Pääkirjoitus
MILTÄ uskonto näyttää populaarikulttuurissa? Uskontotieteellisesti kysymys on tietysti mielenkiintoinen. Ensimmäisenä mieleeni tulivat kauhuelokuvien pelottavat nunnat, toisena yleinen asetelma, jossa tarina rakentuu uskonnon ympärille. Tarina alkaa henkilöstä, joka uskoo vahvasti johonkin sellaiseen, mitä muut pitävät hölynpölynä. Lopulta kaikki kuitenkin menee juuri niin, kuin uskonnollinen henkilö on sanonutkin.
Tämä useiden tarinoiden alkutilanne tuntuu pätevän myös todellisuuteen. Uskontoon suhtaudutaan usein negaation kautta ja uskontokriittisyyttä pidetään neutraalina suhtautumisena. Silti lukemattomilla ihmisillä on toive siitä, että rakkaus, empatia, toivo ja armo voittaisivat lopulta. Kriisin aikana muiden tarpeita ja myös uskonnollisuutta on tärkeää yrittää ymmärtää.
Arvostan jokaista, joka yrittää ymmärtää sitä, miksi ihmiset uskovat johonkin. Mielestäni halu yrittää ymmärtää, on arvokas asia, josta tulisi pitää kiinni silloinkin, kun ei yrityksestä huolimatta ymmärrä. Kriisien aikana ihmiset kaipaavat entistä enemmän lohtua, turvaa ja välittämistä. Useat uskonnolliset yhteisöt pyrkivät vastaamaan näihin tarpeisiin. Myös koronan aikana kirkolta on toivottu viisauden ja lohdutuksen sanoja. Yhtä lailla uskontoa on kritisoitu siitä, ettei se pysty päihittämään koronaa, vaikkei se suinkaan ole uskonnon tehtäväkään.
”Mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen.”
Onneksi media on tarjonnut myös useita mahdollisuuksia yrittää ymmärtää uskonnollisuutta. Esimerkiksi Mitä mietit, Ronja Salmi? -ohjelmassa pohdittiin taannoin sitä, miksi ihmiset uskovat. Ohjelma tarjosi mainion mahdollisuuden yrittää ymmärtää, mutta siinä syyllistyttiin samaan, kuin useimmissa muissakin kelpo yrityksissä.
Ohjelmissa pohditaan usein, miksi ihminen uskoo, vaikka uskonyhteisöissä tapahtuu myös kauheita asioita. Kyseessä on aika yleinen kysymys, mutta ongelmallinen asetelma. Kysymyksessä rinnastetaan toisistaan erilliset asiat yhteen ja niiden välille luodaan virheellinen korrelaatiosuhde. Saatetaan esimerkiksi kysyä: Miksi uskot Jumalaan, vaikka katolilaiset papit ovat hyväksikäyttäneet lapsia ja nunnia?
Eihän kukaan usko Jumalaan siitä syystä. Jumalauskossa on kyse uskosta Jumalaan, johonkin ihmistä suurempaan ja täydellisempään, ei ihmisten tekoihin. Kysymyksen asettelu onkin epärehellinen. Sen sijaan yhteisöjen epäkohdat vaikuttavat siihen, haluavatko ihmiset kuulua näihin yhteisöihin tai osallistua niiden toimintaan.
Pahimmillaan tällaista saatetaan kysyä yhteisöön kuuluvalta rikoksen uhrilta. Kysymyksen esittäjä saattaa pahimmillaan asettaa itsensä uskonnollisen ihmisen yläpuolelle, ikään kuin ei voisi olla mahdollista, että juuri hän kuuluisi mihinkään itselleen tärkeään yhteisöön, jossa mitään pahaa voisi tapahtua.
Kuitenkaan mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen. Sen sijaan olisikin hyvä kysyä, miltä minusta tuntuisi, jos itselleni tärkeässä yhteisössä tapahtuisi jotakin väärää ja, mitä asialle pitäisi tehdä. Lisäksi voisi kysyä, voisiko itselleni tärkeä asia, uskomus tai päämäärä, säilyä itselleni tärkeänä, vaikka sitä käytettäisiin väärin, tai joku muu sen kannattaja toimisi väärin. Uskonko tähän asiaan, muiden tekojen takia?
”Uskontoja pidetään usein virheellisesti järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.”
Kaikkea väkivaltaa ja rikollisuutta tulee vastustaa. Väärinkäytöksiä tulee kritisoida, eikä väkivaltaa tai sen piilottelua saa hyväksyä missään yhteisöissä. Myös haitallisia ja vaarallisia käytäntöjä tulee voida kritisoida, älyllistä rehellisyyttä unohtamatta.
Miksi siis uskonnollisen ihmisen pitäisi lakata uskomasta, jos yhteisössä tapahtuu jotakin kauheaa, mutta esimerkiksi tieteilijöitä ei vaadita irtisanoutumaan tieteestä, silloin kuin tiedettä käytetään johonkin pahaan. Tieteilijöiltä ei myöskään kysytä, miten voit uskoa tieteen tekemiseen, vaikka työyhteisössäsi on ollut esimerkiksi seksuaalista ahdistelua. Kysymys olisikin älyllisesti epärehellinen ja naurettava. Miksi vastaavaa siis kysytään uskonnollisilta ihmisiltä? (Kirjoittajan huomio: uskonnon ja tieteen välistä ristiriidan myyttiä ei ole syytä ylläpitää, silloin kun se ei ole todellinen, vaikka kirjoittaja lankeaakin käyttämään uskontoa ja tiedettä esimerkkinä.)
Uskontoja pidetään, usein virheellisesti, järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.
Esko Valtaoja vaati kirkoilta ja uskonnollisilta ihmisiltä älyllistä rehellisyyttä, samaa rehellisyyttä on syytä vaatia myös suhteessa uskontoihin. Erityisesti kriisin aikana, tulee yrittää ymmärtää ihmisten tarvetta lohtuun, turvaan, empatiaan, merkityksellisyyteen ja rakkauteen, sekä toivetta siitä, että kaikki menisi lopulta kuitenkin hyvin.
Kukaan ei ole siinä asemassa, että voisi nousta muiden tarpeiden yläpuolelle ja tuomita toisten lohdun lähteet. Yritetään siis ymmärtää toisiamme älyllisesti rehellisin keinoin, silloinkin kun emme siinä täysin onnistu.
Uskonnot ja hengellisyys näkyvät populaarikulttuurissa lukemattomilla tavoilla, ja näistä tavoista voit lukea lisää muista teemanumeron artikkeleista.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.
