VIIMEISET pari vuotta ovat olleet murroksen aikaa sekä maailmanlaajuisesti että henkilökohtaisessa elämässäni. Kirjoitin pro gradu –tutkielmaa kotona yksiössä yliaktiivisen kissan kanssa samalla kun koronaepidemia jylläsi ja jokainen meistä oli eristäytyneenä asuntoihimme. Opiskelin ystävän luona viikoittain zoomissa, kun seinät alkoivat kaatua päälle. Viimeiset luennot tapahtuivat ruudun välityksellä. Valmistuminen tuntui antikliimaksilta: sain paperit postissa ja kutsun virtuaalipubliikkiin, johon en koskaan mennyt.
Kun koronaepidemiasta oli suurin piirtein selvitty, syttyi sota Ukrainassa. Seurasin maanisesti uutisia samalla, kun valmistelin tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten. Upposin keskiaikaisen askeesin elämään ja sen yhteiskunnan ongelmiin, ja kun palasin todellisuuteen parin tunnin päästä, jossain päin maailmaa oli pommi-isku, jossain maastopaloja ja olin taas ahdistunut.
Aloittaessani Etsijän päätoimittajana vuoden 2022 joulukuussa idea ensimmäisestä teemasta oli jo muotoutunut työpaikkaa hakiessani. Olisi kummallista olla käsittelemättä murroksia ja muutoksia. Sekä elämäni että yhteiskuntamme on murroksessa, mutta niin on myös Etsijä uuden päätoimittajan myötä.
”Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kehityn päätoimittajana.”
On äärettömän inspiroivaa päästä tekemään töitä, jossa yhdistyy kristillinen arvopohja sekä rakkauteni kirjoittamiseen ja kulttuuriin. Minulle on tärkeää, että voin työssäni ammentaa Jumalan minulle antamia lahjoja, ja siksi koenkin, että Etsijän päätoimittajana pääsen toteuttamaan minulle punottua suunnitelmaa. Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kasvan päätoimittajana.
Mihin suuntaan Etsijä on sitten menossa? Suurta suunnanmuutosta ei ole tulemassa, sillä Etsijän on tärkeä noudattaa linjaansa uskontodialogin noudattajana. Minulle on aina ollut tärkeää sekä toimittajana että myös tutkijanalkuna, että asioita kyseenalaistetaan ja pohditaan. Kun hain Etsijän päätoimittajaksi, kerroin, että minulle on tärkeää tutkiva journalismi, jossa pureudutaan yhteiskunnan ongelmakohtiin.
Silti lehti tulee aina muuttumaan uuden päätoimittajan myötä. Yhtenä suurimmista visioista on muodostaa kotipaikkaani Ouluun kirjoittavien nuorten yhteisö. Haluaisin myös tuoda lehteen audiovisuaalista sisältöä – oli se sitten videoita tai vaikkapa esseitä podcast-muodossa.
Ensimmäisen toimittamani teemanumeron aihe on “murroksen keskellä”. Olisi mahdotonta kirjoittaa yhteiskunnassamme tapahtuvista asioista ilman, että huomioisi murroksia ja muutoksia, joita tapahtuu jopa viikoittain.
Elämme maailmassa, joka sykkii intensiivisesti ja aiheuttaa ahdistusta. On hankalaa löytää tasapaino, jossa pysyä ajan tasalla, mutta samalla säilyttää yöunensa. SKY:n uuden pääsihteerin Katri Malmin kolumni pureutuu sukupolvien väliseen muutokseen. Haastattelin Joensuun kirkkoherraa Katri Viléniä kirkossa tapahtuvista murroksista ja erityisesti nuorten muuttuvista käsityksistä kirkosta. Laura Kääntee taas pohtii suurvaltapolitiikassa tapahtuvia murroksia.
Itse olen yrittänyt tehdä rauhan suurten ja pienten murrosten keskellä. Emme koskaan voi elää yhteiskunnassa, joka elää pysähtyneessä ja unenomaisessa tilassa. Minä käsittelen muutosahdistustani rukoillen ja kirjoittaen, ja ennen kaikkea lukien. Siksi toivonkin, että Etsijä voi tulevaisuudessa olla kaikille paikka, jossa käsitellä suuria asioita turvallisesti, mutta lempeästi kyseenalaistaen.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.
YHTEISKUNTA on ollut jatkuvassa murroksessa 2020-luvun aikana. On ollut koronakriisiä, sotia ja ilmastonmuutosta. Kriisit ovat koskettaneet kaikkia osia yhteiskunnassa ja näin on tapahtunut myös kirkossa.
Keskustelimme Joensuun kirkkoherran Katri Vilénin kanssa kirkon nykytilanteesta ja nuorten muuttuneesta suhteesta kirkkoon. Vilénin mukaan kirkon rooli yhteiskunnassa on kasvanut kriisien myötä.
Katri Vilén työssään.
“Kirkon merkitys kriisien keskellä on vahvistunut ja selkeytynyt. Kirkko on ollut näkyvä toimija, jonka puoleen ihmiset ovat voineet kääntyä”, kertoo Vilén.
Vilénin mukaan kirkolla tärkeä tehtävä lohduttajana ja tukijana. Se onkin joutunut opettelemaan uudenlaista, nopeampaa reagointia. Kirkkoa luonnehditaan usein byrokraattiseksi ja hitaaksi muuttumaan, mutta Vilénin mukaan kirkko on oppinut ketteryyttä ja muokkautuvuutta.
“Kriisit eivät ole koskaan hyvä tai toivottava asia, mutta niissä on usein se puoli, että ne opettavat mikä on kaikista tärkeintä, kun joudutaan luopumaan joistakin asioista”, toteaa Vilén. “Ajattelen, että kriisit ovat tuoneet paljon.”
Kaikki mikä yhteiskunnassa tapahtuu, heijastuu kirkkoon. Esimerkiksi tasa-arvokysymykset ovat olleet suuri puheenaihe myös kirkossa, kertoo Vilén. Hänen mielestään on tärkeää, että myös kirkossa käydään avoimesti keskustelua vaikeista asioista.
“Kokonaisuudessaan selvin muutos on se, että arvot ovat muuttumassa yhä liberaalimpaan suuntaan”, tiivistää Vilén.
Missä menet, kirkko?
Mikä 2020-luvun kirkossa on sitten keskiössä? Vilénillä on suora vastaus valmiina.
“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”
Jeesus on muuttumaton, mutta kirkossa on paljon asioita, joiden täytyy muuttua. Ilosanoma on Vilénin mukaan aina sama, mutta kirkolla olisi aika pohtia, miten tätä ilosanomaa eletään todeksi 2020-luvun Suomessa.
“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”
Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on Ovet auki –strategia vuoteen 2026, jonka alussa todetaan kirkon suurin ongelma: monellakaan ihmisellä ei ole enää kosketusta uskonelämään ja vihkimysten ja kasteiden määrä vähenee jatkuvasti. Vilén pitää tärkeänä, että kirkko pitää ovensa auki. Strategiassa korostetaan, että kirkon ovien pitäisi olla avoinna kaikille. Tärkeää on, ettei kukaan jää ulkopuolelle tai koe, ettei voi tulla kirkon tilaisuuksiin.
“Jos me käännymme sisäänpäin lämpiäväksi salaseuraksi, meillä ei ole kohta jäseniä.”
Sekä Vilén että Ovet auki-strategia nostavat keskiöön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiat. Vilénin mielestä yksi kristinuskon tärkeimmistä teemoista on lähimmäisenrakkaus ja sen täytyy olla ohjenuorana kaikkeen, mitä kirkko tekee. Jokaisen täytyisi pystyä kokemaan itsensä arvokkaaksi Jumalan silmien edessä.
Kirkolla on imago-ongelma
Kirkossa on epäkohtia, pieniä ja suuria, kertoo Vilén.
“Kirkon ongelma on se, että me emme ole yksi selkeä organisaatio, jolla olisi selkeä johto, joka sanoo, miten toimitaan. Mielipiteitä on monia ja ne vaihtelevat paikallisesti.”
Isoissa asioissa päätökset tekevät kirkolliskokous. Siellä edustettuina liberaalien mielipiteiden lisäksi ovat myös konservatiiviset, jotka Vilénin mukaan saavat usein harmittavan paljon päätösvaltaa. Hyvänä esimerkkinä on tasa-arvoinen avioliittolaki, jonka töksähtelevää etenemistä ja siihen liittyviä väittelyitä olemme saaneet seurata mediassa jo vuosien ajan.
Vilén näkee myös paikallisuuden omana ongelmana kirkon sisällä tapahtuvissa muutoksissa. Seurakunnilla on paikallista liikkumavaraa, joka on Vilénin mukaan sekä hyvä että huono asia.
“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”
“Monessa asiassa seurakunnilla on oma päätäntövalta ja silloin on hankala homma saada päätökset läpi niin, että ne tapahtuvat kaikkialla. Se, mitä me teemme Joensuussa, ei välttämättä tarkoita sitä, että se tapahtuu kaikkialla, joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.”
Vilén kertoo, että Joensuussa järjestetään säännöllisesti sateenkaarimessuja ja sateenkaari-iltoja.
Vilén nostaa esimerkiksi sateenkaarimessut. Joensuun seurakunnassa järjestetään säännöllisiä sateenkaarimessuja, kun taas joissakin seurakunnissa ei voida edes puhua sellaisten järjestämisestä.
“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”
Kaiken tämän Vilén kokee vaikuttavan tavallisen kansalaisen kuvaan kirkosta. Hän sanookin, että kirkolla on imago-ongelma, johon täytyisi puuttua. Muuten ihmiset jatkavat etääntymistä kirkosta. Ihmisen käsitys kirkosta rakentuu mielikuvien varaan, joita muodostavat usein lausunnot ja klikkiotsikot mediassa.
“Usein kaikki se hyvä työ, mitä kirkossa tehdään, ei nouse otsikoihin niin helposti. Se on valitettavaa, koska otsikot eivät usein kuvaa lainkaan sitä todellisuutta, joka on taas paikallisessa seurakunnassa.”
Yhteisöllisyys ja armo keskiöön
Postmodernia maailmaa on luonnehdittu pitkään individualistiseksi eli yksilökeskeiseksi yhteiskunnaksi. Murrosta on selvästi tapahtumassa, sillä koronanjälkeisessä yhteiskunnassa ihmiset kaipaavat yhä enemmän yhteyttä. Alkuseurakunnan malli kirkosta osoittaa, että yhteisöllisyys pitäisi olla keskiössä myös nykykirkossa.
“Yhteisöllisyys kirkossa on minusta tärkeää ja se on yksi asia, jota kirkko voisi enemmän markkinoida ja tarjotakin”, tiivistää Vilén.
Vilénkin on huomannut yksinäisyyden kasvamisen kriisien keskellä. Yksi ihmisten perustarpeista on kuulua johonkin yhteisöön. Hänen mielestään kirkolla on erinomainen mahdollisuus luoda ihmisille yhteisöjä, joihin jokainen voi tulla sellaisenaan, kuin he todella ovat.
Tärkeää on kuitenkin se, että seurakuntalainen voisi vaikuttaa siihen, mitä seurakunnassa järjestetään. Vilén korostaakin läpinäkyvyyttä kaikessa päätöksenteossa.
“Ihmiselle pitäisi tulla tunne, että he kuuluvat johonkin ja pystyvät myös vaikuttamaan yhteisön pelisääntöihin. Kirkon ei pitäisi olla pelkästään toiminnan tai tapahtuman tuottaja.”
Kaikessa kirkon toiminnassa pitäisi olla Vilénin mukaan keskiössä lähimmäisenrakkaus, diakonia ja heikoimmasta huolehtiminen. Nykyajan elämä on kiireistä ja vaatimuksia on paljon sekä työelämässä että vapaa-ajalla. Hän toivoisikin, että kirkon tapahtumat voisivat olla ihmisille paikkoja, joissa voisi levähtää arjen keskellä.
“Armohan on se meidän juttumme. Mielestäni meidän tehtävämme on tuoda armoa ja armollisuutta, lepoa ja pysähtymistä ihmisten elämään.”
Milleniaalien kirkko
Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittama artikkelikokoelma Milleniaalien kirkkojulkaistiin aiemmin tänä vuonna. Se pureutuu nuorten uudenlaisiin käsityksiin kirkosta ja uskonnosta. Tutkimusten mukaan nuoremmat sukupolvet ovat vähemmän uskonnollisia kuin aikaisemmat. Tämä tuo oman ongelmansa kirkolle.
Myös Vilén on huomannut muutokset nuorten suhteesta kirkkoon.
“2000-luvun aikana maailma on avautunut paljon ja he, jotka nyt elävät nuoruuttaan, elävät aivan erilaisessa maailmassa, jossa itse esimerkiksi vartuin. Nuorilla on saatavissa ja punnittavissa paljon enemmän tietoa ja vaihtoehtoja.”
Vilénin mukaan nuorten käsitykset kirkosta eivät ole enää henkilökohtaisia, vaan ne rakentuvat usein median varaan.
“Silloin kirkko näyttäytyy usein kankeana ja vanhoillisena. Tällainen kirkko ei houkuttele nuoria.”
Kirkko kuitenkin kiinnostaa nuoria ja Vilén muistuttaakin, että seurakuntien toiminnassa on edelleen mukana paljon nuoria. Nuoret myös Vilénin mukaan pohtivat paljon hengellisiä asioita — ehkä vain vähän erilaisella tavalla, kuin vanhemmat sukupolvet.
Nuoret muuttamassa kirkkoa
Selvää kuitenkin on, että kirkon täytyy muuttaa toimintaansa, jotta ihmisiä ja erityisesti nuoria saadaan tulemaan mukaan toimintaan.
”Harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä.”
“Nuoria ei enää kiinnosta, että kirkko järjestää jotain, johon tullaan kuulemaan, mitä pappi puhuu. Me tarvitsemme tilanteita, joissa nuoret pääsevät itse vaikuttamaan ja toimimaan. Nuoret haluavat paikkoja, joissa he oikeasti pystyvät vaikuttamaan ja tekemään.”
”Messy church on iloista yhdessä tekemistä ja kokoaa suuren joukon eri-ikäisiä seurakuntalaisia yhteen!” kertoo Vilén. Kuvassa hänen lisäkseen kanttori anttori Elina Vitri-Viitaniemi ja johtava nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen.
Vilénin mukaan enää harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä. Vilén aavistelee, että ihmiset nykyään kaipaavat kokemuksia ja elämyksiä, ei opetusta. Tärkeintä olisi se, että jokainen kokisi tunteen siitä, että pystyy vaikuttamaan.
Juuri vaikuttamista nuoret kaipaavatkin, kertoo Vilén. Nuorille on tärkeää, että he tuntevat pystyvänsä puhumaan suorasti ja vaikuttamaan siihen, millaista toimintaa kirkossa järjestetään.
“Yksi hyvin konkreettinen asia, jota olemme edistäneet viime vuosina, ovat nuorten vaikuttajaryhmät. Meillä Joensuussa on ryhmä nuoria, jotka saavat vaikuttaa kaikkeen seurakunnan päätöksentekoon. Se on myös erinomainen keino kasvattaa nuoria vastuunkantoon.”
Mitä voisimme nuorilta oppia? Uskallusta kokeilla, vastaa Vilén.
“Kirkossa helposti on opittu, että on joku tiimi, joka kokoontuu vuodesta toiseen ja niitä ei oikein uskalleta jättää pois. Nykyajan ihmiset ja erityisesti nuoret eivät aina halua sitoutua kovinkaan pitkiksi ajoiksi. Mielestäni tarvitsemme ketteryyttä tapahtumien järjestämisessä, mutta myös toiminnan poisjättämisessä.”
Tärkeää olisi myös se, ettei jäätäisi vain kirkon seinien keskelle, vaan uskallettaisiin lähteä sinne, missä muut ovat – oli se sitten kaduille tai someen.
Vilénin unelmien kirkko on avoin ja utelias
Yksi suurimmista 2020-luvun kirkon ongelmista on kirkon imago-ongelma, joka koskettaa sekä nuoria että aikuisia. Vilén harmittelee, että otsikoissa yleensä korostuvat negatiiviset ja konservatiiviset arvot, vaikka seurakunnissa tehdään paljon hyvää työtä.
“Seurakunnissa tehdään valtavasti hyvää ja todella laadukasta työtä, ja meillä on hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka tekevät hyvää työtä kaikenikäisten parissa. On tärkeää miettiä, miten tätä kaikkea saataisiin näkyvämmäksi mediassa”, pohtii Vilén.
Vilénille keskeisimpiä arvoja ovat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Hänen mielestään kirkon pitäisi olla paikka, jonne jokainen voi sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kansalaisuudesta riippumatta tulla ja kokea itsensä turvalliseksi.
“Kirkon pitäisi puuttua napakasti ihmisoikeuskysymyksiin. Ei saisi myöskään antaa ääntä sellaiselle, joka sortaa. Mielipiteitä voi olla monia, mutta toista ei voi sulkea ulos tai loukata. Mielestäni on tärkeää, että tällaisiin tilanteisiin puututaan napakasti.”
Haastattelun lopuksi kysyin Viléniltä hänen unelmiensa kirkosta. Jos Vilén saisi päättää, millainen olisi esimerkiksi 2030- tai 2040-luvun kirkko?
“Unelmieni kirkko on avoin, utelias ja valmis kohtaamaan kaikenlaiset ihmiset. Se on valmis asettumaan ihmisen rinnalle kaikenlaisissa elämän tilanteissa. Valmis ottamaan ihmisen todesta ja näkemään, kuulemaan ja olemaan ihmisten elämässä. Toivoisin, että kirkko olisi niin merkityksekäs, että ihmiset haluaisivat aina tulla mukaan.”
PARI vuotta sitten kävin opiskelijoiden kanssa keskustelun, joka meinasi saada minut itkemään. Olin etsiskellyt elämälle suuntaa ja aloittanut uudet opinnot uudessa yliopistossa. Suurin osa kurssikavereistani oli juuri lukiosta valmistuneita. Eräänä marraskuun iltana istuin illassa, jossa pidemmällä olevat opiskelijat vastailivat uusien kysymyksiin.
Muuta illan aikana käytyä keskustelua en oikeastaan edes muista, mutta yksi hetki jäi ikuisesti mieleeni. Joku kysyi muilta, millaisia elämänvalintoja he katuvat. ”Sitä, että en lähtenyt matkustelemaan heti lukion jälkeen. Sitten se ei enää ollut mahdollista”, yksi opiskelijoista sanoi. Se oli yksinkertainen vastaus, joka konkretisoi minulle sen, että olen elänyt eri nuoruuden, kuin nämä muutamaa vuotta nuoremmat opiskelijat.
Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia. Vielä vuonna 2018 matkustin ystävien kanssa junalla Kiinaan. Uudet opiskelukaverini kasvoivat maailmaan, joka ei ollutkaan enää entisensä, todellisuuteen, jossa tulevaisuus on väistämättä epävarma. Heidän nuoruudessaan ilmastonmuutos on jo totta, ei tulevaisuuden huoli, vaan tämän päivän akuutti uhka.
”Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia.”
Sukupolvia nimettäessä minä olen milleniaali, he ovat z-sukupolvea. Molemmat ryhmät ovat niitä, joiden kanssa Suomen evankelisluterilainen kirkko on aivan hukassa, vailla aavistustakaan siitä, miten näitä nuoria ja ei enää niin nuoria aikuisia pitäisi tavoittaa. No, kysymys on erittäin vaikea ja sitä mietin itsekin päivittäin työssäni SKY:n pääsihteerinä. Jotakin uskon kuitenkin osaavani sanoa.
Katri Malmi työssään SKY:n hallituslaisten kanssa.
Nuorten ja nuorten aikuisten todellisuus vuonna 2023 on täynnä ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä. Nuorena aikuisena, vastikään kohtuullisen vaativassa tehtävässä aloittaneena kohtaan jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisen oikeita vastauksia. Kenen hyvä pitää valita silloin, kun jokainen valinta satuttaa jotakuta? Missä menee yksilön elämän kohtuuden raja systeemissä, jonka seurauksena joku jossain päin maailmaa kärsii varmasti? Miten pitäisi suhtautua tulevaisuuteen, josta ei voi tietää mitään?
Yhden asian olen huomannut: kirkosta ja kirkon opetuksesta ei ole näiden kysymysten kanssa painiessa juuri mitään iloa. Kirkolta kuuluvat puheenvuorot ovat voittopuolisesti joko lapsellisen yksinkertaisia tai vesittävät loppukaneettina koko ongelman (”älä kuitenkaan liikaa murehdi, muista armo”). Pahimmillaan ja ehkä yleisimmillään kirkosta ei edes kuulu mitään sanottavaa elämän todellisiin kysymyksiin, vaan kirkko askartelee sellaisten kysymysten parissa kuin, että ”kuinka paljon nyt kuitenkin olisi ok syrjiä” tai ”miten me nyt kuitenkin saataisiin pidettyä kiinni omasta asemastamme?”.
Taikaratkaisua ei varmasti kellään ole siihen, miten rakennetaan kristillisiä yhteisöjä, jotka palvelevat mielekkäällä tavalla tämän päivän opiskelijoita. Lopulta se ei edes ole strategioilla ja toimeenpanosuunnitelmilla hallittavissa oleva asia. Kysymys on siitä, miten Jumala koskettaa nuorten aikuisten elämää. Aivan välttämätön edellytys on kuitenkin pään ottaminen pois pensaasta ja todellisuuden kohtaaminen sellaisena kuin se on. Opiskelijatoiminnassa etsimme Jumalalta apua niihin kysymyksiin, jotka ovat akuutteja nyt eikä niihin, jotka olivat ajankohtaisia kolmekymmentä vuotta sitten. Tervetuloa mukaan etsimään meidän kanssamme!
Kirjoittaja on SKY:n uusi pääsihteeri, joka unelmoi siitä, että kristityistä tulisi ensimmäisenä mieleen tinkimättömät oikeuden puolustajat.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
HEGEMONI, maailmanpoliisi, supervalta, vapauden tuoja – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Hegemonia, eli tietyn valtion tai kulttuurillisen alueen huomattava ylivalta muihin nähden, on muinaiskreikkalainen sana, joka tarkoittaa johtamista. Hegemoneja voi olla useampi, mikä luontaisasti johtaakin kilpailuun. Nykyään Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat keskenään yksiselitteisestä hegemonin asemasta. Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa puhuttaessa antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden eli polisten liitosta.
Vaikka polisten välisistä sodista onkin kulunut pari tuhatta vuotta, hegemonia ilmiönä on tullut politiikkaan jäädäkseen. Onkin keskeistä ymmärtää, miten hegemoni käyttää ja oikeuttaa asemaansa, jotta. Poliittisia ilmiöitä onkin hyvä tarkastella materialistisesta, eikä idealistisesta näkökulmasta; valtioiden keskuudessa ei ole vapauden tuojia, eikä myöskään ole hirmuvaltioita. Millainen sitten onkaanvallassaan kylpevä hegemoni?
Hegemonian toimintatavat
Ihmiskunnan historian alkusivuilla heimo valitsi keskuudestaan arvostetuimman henkilön johtajan asemaan. Samaan aikaan valitun harteille laskeutui painava vastuun taakka; odotukset oli täytettävä, piti osoittaa olevansa yhteisön luottamuksen arvoinen. Emme enää elä heimoissa ja globalisaation myötä pystymme identifioitumaan osaksi suurempaan ihmisjoukkoa. Aikanaan myös varhaiset sivilisaatiot sisäistivät eroavaisuutensa, sillä ne kävivät keskenään kauppaa ja sotia.
Ateenan poliksen rauniot. Kuva: Heavenly Tours
Jos heimoissa arvostus ansaittiin yhteishyvään tähtäävillä teoilla, niin sivilisaatioiden tasolla tilanne olikin, ja on, ymmärretysti päinvastainen – myöhäiskeskiajalla syntyneet kansallisvaltiot kilpailivat keskenään siirtomaista, rikkauksista, aseista ja kulttuurista. Kyseisessä kilpailussa rahalla, niin kuin nykyäänkin, oli tärkein rooli. Rahalla voi varustaa armeijan, hankkia liittolaisia, vahvistaa taloudellista asemaa kansainvälisillä markkinoilla sekä, sopivan hetken sattuessa, puuttua kilpailijan sisäpolitiikkaan rahoittaen itselleen kuuliaista oppositiota. Toimintatavat ovatkin tuttuja niin kutsuttujen löytöretkien ajoilta, jolloin Brasiliasta tuotiin kultaa ja puuta Portugaliin. Itsenäinen Brasilia 200 vuotta vanha ja vieläkin osa Amazonin puista päätyy laittomasti Portugaliin.
Kulttuuri ja hegemoni – todellisuus, jossa elämme
Hegemonin tiukka ote kulttuurista mahdollistaa sille suotuisten aatteiden ja arvomaailman levittämisen. Hyviä esimerkkejä kulttuurillisesta vaikuttamisesta ovat johdannossa mainitut kreikkalaiset polikset. Vaikka Rooman imperiumi valloittikin polikset, niiden kulttuurilliset aikaansaannokset kuten taide, kirjallisuus, teatteri ja uskonto muokkasivat roomalaista yhteiskuntaa. On ironista, että polisten kulttuuri on säilynyt päiviimme asti roomalaisten kopioiden ansiosta.
”Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen.”
Ennen länsimaiden kiinnostusta Aasiaa kohtaan, Kiinalla oli siellä vahva hegemoninen asema. Nykyisten Etelä- ja Pohjois-Korean alueilla paikalliset aateliset (kor. yangban) opiskelivat kiinaa ja jopa kansankieltä kirjoitettiin kiinalaisilla merkeillä (kor. hanja). Kiinan hegemonia perustuikin periferian eli syrjäseudun kuuliaisuuteen. Paikalliset saivat pitää kuningassukunsa ja hallita alamaisiaan, mutta tärkeät ulkopoliittiset kysymykset päätettiin Pekingissä – oli useita kuninkaita, mutta vain yksi keisari.
Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen. Kulttuurin kautta pönkitetään ja perustellaan Yhdysvalloille suotuisaa näkemystä oikeasta ja väärästä. Kulttuuria muokkaa myös suurvaltamedia, jonka lähtökohtana ovat länsimaiset individualistiset arvot ja käsitykset oikeanlaisesta yhteiskunnasta. Osa ihanteista – kuten demokratia – kopioitiinkin pienine muutoksineen antiikista.
Media hegemonin imagon tukena
Medialla on keskeinen rooli tiedon levittäjänä, digitalisaation myötä sen vaikutus on vain lisääntynyt. Perinteiset uutismediat, kuten BBC, CNN, The New York Times ovat kasvaneet globaaleiksi ja jossain määrin jopa syrjäyttäneet pienemmät paikalliset mediat. Onkin selvää, että BBC:n uutisointi ei rajoitu pelkästään Iso-Britanniaan. Myös suomalaiset mediat poikkeuksetta siteeraavat anglosaksisia valtamedioita, vaikka aihe koskisi esimerkiksi Euroopan ulkopuolista aluetta. Näin ollen länsimaiseen valtamediaan kohdistuva kritiikki valikoivasta ja eurosentrisestä uutisoinnista osuu ytimeen, sillä länsimaiset valtamediat tietoisesti laajentavat toimintaansa Euroopan ulkopuolelle ja näin ollen lupautuvat uutisoimaan muilta maanosilta. Ideaalitilanteessa monopolistisen asema saavuttanut media suhtautuisi valtaansa vastuullisemmin ja puuttuisi samanlaisella intohimolla länsimaisten suuryritysten mielivaltaisuuteen kuin mitä kiinalaiseen neokolonialismiin Afrikassa.
Maailmanpoliittisella areenalla Kiina on yhdysvaltalaisen hegemonian suurin haastaja. Kuva: Reinhold Möller, CC-BY-SA 4.0
Länsimielistä näkemystä levitetään massoille ja sitä käytetään lähtöpisteenä analysoidessa kansainvälistä politiikkaa. Mediassa näkyvät vastakkainasettelut ”meidän” ja ”niiden” välillä ovat myös tärkeitä tekijöitä – vastakkainasetteluilla voidaan nimittäin oikeuttaa hyökkäämistä muihin valtioihin, pommitukset ja sodat. Orientalismin käsitteen isä Edward Said onkin korostanut sitä, että poliittinen länsi tarvitsee vertailukohteen ennen kaikkea määritelläkseen itseään.
”Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta.”
Irakin, Afganistanin ja Libyan ihmisoikeusrikoksista kirjoitettiin tiheään tahtiin, lukijoille vakuuteltiin, ettei tilanteeseen ole muutakaan ratkaisua kuin sotatoimet. Kyseiset maat ovat vieläkin sekasorrossa ja kärsivät terrorismista, vaikka vuosikymmeniä lupailtiin demokratiaa ja rauhaa Lähi-itään pystyttäen sotilastukikohtia. Diktatuureja on maailma täynnä, mutta vain hegemonin öljydollaria vastaan kapinoivat valtiot päätyvät sisällissotien kierteeseen. Demokratian tuomisesta onkin muodostunut jo eräänlainen sarkastinen kiertoilmaisu sodalle.
Kollektiivinen länsi on ehtinyt julkaista jo kymmenen pakotepakettia Venäjälle ja sotaa paheksutaan avoimesti osoittaen tukea Ukrainalle. Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat perusteltuja. Kuubaan kohdistunut kauppasaarto, lukuisat sotilaalliset operaatiot Lähi-idässä sekä Etelä-Amerikan maiden sotilasjunttien tukeminen rikkovat kaikki kansainvälisen politiikan normit, mutta Yhdysvaltojen vastuuseen saattamista ei näy. Pinnalle nouseva kaksinaamaisuus ei kuitenkaan yllätä. Latinankielinen lentävä lause ”Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle” kuvaileekin osuvasti hegemonian ydinajatusta.
Hegemonin murros – keksitty kauhutarina
Kulttuurin, talouden ja median lisäksi hegemoni voi ylläpitää asemaansa maailmanpoliisina mustamaalaamalla vastapuoli. Kiinasta puhuttaessa usein korostetaan maan diktatuurimaista luonnetta, sensuuria ja muita ikäviä asioita. Yhdysvallat puolestaan nähdään demokratian ja sananvapauden kehtona. Kiinan mahdollinen nousu hegemoniksi nähdään miltei maailmanloppuna ja synkkiä uhkakuvia maalataan ympäri Eurooppa.
Yhdysvaltojen epäilyttävä 20 vuoden pituinen ”taistelu” Talibania vastaan ja kylmän sodan aikaiset puuttumiset Euroopan maiden sisällispolitiikkaan ei kuitenkaan nähdä uhkana suvereenisuudelle. Brittiläisen Armin siirtyminen Yhdysvaltojen siiven alle ei myöskään herätä Lontoossa Kiinan pelkoon verrattavissa olevaa kohua, vaikka kyseessä on Iso-Britannian merkittävimpiä teknologiaan erikoistuvia suuryrityksiä.
Ideaalitilanteessa kaikkien kuuluisi noudattaa kansainvälistä lakia. Kuva: Univariety
Hegemonia on merkittävä osa suurvaltapolitiikkaa ja sen mahdollinen murtuminen ei vaikuta merkittävästi tavallisen tallaajan elämään. Suomettumisen aika miellettiin suorastaan kärsimysten ajaksi. Uhkakuvista huolimatta Suomea ei valloitettu ja se kävi kauppaa sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen kanssa. Sensuuria myös kierreltiin ja Neuvostoliittoa kritisoitiin rivien välistä. Kansainvälisen politiikan jännitteet ovat ennalta-arvaamattomia, siksi onkin hyvä pitää taukoa uutisista ja muistaa, että suurpolitiikassa tapahtuva murros ei välttämättä tuo omaan elämään maailmanloppua. Hetkellistä rauhaa voi löytää kaveriporukasta, uskonnosta tai vaikkapa harrastuksesta.
Kirjoittaja on ylikierroksilla käyvä portugalilaisen filologian opiskelija, joka on hieman huolestunut maailmanpoliittisesta tilanteesta. Sivuaineena painavat historia ja kulttuurintutkimus eivät myöskään tarjoa turvallista eskapismia.
Lähteet
Anderson, Perry. The H-word: The peripeteia of hegemony. Verso Books, 2022.
Ji-young Lee. China’s Hegemony : Four Hundred Years of East Asian Domination. Columbia University Press; 2016.
Timo Komulainen jatkaa viime syksyn numeroissa aloittamaansa pohdintaa jumalakuvasta.
Timo Komulainen
KRISTILLISEN perinteen keskellä kasvanut ihminen suuntaa vaikeuksien keskellä helposti kysymyksiä Jumalalle. Miksi Jumala sallii tällaisen tapahtua? Tai, mitä syntiä tai ylipäänsä väärää olen tehnyt, että Jumala kohtelee minua näin?
Tällaiset kysymykset tulevat hyvin kaukaa. Ne juontuvat kristillisessä perinteessä 5. Mooseksen kirjan kirjoittajaryhmältä. He kysyivät Juudan kansan pakkosiirtolaisuuden ja Jerusalemin ensimmäisen temppelin hävityksen jälkeen, miksi tämä katastrofi oli kohdannut meitä? He tulkitsivat tapahtuman niin, että Jumala rankaisi kansaa sen synneistä. Näin arveltiin Jumalan ajattelevan.
Paavalin mukaan Aadamin rikkomus toi kaikille ihmisille kadotustuomion. Aatami ja Eeva, kuparipiirros vuodelta 1504, Albrecht Dürer (1471–1528).
Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan viha on kohdistettu ristillä Jeesukseen, joka kuolemallaan on sovittanut ihmisten synnit. Se, että Jumala antoi oman poikansa kuolla syntiuhrina, nähdään Jumalan suurimpana rakkauden osoituksena ihmisiä kohtaan, kuten Simo Korpelan virressä lauletaan: ”Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin.” (virsi 80:3).
Rangaistus oli mahdollinen tulkinta kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Toinen ajatus on ollut kasvatus. Se on erityisen vahva tulkinta pietistisessä perinteessämme. On vaikea ajatella, että Jumala haluaisi meille jotain pahaa. Ehkä hän tarkoittaa pohjimmaltaan hyvää joutuessamme vaikeuksien keskelle. Hänen tavoitteenaan on viime kädessä se, että uskoisimme ja saavuttaisimme näin ikuisen elämän. Lina Sandellin virressä lauletaan: ”Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa.” (virsi 547:2). Kasvatus-ajatuksella on toki raamatullinen lähtökohta, kuten esimerkiksi Heprealaiskirjeessä: ”Älä väheksy poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.” (12:5–6)
Tähän tapaan on kristillisessä perinteessämme yritetty päästä selville Jumalan ajatuksista.
Myös lohdutus nousee perinteestämme. Psalmissa sanotaan: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:3) Tai evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.” (Matt. 4:23). Virressä laulamme: ”Muista Jeesus minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa … Muista Jeesus minua.” (virsi 480:1).
”Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme?”
On tärkeää, että meillä on tällainen mystinen luottamus, vaikka sillä ei olisikaan mitään reaalisia perusteita. Jo toivo sinänsä on parantava tekijä. Kristillinen perinteemme, niin ristiriitainen kuin se onkin, pyrkii lohduttamaan ja rohkaisemaan vaikeuksien keskellä kamppailevaa ihmistä.
Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme? Emme. Siksi on kyseenalaista tulkita asioita Jumalan puolesta. Olisiko vaan nöyrästi myönnettävä, että elämän edessä olemme vastaamattomien kysymysten edessä ja kestettävä se? Ehkä luomisen ajatus voisi olla tässä pohdiskelussa hyvä lähtökohta.
Ensimmäinen suuri kysymys on, miksi Luoja on pannut elämän alkuun? Siihen ei ole löytynyt vastausta. On hyvin ihmiskeskeistä ajatella, että kaikki on luotu ihmistä varten, kuten Mikael Nybergin laulussa lauletaan: ”Jumala on kaikki luonut, Jumala on kaikki suonut, iloksi ihmisille tuonut, niin kuin isä lapsilleen.” (Hengellinen laulu 452:1)
”Viljelemään ja varjelemaan”. Maisema Givernyn läheltä, Claude Monet (1840–1926).
Joka tapauksessa tällä planeetalla on elollista elämää, josta me olemme osallisia. Se on tosiasia. Minä, ihminen, olen osallinen tästä elämästä, vaikka itse en pysty siihen millään tavalla vaikuttamaan. Kaiken, mitä minulla on, olen tavalla tai toisella saanut: syntymäni, vanhempani, lähipiirini, luontaiset lahjani, kyvyn oppia. Mutta ennen muuta olen saanut ”elämän tahdon”, mikä ajaa minua eteenpäin. Tämä ominaisuus on kaikilla luoduilla. Näin elämä säilyy ja menee eteenpäin. Tämä kaikki on lähtöisin Luojalta. Olen itse asiassa kokonaan Luojani tuote ja yksi osanen kokonaisuudessa, mitä kutsutaan elämäksi. Voisi jopa ajatella, että olen ikään kuin Luojani palveluksessa viemässä elämää eteenpäin.
Joidenkin kohdalla elämä on kuin hyvä työpaikka, missä saa panna kaikki lahjansa käyttöön ja kokee työn iloa, mutta toiselle elämä on kuin ahdistava työmaa, johon joka aamu on noustava ja jossa kokee pelkkiä pettymyksiä yhä uudelleen. Jotkut eivät koe saaneensa mitään aikaan tai eivät ole päässeet edes alkuun.
Mitähän Luojallamme olisi sanottavaa meille luoduilleen, kun tämä elämä kunkin kohdalla kerran päättyy? Sanoisiko hän vaikkapa näin: ”Kiitos, kun olet elänyt koko elämäsi. Minä lähetin sinut matkalle ja elämälläsi on ollut merkitystä, jonka vain minä ymmärrän.”
Tällä pohdinnalla on yksi raamatullinen lähtökohta. Toisessa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15). On ehkä kovin arkista sanoa elämän ihmeellisyyttä ajatellen, että olemme viime kädessä Luojallamme töissä.
Kirjoittaja on eläköitynyt pappi, jonka ajatukset kirkastuvat talvisin hiihtoladulla.
Miksi naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden elämästä tulee kiinnostava elämäkertaelokuva vasta, kun siihen lisätään traaginen rakkaustarina?
Petra Uusimaa
TÄMÄ kysymys pyöri mielessäni, kun menin katsomaan näyttelijä-ohjaaja Frances O’Connorin Emily Brontësta ohjaaman elämäkertaelokuvan Emilyn (2022). Olen Brontën sisarusten teosten suuri ystävä ja suhtauduin jo alun pitäen skeptisesti siihen, että tarinaa elävöittämiseksi elokuvaan oli lisätty salattu rakkaustarina.
Brontën kirjailijasisarusten tarina on surullisenkuuluisa: kaikki sisaruksista kuolivat nuorena. Sisaruskatraasta kolmesta tuli kirjailijoita, jotka tunnetaan edelleen teoksistaan. Emily kuoli tuberkuloosiin vuonna 1848 ollessaan vain 30-vuotias. Hän oli ehtinyt kirjoittaa runoja ja goottilaisromanttisen Humisevan harjun.
Charlotte, Anne ja Emily Brontë elokuvassa Emily. Kuva: COURTESY OF EVERETT COLLECTION
Sisarukset elivät syrjäytynyttä elämää nummilla. Brontën sisarusten elämä oli alusta alkaen traagista. Ensin kuoli heidän äitinsä, sitten kaksi vanhinta sisarusta. Jäljelle jäivät Charlotte, Emily ja Anne sekä veli Branwell. Heidän isänsä oli pappi ja on usein pyritty esittämään järähtämättömänä ja ankarana isänä. Ensin kuoli Branwell, sitten Emily ja Anne. Charlotte kuoli myöhemmin vuonna 1855 38-vuotiaana, vain vuosi avioitumisen jälkeen.
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Emily on kuolemaisillaan ja hänen sisarensa Charlotte tivaa, miten Emily pystyi kirjoittamaan niin synkän ja intohimoisen kuvauksen kielletystä rakkaudesta. Miksi vain oma kokemus rakkaudesta pystyisi selittämään Humisevan harjun intensiivisen rakkaustarinan?
Ennakkoluuloni elokuvaa kohtaan alkoivat kuitenkin kaikota, kun tajusin elokuvan jujun. O’Connorin ohjaus on tulkinta, ei elämäkerta. O’Connor sekoittaa faktaa ja fiktioita sekä lisää mukaan myös viittauksia Humisevasta harjusta. Teoksen lukeneet pystyvät yhdistämään juonenkäänteitä ja kohtauksia toisiinsa. Kun pystyy päästämään irti siitä, mitä todella tapahtui, alkaa Emilystä nauttimaan aivan uudella tavalla.
Elokuvassa Emily ajautuu intohimoiseen suhteeseen nuoren pastori William Weigthmanin (Oliver Jackson-Cohen) kanssa. Pastori William on ensimmäinen, joka näkee kovan kuoren sisäpuolelle. Palataan elokuvan alussa esittämääni kysymykseen: tarvitsiko Emily Brontë miehen kirjoittaakseen Humisevan harjun? Pastorin ja Emilyn välinen suhde on ehkä ainoa, joka hankasi minua vastaan elokuvaa katsoessani. Emilyhän kirjoitti Humisevan harjun ilman suurta rakkaustarinaa. Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.
”Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.”
Elokuvien keskiössä on myös perheen sisäinen dynamiikka, joiden käsittelyssä näkee, että O’Connor on tutustunut myös biografisiin lähteisiin. Sisko Charlotte on selvästi kaikessa parempi ja pystyy työskentelemään opettajana, mihin Emily ei taivu epävarmuutensa takia. Branwell ajautuu taas riippuvuuksiin ja vääränlaisiin suhteisiin. Annelle harmittavasti annetaan vain seinäruusun sija.
Emily tuntee olevansa aina väliinputoaja, joka seuraa sisarten rohkeutta ja lahjakkuutta sivusta. O’Connorin elokuvassa hän on kuitenkin ensimmäinen, joka kirjoittaa ja julkaisee teoksensa — päätös häivyttää Annen ja Charlotten kirjoittajuus ihmetyttää, sillä sisarukset julkaisivat ensimmäiset teoksensa yhtä aikaa.
Emma Mackey onnistuu Emilyn roolissa. Kuva: Bleecker Street Films / Courtesy Everett Collection.
Emily ei ole pukudraamagenren mukaisesti siloteltu, vaan likainen, raju ja intensiivinen. Tunteiltakaan ei säästytä. Se on kuvaus nuoren naisen kamppailuista löytää paikkansa yhteisössä, joka on päättänyt pitää häntä outolintuna. O’Connorin Emily Brontë on kummajainen, kaikkien oudoksuma.
Elokuva hivelee sekä silmää että korvaa. Äänimaailma aina luonnonäänistä Abel Korzeniowskin riipivään musiikkiin lisää intensiteettiä. Elokuva on myös täynnä visuaalisesti upeaa luontokuvausta – luonto nimittäin oli keskiössä kaikissa Emily Brontën teksteissä. Elokuvan päätyttyä Yorkshiren nummet pystyy edelleen kuulemaan korvissaan.
Emily Brontëa näyttelevä Emma Mackay onnistuu roolissaan hyvin ja rooli ei ollut helppo, sillä Emily on läsnä miltei jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Kaiken kaikkiaan Frances O’Connor onnistuu luomaan kokonaisuuden, joka viihdyttää, kauhistuttaa ja ilahduttaa. Vaikka Emily ei olekaan historiallisille faktoille perustuva elämäkertakuva, se on kokeileva ja ajan normistoa kyseenalaistava elokuva, joka onnistuu koskettamaan.
Siltikin olen edelleen samaa mieltä: Emily Brontë ei kaivannut miestä voidakseen kirjoittaa.
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.
