurjaa, että minulle niin rakkaassa kirkossa on paljon turvattomuutta, hengellistä väkivaltaa, syrjintää ja epäreiluutta”, tiivistää Kärki.

Tästäkin huolimatta kirkko on alkanut kiinnostaa nuoria enemmän, kertoo Kärki ja sanoo olevansa tyytyväinen tähän suuntaa. Tämä johtuu Kärjen mukaan osaksi siitä, että kirkossa on alettu tietoisesti antamaan nuorille tilaa ja ääntä.

“Minusta on kurjaa, että minulle niin rakkaassa kirkossa on paljon turvattomuutta, hengellistä väkivaltaa, syrjintää ja epäreiluutta.”

Nuorten vaikuttamisen ansiosta kirkkoon tuodaan muutosta. Nuorten näkökulma on ainutlaatuinen ja Kärjen mukaan nuoriin pitäisi suhtautua asiantuntijoina, ei vain ihmisinä, joita kuunnellaan puolella korvalla.

Vapaa-ajalla Kärki rakastaa esimerkiksi maalaamista.
Muutoksia on kuitenkin tapahduttava

“Toivoisin, että kirkko olisi aidosti läsnä jokaisen elämässä ja että kirkko huolehtisi turvallisen tilan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.”

Kärki toivoo myös byrokratian vähentymistä ja sitä, että kirkko ulottaa toimintaansa myös kirkon ovien ulkopuolelle. Kirkon täytyisi tulla myös niiden elämään, jotka eivät käy kirkon toiminnassa.

“Toivoisin enemmän myös ilta- ja yöpainoitteista toimintaa, mutta se taitaa olla tällaisen yökukkujan oma toive”, naurahtaa Kärki.

Tärkeintä muutokselle on Kärjen peräänkuuluttama reflektointi — sekä kirkko-organisaation että työntekijöiden tasolla. Kirkosta täytyy olla vastaanottavaisempi myös seurakuntalaisten ideoille ja Kärjen mukaan olisi hyvä osallistaa myös seurakuntalaisia tapahtumien suunnitteluun ja toteuttamiseen.

“Toivoisin, että kirkko olisi aidosti läsnä jokaisen elämässä ja että kirkko huolehtisi turvallisen tilan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.”

“Minusta on tärkeää, että moni tulee tietoiseksi kirkon ongelmista ja haluaa tehdä asioita niiden eteen. On hienoa, että kirkon sisällä on havahduttu reflektoimaan enemmän omaa toimintaa ja pohdittu mikä toimii ja mikä ei.”

“Unelmieni kirkko olisi luova ja rohkea”, luonnehtii Kärki. “Sellainen, joka pitäisi usein yhteyttä seurakuntansa alueen ihmisiin, erityisesti heihin, jotka eivät käy kirkossa.”

Mitä seuraavaksi?

Kärki kertoo saaneensa juuri kuulla, että pääsee ylioppilaaksi tänä keväänä. Tulevaisuudessa suunnitelmissa on korkeakoulupaikka Helsingin teologisessa tiedekunnassa tai kulttuurintutkimuksen alalta.

“Jos olisin kirkon työntekijä, niin toivoisin, että pystyisin silloin tekemään asioita, joista nyt haaveilen vaikuttajana.”

Tulevaisuutta Kärki ei kuitenkaan uskalla suunnitella vielä kovin tarkkaan. Hän kovasti toivoo, että olisi syksyllä korkeakoulussa. Vaikuttamista hän aikoo kyllä jatkaa.

“Haluaisin opiskella vielä enemmän, miten voi toimia vaikuttajana. Sen jälkeen olen pohtinut, että perustaisi sometilin vaikuttamisesta”, kertoo Kärki.

Suurena unelmana Kärjellä on työskennellä joku päivä seurakunnassa.

“Jos olisin kirkon työntekijä, niin toivoisin, että pystyisin silloin tekemään asioita, joista nyt haaveilen vaikuttajana.”

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.

Julkaistu

Minä ja muut näkymättömät naiset autismin historiassa

“Lomake arvioi minua sen perusteella, kuinka maskuliininen olen.”

TÄMÄN oivalluksen tekee ruotsalainen kirjailija ja journalisti Clara Törnvall täyttäessään kyselylomaketta, jonka tarkoitus on kartoittaa hänellä esiintyviä autismin oireita. Erityismielenkiinnonkohteita käsittelevissä kysymyksissä korostuvat samat teemat: ajoneuvot ja numerot. Sen sijaan esimerkiksi sosiaalisuus ja kiinnostus kaunokirjallisuuteen esiintyvät lomakkeessa ikään kuin autististen piirteiden vastatekijöinä. Törnvall ryhtyy tekemään marginaaleihin merkintöjä. “Mieskysymys.”

Törnvallia haastatteleva psykologi kertoo, että kysymyksissä annettujen esimerkkien tilalle voi ajatella jotain muita sellaisia asioita tai ilmiöitä, joista on erityisen kiinnostunut. Törnvallille tämä selitys ei kuitenkaan kelpaa. Autistit ajattelevat asioita usein kirjaimellisesti, eivätkä osaa välttämättä tulkita kysymyksiä tällä tavoin. Miksi käsitys autismista sitten on edelleen niin sukupuolittunut, ja korostaa maskuliinisia mielenkiinnonkohteita ja “mieskoodattuja” piirteitä?

”Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.”

Clara Törnvallin Naisia autismin kirjolla (suom. Christine Thorel, Atena 2023) pureutuu naisten historialliseen näkymättömyyteen autismitutkimuksessa ja -tietoudessa ja tarkastelee haastattelujen, historiallisten esimerkkien sekä kirjailijan omien elämänkokemusten perusteella sitä, miten erilaisilla tavoilla naisten autismi voi ilmetä. 1900-luvun neuropsykiatrian piirissä vallalla oli pitkään uskomus, ettei tyttöjen ja naisten lievää autismia – siis sellaista, johon ei liity merkittäviä älyllisiä tai kielellisiä haasteita – ole olemassakaan.

Kyvyttömyys tai haluttomuus tunnistaa tyttöjen ja naisten autismia on johtanut siihen, että se on usein jäänyt diagnosoimatta. Vaihtoehtoisesti autismi on tytöissä usein tulkittu joksikin muuksi häiriöksi, kuten yleisiksi oppimisvaikeuksiksi. Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.

Olin itse vähällä olla yksi tällaisista tytöistä.

Sain autismidiagnoosin verraten myöhään, vasta noin 25-vuotiaana. Koko siihenastisen elämäni minua oli vaivannut tunne siitä, että olen niin olemuksellisesti erilainen, etten sopisi koskaan muiden joukkoon. Tuntui, että minussa oli jokin mystinen tekijä, joka oli muille ilmiselvä mutta itselleni näkymätön. Minua kiinnosti loputtomiin nesteiden liike, ja leikin koulun välitunneilla lätäköissä, minkä vuoksi minua pidettiin epäsiistinä ja lapsellisena. En osannut kunnolla mukautua sosiaalisiin normeihin, enkä jutella muiden kanssa niitä näitä; halusin luennoida erityismielenkiinnonkohteistani, jotka harvoin kiinnostivat muita. Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.

Myöhemmin opin “maskaamaan”, eli muita tarkkailemalla ja matkimalla ymmärtämään paremmin, miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan. Sain ystäviä ja opin piilottamaan epäsovinnaisimpia piirteitäni. Tutustuin myös toisiin autistisiin naisiin, joiden kanssa tunsin voivani olla vapaasti oma itseni. Tunne yleisestä ulkopuolisuudesta ei kuitenkaan hellittänyt. Se kulkee edelleen rinnallani.

”Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.”

Omista ekoistani – kuten erityismielenkiinnonkohteita autistien yhteisöissä nimitetään – merkille pantavimmat on ehkä ollut helppo mieltää jälkikäteen nimenomaan ekoiksi, koska ne ovat usein olleet stereotyyppisen maskuliinisia. Pikkutyttönä minua kiinnostivat autot ja dinosaurukset, aikuisena sotahistoria ja ydinfysiikka. Välissä on kuitenkin ollut kausia, jolloin olen keräillyt esimerkiksi korkokenkiä tai sisustanut vimmalla nukkekotia.

On paljonkin autistisia tyttöjä ja naisia, joiden ekot eivät vastaa stereotyyppisiä käsityksiä. Astioiden keräily tai julkisuuden henkilön fanitus voivat olla ekkoja, mutta ne jäävät usein vähälle huomiolle. 1980- ja 90-lukujen taitteessa autismitutkimusta tehnyt lastenpsykiatri Svenny Kopp, jota Törnvall kirjassaan haastattelee, kertoo huomanneensa jo varhaisessa vaiheessa eroja tyttöjen ja poikien ekoissa. “Mieslääkärit eivät kysyneet My Little Ponyista, he keskittyivät erityismielenkiinnonkohteisiin, joihin saattoivat itse samaistua”, Kopp kertoo.

Nykyajan diskurssissa autismi tulkitaan joskus uudeksi ilmiöksi. Korostuu näkökulma, jonka mukaan kaikki vähänkään erilainen käyttäytyminen tai ajattelu halutaan laittaa jonkin diagnoosin alle. Sinällään normaalien ja harmittomien persoonallisuuspiirteiden medikalisaatio on oma ongelmansa, mutta autismia ei keksitty 1900-luvulla. Törnvall kertookin kirjassaan kristinuskon historiasta löytyvistä niin sanotuista “pyhistä hulluista”, jotka nykytermein olisivat neurologisesti erilaisia, tai yhteiskunnasta syystä tai toisesta syrjäytyneitä eksentrikkoja.

”Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.”

Jotkut pyhät hullut ovat olleet nykynäkökulmasta tarkasteltuna todennäköisesti nimenomaan autistisia, kuten sydänkeskiajalla elänyt fransiskaanimunkki veli Ginepro, jolla oli tapana tehdä asioista kirjaimellisia tulkintoja ja olla yksityiskohdista tarkka. Ajateltiin, että tällaisilla henkilöillä oli erityinen suhde Jumalaan, ja heitä saatettiin ihailla suurestikin. Historiallinen ennakkotapaus siis osoittaa, että nykyään autismiksi kutsuttuja piirrekimppuja on esiintynyt aina. Se myös opettaa, että autismin tunnistaminen ei vaadi sen lääkitsemistä tai terapoimista pois. Autistit ovat kukoistaneet yhteisöissä, jotka ovat ymmärtäneet heidän erityispiirteitään. Tämä valaa toivoa tulevaan.

Naisia autismin kirjolla on ajatuksia herättävä lukukokemus. Nimenomaan autistisille naisille omistettu teos auttaa toki ymmärtämään naisten ongelmallista roolia autismin historiassa ja nykyhetkessä, mutta sitä voi tästä huolimatta suositella kaikille: erityisesti kuitenkin autisteille ja heidän läheisilleen. Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei kirjassa juurikaan pohdita varsinaista syytä tyttöjen ja naisten autismin erilaisuuteen poikien ja miesten autismiin verrattuna. Vaikka aihe on verraten uusi ja vastaamattomia kysymyksiä riittänee, olisin toivonut jonkinlaista, syväluotaavampaa pohdiskelua asiasta. Sukupuolieroihin liittyvät kysymykset ovat ongelmallisia ja ne nähdään nykykeskustelussa kiusallisina. Kysymysten käsittely ei kuitenkaan edellytä erojen luonnollistamista. Vaikka lasta ei voikaan kasvattaa autistiseksi tai ei-autistiseksi, olisi ollut mielenkiintoista tietää, voisiko esimerkiksi tyttöjen sosiaalisuutta ja kiltteyttä korostava kasvatus vaikuttaa siihen, millaiseen uomaan autismi heidän elämässään asettuu.

Toivon, että Naisia autismin kirjolla aloittaa laajemmankin autististen naisten esiinmarssin myös meillä Pohjoismaissa. Monille neurotyypillisille ensikosketus autismiin saattaa tulla mediasta, jossa valitettavan harvoin esitetään muita kuin stereotyyppisiä miesautisteja. Autististen naisten näkymättömyyden on aika tulla tiensä päähän.

Kirjoittaja on Oulussa asuva filosofian maisteri, joka viihtyy metsässä, lukee paljon ja soittaa kannelta.

Julkaistu

Vaikuttamisen strategia: kanna kivi kerrallaan vai raahaa kottikärryllinen?

Pietari Jetsonen

VAIKUTTAMINEN on kuin mainontaa. Kuten lähikaupan jokaviikkoisesta mainoslehtisestä tarttuu aina joku hyvä tarjous, niin käy myös somesta aina joku painuu päähän. Kuten mainoksen on tartuttava silmään, on somenkin oltava entistä huomiota herättävämpää. Kuka jaksaa rakentaa uutta Eiffelin tornia, jos edellinenkin kukkuu niin korkealla? Jääkö “vaikuttajiksi” enää vain ne parkkiintuneimmat, kenties jo itsensä kaupallisuudelle myyneet ammattilaiset. Ne, jotka saavat palkkaa “influenssoinnista”. Minne tipahtaa ainutlaatuisuus, todelliset mielipiteet ja ihmispersoonallisuudet, aitous?

Pieni stop-merkki ennen risteystä: mitä sinulle tulee mieleen sanasta vaikuttaminen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan verbi vaikuttaa tarkoittaa “jonkin voiman, toiminnan tai muun sellaisen kohdistumisesta johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan jokin muutos; olla osallisena johonkin”. Nykypäivänä kaikki vaikuttavat. Ovat vaikuttajia eli influenssereita, kuten finglish-tyyliin se sanottaisi. Huomautettakoon, että monesti nuorempi polvi tässä välissä virnuilee, jos joku auttamaton boomeri, näin Sanna Marinin trendaamaa sanaa lainatakseni, edes kokee tarpeelliseksi avata sanaa influensseri. Siispä latistukseksi kerrottakoon, että tämä sepustus tulee 23-vuotiaalta.

Sosiaalisesta mediasta on tullut tärkeä osa nykyajan vaikuttamiskenttää. Kuva: Melanie Deziel, Unsplash

Riski on, että niille ainutlaatuisuudelle ja todellisille mielipiteille käy kuin eduskuntavaaliehdokkaalle Helsingin vaalipiirissä: budjetti ei riitä, pyrkijöitä on aivan liikaa, ja kun se kuuluisa lentävä lehmä pitäisi luvata läpi päästäkseen. Vaikuttamishalu lopahtaa jo siihen, että kaikkea on niin paljon.

Kun Suomen maatalous tehostui, kykeni yksi viljelijä siihen, mihin ennen tarvittiin kylällinen miesoletettuja, ja maatilojen määrä väheni. Ammatillistuneet ahertajat täyttävät jo somen joka alustan. Miten tässä valtavuuden valtakunnassa, joka on täynnä osallistamista ja tarinallistamista, saamme millimetriäkään ahteriamme eteenpäin, naapurin ahterista puhumattakaan?

Miten se naapurin takamus sitten liikahtaisi?

Nykyajan vaikuttaminen on kerryttänyt itseensä ivanvivahteisen leiman, pullistunut niin suureen mittakaavaan, että kohta se joko hukuttaa meidät kaikki tai poksahtaa kuin pyörän takakumi. Internetin kytkemän maailman mainosvirrassa kohtaamme vaikuttamisyrityksiä alinomaa. Luemme räiskyvästä somehillunnasta – peukutamme ja tykkäämme siitä totta kai – ja näemme suoria lähetyksiä suurielkeisestä katuaktivismista. Niiden alkuaikojensa valtaisa potentiaali on kokenut inflaation. Bakteereille syntyy antibioottiresistenssi, ja me olemme menossa somevaikuttamisresistenssiin.

Ei meidän tarvitse keksiä uutta avaruusrakettia, eli luoda kahtasataa tuhatta seuraajaa tai neljää miljoonaa katsomiskertaa keräävää viraalivideota. Ei maailma niin paljoa näillä enää muutu. Historiassa mennään tanssien; kaksi eteen ja yksi taakse. Niin mentiin (tai pikkuhiljaa mennään) kulutuskäyttäytymisessäkin. Ensin oli hehkeää saada iso auto ja paljon rompetta, nyt taas moisia karsastetaan ja pieni autoton hippeily on hip. Näin mielestäni tulee käymään vaikuttamisessakin. Someprofiileita ja katukökötyksiä on kylliksi. Profiilit kuin katukapinointikin lipuu turhan herkäksi poseerauksen puolelle, ja kaikkihan voivat hymyillä kuvissa ja näyttää keskisormea kameran sammuttua.

”LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.”

Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava Pride on kasvattanut suosiotaan niin, että imago ottaa jo osumaa, ellei Priden aikoihin oman puljun logossa koreile viikon verran sateenkaaren värit. Yle uutisoikin pinkkipesusta 2.7.2021 nostaen esimerkin, kuinka ekologiseksi itseään nimittääkseen yritysten täytyy oikeasti tuoda toimenpiteetkin esiin, jotta ekoarvoviestintä menee läpi. Sateenkaarikansan saralla on tuntunut riittävän logon värjäys. Sen joka kerta tapahduttua törkypuhe pääsee valloilleen. Harva yritys puuttuu siihen kunnolla, jotta eivät vain menetä homovastaisten rahoja.

Kirkkokin nostaa salkoihinsa – siellä missä seurakuntaneuvosto sen sallii – sateenkaarilipun. Miksi? Esimerkiksi juuri 22.5.2023 uutisoitiin, että kokoomus ja keskusta potkitaan Pridestä ulos, ei kirkon mandaatit kumppanuuteen sen paremmat olleet vuonna 2019 virallisena tukijana, seuraavana vuonna toki vetäytyivät kohujen myötä. Totta, eivät kirkot ole sateenkaariystävällisiä. Turvallisuudesta ei ole mitään takeita. LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.

Ei kirkko kampanjoi selkeästi perusteettomien uskonkäsitysten oikaisemiseksi. Lukuisat raamatuntutkijat ovat todistaneet, ettei Raamattu vastusta homoja, koska tuona aikana ei edes tiedetty, mikä on homo. Suomessakin löytyy osaamista asiasta, mutta kirkko ei tartu heidän tietoonsa, vaan pelkäävät tuhansien herätysliikkeiden jäsenten katoa omaksi kirkokseen. Merkittävästi esimerkiksi eksegetiikan professori Martti Nissinen on asiaa tutkinut, mutta kirkkoa ei kiinnosta. Kirkko yrittää vaikuttaa, mutta ei ulkoisten mielipiteiden kiillotus sisäistä foobikkohiiltä sammuksiin puhalla.

”Rahan kanssa, rahan kautta ja rahassa” kuuluu ylistyslauseemme

Vaikuttamisen historiaa tutkaillessa internet tuntuu tietävän vain vaikuttajamarkkinoinnista, influencer marketing. Influencing Marketing Hub –sivuston mukaan kuulemma vanhin vaikuttamistarina löytyy 1760-luvulta. Savenvalaja Josiah Wedgwood onnistui ujuttamaan itsensä “modernin marketoinnin isäksi” tekemällä teeastiaston kuningatar Charlottelle. Hän brändäsi itsensä lyömälle itselleen ilmaisun “Potter of her Majesty”, eli Kuningattaren Savenvalajaksi. Taloudellinen hyöty tässä taatusti ketunhäntänä ollut, silloin kun pelkkä kuningattaren tykkääminen ei tuottanut kilisevää. Humanistina en jaksa taloudellista hössötystä, kaikki miettivät jo rahaa ja sen tahkontaa alati ja kaikkialla muutoinkin, joten käsitellään se puoli pois alta joutuin.

Somessa aina ohitan tarinat ja päivitykset, joissa lukee “kaupallinen yhteistyö”.

Sosiaalinen media tavoittaa ihmisiä, mutta luo idealistisen kuvan vaikuttajien elämästä. Kuva: Clark Tibbs, Unsplash

”En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee.”

Onnekseni se on ilmoitettava sisällön vastaanottajalle selkeästi. Ymmärrän, että ihmiset tekevät kaupallisia yhteistöitä naamanäkyvyyttyä ja taloudellista hyötyä saadakseen. Mutta kun tämä kaupallinen yhteistyö on hiipinyt kaikkialle, ja jos jotakuta rupesi sosiaalisessa mediassa tarkkaamaan hänen aatteidensa ja persoonansa vuoksi, kaupallinen yhteistyö vähän kylmää – missä määrin henkilö pidättäytyy omasta itsestään ja laulaa vain markkinatalouden lauluja? Minulle saa sitten muuten tulla kettuilemaan, jos joskus löydän itseni kaupallisesta yhteistyöstä.

En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee. Toimiakseen uuden somevaikuttamisen on oltava entistä hohdokkaampaa, uniikimpaa eli toisin sanoin myös kalliimpia ajan ja rahan mittareissa, jotta edes teoriassa vaikutusyritys erottuisi turtumuksen läpi massasta, jota vastaan alati kasvava joukko on jo rokotettu.

Uskovan sateenkaarityypin ujuttautuminen kirkkoon

Kuten on jo todettu, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkkomme akilleenkantapää. Uskonyhteisöstä puuttuu usko – tieteeseen ja jokaiseen ihmiseen Jumalan kuvana. Homot ja transihmiset ovat ennakkoluulojen kohde, vanhan kaunan kantovesi. Muutos edellyttää vuorovaikutusta, ja herkkien asioiden parissa somen tai mielenosoituksen kautta tämä vuorovaikutus on epätodennäköisempää. Kohtaamalla molemminpuolisen ymmärryksen kera ihmisen ihmisenä hänet, jonka teoriassa sinua luulisi vihaavan, tapahtuu muutos.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkon akilleenkantapää. Kuva: Stavrialena Gontzou, Unsplash

En minä eikä kukaan muukaan voi yhtä aikaa lyödä kolmeasataa kärpästä. On ajantuhlausta yrittää moista onnistumista, joka yksi tuhannesta kerrasta onnistuu. Jos yrität kottikärryllisen kiviä työntää hillittömään ylämäkeen, kestää siinä paljon kauemmin, kuin vain hyväksyä voimasuhteet, jättää kärry maahan, ja kivi kerrallaan viedä niitä ylös. Kun taakka kyllin kevenee, liikkuu lopulta kottikärrytkin loppuine kivineen lopulta ylös.

”Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.”

Sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöön kuuluvana olen kantanut näitä kottikärryn kiviä ylös soluttautumalla itse ytimeen. Olen kahdessa kirkon yhteisössä vapaaehtoisena, yhdessä palkollisena, ja vielä neuvostossa. Kuntosalien personal trainerit sanovat, että heidän on näytettävä hyvinvoivilta ja lihaksikkaita, koska he ovat käveleviä mainoksia. Olemalla paras versio itsestään näissä kirkon toimissa teen vaikuttamistyötä. Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.

Kun arkisissa kanssakäymisissä erilaisuutta ei odota kohtaavansa, eivät siilinpiikit ehdi päälle, etenkin jos se käy yhteisen työn tahi tekemisen kautta. Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä. Se on valtavan raskasta, ja kuluttavaa, koska naamatusten kohdatessa annetaan pala itseään toiselle – joskus tuomittavaksi, joskus opiksi. Vaikeaa on myös se, jos oma yhteisö, jossa pyörii mukana itselle tärkeän asian parissa, muodostuu paikaksi, jossa itse on aina varuillaan, siksi, että kohdatessa saattaa tulla myös kolareita. Riski toki on, että ei enää halua olla toiminnassa mukana, jos kyllin pahasti pelti rytisee.

”Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä.”

Kuluttavaa on myös loputon vääntäminen päättymättömissä somekeskusteluissa. Positiivinen puoli naamatusten vaikuttamisessa on se, että siitä pääsee irti, toisin kuin somesta. Se seuraa kaikkialle, etkä voi vain vaihtaa selattavaa aihetta, vaan kommenttikenttäsi saattaa silti täyttyä sonnasta. Naamatusten voi aina kävellä pois ja asia on sillä selvä, vihamielinen ihminen ei seuraa sinua kotiin, töihin, vessaankin – tai jos seuraa, kyseessä on poliisiasia. Somessa myös määrä ratkaisee. Törkyturvat saattavat joukkioitua, ja ainoa, mitä näet, on vihapuhe. Naamatusten määrä on vielä hallittavissa. Eikä naamatusten kohtaaminen aina tarkoita puhumista. Pelkkä läsnäolo riittää. On oikeus olla.

Kirkon ujuttaminen sekulaariin

Sama mikrotason logiikka toimii hyvin pitkälti asiassa kuin asiassa. Suomi on perin sekularisoitunut maa, etenkin nuoremman polven saralla. Julkisesti uskonnollinen saa outoja katseita. Etenkin yhteiskunnan saroilla, joissa uskonto on likipäin pilkan aihe, tarve neutralisoivalle kohtaamiselle olisi suurta. Kerrottakoon esimerkki.

Työskentelen vartijana, ja useammat kollegat saattavat olla koulupudokkaita, nautintojen täyteisen elämäntyylin keskeltä, eikä yhteiskunnalliset asiat ole niin kiinnostuksen kärjessä. Kun lähtökohta on tämä ja työkin on fyysistä, vaarallistakin, ja vailla ansaittua kiitosta, mitä roolia millään uskonnolla tai Jumalalla on? Kenen kanssa oikein näissä piireissä edes puhua mistään henkimaailman hössötyksistä? Missä uskontoa neutralisoivat influensserit? Yllättävän monelta on suu auennut pitkäänkin juttuun uskonnoista ja hengellisyydestä, kun samassa työssä, samoissa vaatteissa samanarvoisina istutaan pienessä valvomossa tuntikaupalla.

”Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta.”

Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta. He saivat kysyä ja ihmetellä kanssani niitä perinteisimpiäkin uskonkysymyksiä, vaikken minä pappisopiskelijakaan mistään mitään tiedä. Pelkkä tieto siitä, mitä opiskelen ja mihin tähtään, samalla kun teemme samaa työtä, avasi heidän asenteensa. He muistavat nämä kohtaamiset taatusti. Ei heitä uskovien mielenosoitus muuta, päinvastoin. Eivätkä he jää lukemaan Kirkko Suomessa -Instagram tilin Jeesus-meemejä

Kirjoittaja on kandiaan äheltävä teologian opiskelija, joka häseltää liikaa. No accidents, just pietaridents.

Julkaistu

Runoilijakuvassa Kati Hiltunen

”Ehkä tarvitsen vain laumani ja horsmat
jotka yltävät taivaaseen asti
juuret, jotka läpäisevät merenpohjan”

Merituulia Aalto

KATI Hiltusen juuri painosta päässyt runoteos Tämä ei ole henkilökohtaista (Kulttuurivihkot 2023) kuljettaa lukijaansa lempeästi mutta varmoin ottein metsämaisemista kaupunkikuviin, rantoja pitkin ja kaupunkien halki aina identiteetin ydinkysymyksiin asti. Teoksen kieli on helposti lähestyttävää ja ilahduttaa nokkelilla kielikuvillaan, kauniilla konkretiallaan ja aitoudellaan. Se ei työnnä kauemmas sellaistakaan lukijaa, jolle runous on vielä vieras maa. Hiltusen taidokas ja kevyt kieli kuljettaa lukijaansa vaivattomasti mielekästä maisemareittiä pitkin minuuden äärelle. Lukijalle kokemus on elähdyttävä. Sitä se on ollut kirjoittajalleenkin, joka kertoo nyt enemmän matkastaan runoilijaksi ja teostensa syntyperistä.

Runoilija Kati Hiltusen kirjoittaminen alkoi päiväkirjojen kirjoittamisella. Kuva: Merituulia Aalto

”Olen opettanut luovaa kirjoittamista yliopistossakin, mutta silti koen jotain huijarisyndroomaa siitä.”

Tämä ei ole henkilökohtaista on Hiltusen toinen ja kolmas on jo tuloillaan. Mistään vasta-alkajasta ei siis kirjoittamisen kannalta ole kyse, kun Kati Hiltusesta puhutaan. Teosten takana on iso määrä luettuja ja kirjoitettuja sivuja – kirjoittamisessa kun on paljolti kyse ennen kaikkea lukemisesta. Kysyin Katilta, miten lukeminen ja kirjat ovat vaikuttaneet hänen kirjoittamiseensa ja mistä kirjoittaminen alkoi:

”Lapsena luin paljon. Kotona oli kirjoja, vanhemmat lukivat ja alakouluaikainen ystävä luki paljon myös, joten luimme yhdessäkin ja puhuimme kirjoista. Kyläkoulun pienestä kellarikirjastosta tuli luettua hyllykaupalla kirjoja, ison osan valitsin kannen perusteella. Tatuoitu äiti ja muutkin Wilsonin kirjat oli tärkeitä silloin, luin myös Neiti Etsiviä. Myöhemmin kiinnostuin beat-sukupolven kirjailijoista. Myös Jack Kerouacin Matkalla-teos on jäänyt mieleen inspiroivana. Oon aina lukenut paljon kaikenlaista, klassikoita en hirveästi. Tuntuu etten ole lukenut ns. kunnollista kirjallisuutta, monilla varmaan on sellainen kunnollinen kirjallisuustausta. Olen opettanut luovaa kirjoittamista yliopistossakin, mutta silti koen jotain huijarisyndroomaa siitä. Kirjoittamiseeni on vaikuttanut myös musiikki paljon, muun muassa jazz. Isältä olen aina kuullut paljon Juice Leskistä ja Hectoria, ne iskivät lapsenakin aina tosi kovaa, lukiossa aloin kiinnostua Juicen runoudesta ja runoudesta muutenkin.”

”Kirjoittamiseni alkoi päiväkirjoista. Ne olivat yksityiskohtaisia ja arkisia. Päiväkirja on sittemmin aina kulkenut mukana. Ensimmäistä kertaa kirjoitin luovempaa tekstiä Irc-gallerian päiväkirjaan. Lukiossa kirjoittaminen alkoi kehittyä runoutta kohti, teksti alkoi muuttua koko ajan abstraktimmaksi ja siitä tuli koko ajan enemmän runoutta – on vaikea nähdä rajaa missä menee runouden ja Irc-gallerian päiväkirjatekstien raja, mutta jossain vaiheessa kirjoittaminen oli muuttunut ihan muuksi. Viimeistään yliopistossa aloin kirjoittaa tosi paljon ja innostuin Runoklubista Jyväskylässä. Se on open mic-tapahtuma. Siellä kuuli ihmisten lausuvan runojaan ja siinä kohdassa kirjoittamisesta tuli julkista, uskalsin mennä sinne ja uskalsin puhua siitä, että tykkään kirjottaa, pian lähipiirissä olikin sitten ihmisiä, jotka myös tykkäävät kirjottaa ja jaettiin tekstejä toistemme kanssa. Oli minulla lukiossa blogikin lisäksi.”

Hiltusen vilkkaassa ja värikkäässä kuvailussa vilisee nimiä laidasta laitaan, artisteja ja muusikoita, ystäviä ja opettajia, kustannustoimittajia ja tärkeitä ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen taiteilijana. Kirjoittajaksi ei tulla tyhjiössä. Kirjoittaminen on pohjimmiltaan aina kommunikatiivista, viestintää ja vastaanottamista, tulkintaa ja maailman pohdintaa. Mikään tästä ei voi tapahtua yksin. Hiltusen puheissa korostuu kirjoittamisen vuorovaikutuksellinen suhde maailmaan ja muihin ihmisiin korostuu. Hän on kokenut yhteisöllisen kirjoittamisen itselleen merkityksellisenä, niin kirjoittajaryhmien kuin Instagramin runoyhteisönkin kautta. Myös opinnot Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajalinjalla ovat edistäneet tietä kirjoittajaksi. Siellä saivat alkunsa myös molemmat Hiltusen runoteokset.

”Olen aina kirjoittanut enimmäkseen liikkeessä, enkä juurikaan kotona. Se oli uutta ja tekstissäkin se näkyy.”

”Ensimmäisen version molemmista kirjoista olen tehnyt Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamislinjalla. Tein siellä perus- ja aineopinnot ja opetin siellä pari vuotta perusopintoja, muun muassa runoutta ja proosaa. Ensimmäinen kirjani, Kotini on tuntematon manner, ikään kuin jatkui vahingossa. Oli runoja, jotka eivät mahtuneet siihen, ne alkoivat synnyttää jotain ihan omaa. Kirja vuosi yli toiseksi. Olen kirjoittanut sitä monessa paikassa. Islannissa, ympäri Suomea, mökillä, kaupungeissa, lentokentillä, lentokoneessa, junassa, kaikessa liikkuvassa, ollessani vaeltamassa – kävin yksin vaeltamassa seitsemisen kansallispuistossa yhden viikonlopun ja vain kirjoitin. Kirjoitin myös Portugalissa viime kesänä. Runoni ovat aina eläneet paljon tien päällä. Sitten kun kun yhtäkkiä korona tuli ja lukittauduttiin koteihin, niin se oli aika rankkaa aikaa kirjoittamiselle. Olen aina kirjoittanut enimmäkseen liikkeessä, enkä juurikaan kotona. Se oli uutta ja tekstissäkin se näkyy.”

Monenlaiset maisemat sekä tutulla ja tuntemattomalla leikittely näkyvät läpi koko Hiltusen toisen teoksen. Luonnon ja ihmisen suhde sekä kodin kokemus kytkeytyvät tutun ja tuntemattoman pohdiskeluun, johon johdatellaan erilaisten pittoreskien maisemien lävitse. Luontosuhde on läsnä koko ajan ja liittyy tiiviisti teoksen ydinteemoihin, kuten rakkauteen, kotiin ja minuuteen. Hiltuselle itselleen luontosuhde on merkittävä inspiraatio ja tietoinen motiivi kirjoittaessa.

Tämä ei ole henkilökohtaista on Hiltusen toinen runoteos. Kuva: Merituulia Aalto.

”Minulla on aina ollut vahva yhteys luontoon, se on ollut minulle aina tärkeää. Siellä mistä olen kotoisin alkaa metsä heti takapihalta. Viimeksi tänä aamuna juoksin siellä taas. Se on tosi tärkeä paikka minulle, kaikki ne kasvit, varsinkin metsätähdet ja muut. Suhde luontoon tulee sieltä. Kirjoitusprosessin aikana olen ollut paljon luonnossa, mökillä ja vaeltamassa, Kilpisjärvellä kirjoitin muutaman runon teltassa. Olin myös luonnonläheisellä kirjoitusretriitillä kirjoitusprosessin aikana. Villimpää puolta on se, kun olin kirjoitusprosessin aikana Islannissa ystäväni kanssa kirjoitusmatkalla viikon, ajoimme autolla ympäri Islantia ja nukuttiinkin siinä. Tuntui koko ajan konkreettisena ilmastoahdistus, joka tuli siellä silmille. Se oli hurjaa ja rajua. Suomessa luonto on turvallinen paikka, johon mennään rauhoittumaan ja maadoittumaan. Islannissa luonto on villi ja vaarallinen, kukaan ei mee sinne rauhoittumaan, se on karu ja rauhaton. Sitä kautta luonto on eksynyt teoksen sivuille ja sitä kautta syntyy se ristiriita myös.”

Lukijana yksityiskohtaisista ja useimmille suomalaisille kodikkaista kuvista syntyy mielenkiintoinen kontrasti teoksen tuntemattomien seikkailujen kanssa. Suomalaisessa runoudessa taloa on käytetty perinteisesti identiteetin vertauskuvana. Hiltusen teoksessa talosymbolia ei näy, mutta luonnon voi nähdä symbolisesti sen paikalla. Ote on kuitenkin holistisempi: luonnon kautta kuvastuu laajemmin suhde maailmaan, maailmankatsomuksiin ja muihin ihmisiin, ei pelkästään itseen. Teokseen on ripoteltu myös kiinnostavia uskonnollisia elementtejä, jotka kietoutuvat luontoteemojen ympärille.

”Olen aina ollut kiinnostunut kristinuskon institutionaalisista rakenteista. Ne ovat tuntuneet minusta teennäisiltä. Rakenteet ovat ihmisen luomia ja henkilökohtainen usko on aina ihmisen oma. Sitä voi tukea rakenteiden kautta tai sitten ei.”

”Kaikenlaiset uskonnot ja elämänkatsomukset kiinnostavat minua laajasti. Nyt minua kiehtoo astrologia tosi paljon ja olen aivan sen uumenissa. Myös buddhalaisuus ja kristinusko ilmiöinä kiehtovat minua. Varsinkin kristinuskoon minulla on hyvin ristiriitainen suhde. Olen kasvanut pienellä paikkakunnalla, jossa suurin osa ihmisistä on ollut uskossa. Me olimme tapakristittyjä, ja olin siksi erilainen. En ole eronnut kirkosta. Minulla oli pitkään tunne siitä, etten kuulu kristinuskon piiriin. Juice Leskisen runossa Jumala on tulee hienosti esille se, että ihminen on rakentanut nämä instituutiot ja systeemit, joiden piirissä ihminen itse tuomitsee eikä Jumala. Olen aina ollut kiinnostunut kristinuskon institutionaalisista rakenteista. Ne ovat tuntuneet minusta teennäisiltä. Rakenteet ovat ihmisen luomia ja henkilökohtainen usko on aina ihmisen oma. Sitä voi tukea rakenteiden kautta tai sitten ei. Jokin tarve uskoa johonkin itseään suurempaan on ihmiselle luontaista, mutta se näyttäytyy eri paikoissa eri tavalla. Toisaalta on paljon uskontoja, joissa on säilynyt enemmän alkuperäistä.”

Hiltusen ajatukset yltävät kauas. Hän pohtii ihmisiä, asioita ja ilmiöitä, uskonnot mukaanlukien, palavalla uteliaisuudella ja kepeällä kapinalla höystettynä. Teoksen sivuilla ei vältetä asioiden sanomista suoraan. Se ei silti tarjoile valmiita vastauksia mihinkään, vaan johdattaa lukijaansa parempien kysymysten äärelle. Teoksen nimi on hyvin hauska ja osuva siinä mielessä. Vaikka kirjoittaja ammentaa omasta elämästään – kuten kaikki kirjoittajat täysin väistämättä – ei kyse ole silti kirjoittajasta, vaan enemmänkin lukijasta. Hiltusen tyyli on hyvin elämänmakuinen ja tulee lähelle nuoren aikuisen kokemusmaailmaa. Asiat esitetään siinä niin, että niitä vasten on mahdollista peilata, tehdä erilaisia tulkintoja oman itsen kautta. Tällaisen teoksen kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä henkilökohtaisen ja yleisen välillä tasapainottelu on vaikeaa kaikille, jotka kirjoittavat. Eikä kirjoittaminen ole helppoa muutenkaan.

”Kun olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani, minuun iski pelko siitä, etten osaisikaan enää kirjoittaa. Entä jos en saa mitään valmiiksi enää? Pelkäsin sitä, että onko minussa vielä runoja.”

”Kun olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani, minuun iski pelko siitä, etten osaisikaan enää kirjoittaa. Entä jos en saa mitään valmiiksi enää? Pelkäsin sitä, että onko minussa vielä runoja. Suhde kirjoittamiseen muuttui, kun siitä tuli julkista, sekin oli vaikeaa. Ihmiset kyselivät seuraavan kirjan ilmestymisestä. Kirjoittamiseen syntyi ulkoisia paineita, joita minulla ei ollut ennen ollut, kirjoitan aina itselleni. Oli vaikeaa löytää tasapaino noiden asioiden välille: kuinka kirjoittaa itselle ja samalla ajatuksella julkaista? Kirjan nimi oli kaikista vaikein ikinä. Kirjoitin runon samalla otsikolla, mutta kävikin niin, ettei kyseistä runoa ole koko teoksessa. Lähdin kirjoittamaan alun perin ihan muuta teosta kuin mikä tästä tuli.”

Samaa ovat sanoneet monet muutkin kirjailijat ja runoilijat. Teksti tapaa elää matkan varrella, eikä teosta ehkä kannatakaan kahlita liikoihin ennakko-odotuksiin lopputuloksesta. Samoin kuin teksti saa lukijan mielessä omat muotonsa, saa se myös kirjoittajan käsissä alkuperäisen muotonsa, joka ei aina vastaa kirjoittajan ensimmäistä ideaa. Hiltunen kertoo kirjoittavansa paljon tekstiä. Laaja sanavarasto ja kekseliäät sanaleikit kertovat jo itsessään runsaasta harjoittelusta. Siitä Hiltunen puhuu inspiroivalla kepeydellä ja ilolla. Vaikka kirjoittaminen on työlästä, on nuoren runoilijan olemus enemmänkin iloa ja elämää täynnä hänen puhuessaan työstään ja siitä, mitä aikoo seuraavaksi.

”Haluaisin kirjoittaa seuraavan kirjan Kaakkois-Aasiassa, minulla on selkeä kuva, että olen siellä puoli vuotta keräämässä aineistoa ja tulen Suomeen editoimaan seuraavat puoli vuotta. Se on täysin tarkka kuva. Kirjoittajana olen tällä hetkellä inspiroitunut lavarunoudesta ja tapahtumista sen ympärillä. Lavarunous ja lukeminen saavat minut kirjoittamaan, ja yksinkertaisesti ihan vain eläminen. Tänään mietin metsässä kuunnellessani Paperi-T:n levyä, että minä todella rakastan sanoja; yksittäisiä upeita sanoja, haluaisin upota niihin, löytää uusia lempisanoja ja kirjoittaa niillä. Haluan myös vapautta, nyt kun tämä kirja tulee painosta ulos, niin haluan vapauttaa itseni ja olla ottamatta paineita, ottaa rennommin, elää, yrittää hakea apurahaa ja päästä Vietnamiin kirjoittamaan vapaasti.”

Kolmattakin teosta työteliäältä runoilijalta voi siis jo odottaa. Teoksista on muodostumassa trilogia, jonka jokainen osa sointuu edelliseen. Hiltusen tavasta puhua kirjoittamisesta voi luotettavasti päätellä, ettei kolmas teos tule olemaan viimeinen. Jos seuraava kirja syntyy jo siitä, että edelliseen kirjoittaa vahingossa liikaa, ei tarvinne huolehtia, että tältä taiteilijalta loppuvat sanat kesken, vaikka sellainen pelko on runoilijalla itsellään mielessä käynytkin. Se on monille kirjoittajille valitettavan tuttu tunne – niillekin, jotka kirjoittavat rohkeasti, pitelemättömästi ja omalla äänellään.

Kirjoittaja on oululainen sanataiteilija ja sanataideohjaaja, joka mieluummin kirjoittaa runoja kuin gradua.

Julkaistu

Kirjoituksia pöytälaatikosta

Lauri Nolte

Kuva: Dyu – Ha, Unsplash

Valonkantajainko vastuu?

Kantaako valoaan voimalla
jolla meinaa varjotkin valaistua
Valaistaako tavoilla, joilla
taitaa kai tieto jo unohtua

Onko vastuu valon kantajilla
noilla tiedon taakseko pyrkijöillä
Sinne saloihin saattajilla
paral’ peltoja äestäneillä

Kun johtavat astumaan poluille
missä unohtaa voi ajan ikeen
Ohi olevaisen ohjaavat aatemaille
niin eksyä voi sinne
itse mieleen

Avaus aistein

Kun kulkee mielensä sulkien
Jää näkemättä takuulla
paljon kaunista

Joten minne meneekin
kun itsensä avaa ja silmänsä
Nähdä voi näteimmänkin
kun vain avaa aistinsa

Mikä merkitsee?
Mikä riittää?
Mitä tarvitsee?
Mitä kiittää?

Luonnon kauneus
sen näemme
ja
ihmisen laupeus
on meille kaikille

Se riittää

Kirjoittaja on taidelukion alumni, kulttuurintutkimuksen opiskelija ja julkaissut runoilija, joka suhtautuu intohimoisesti taiteeseen ja ihmisyyteen.