Avainsana: 3/22

Julkaistu

Suhtaudumme kodeistaan paenneisiin eri tavoin, vaikka olemme kaikki ihmisiä

Pääkirjoitus

PAKOLAISUUS ilmiönä on noussut taas meille eurooppalaisille näkyvämmäksi Ukrainan sodan myötä, mutta juurikaan ajankohtaisempi siitä ei ole tullut. Sitä se on ollut jo vaikka kuinka kauan.

Tällä hetkellä maailmassa on yli 80 miljoonaa pakon edessä muuttanutta ihmistä. Luku on kasvanut kaksinkertaiseksi pelkästään kymmenessä vuodessa. Valtaosa näistä ihmisistä on joutunut siirtymään valtion rajojen sisäpuolella.

Sanaa pakolainen käytetään arkikielessä kuvaamaan ketä tahansa kodistaan paennutta, joka on joutunut lähtemään esimerkiksi sodan tai vainon vuoksi. Pakolaisuus on kuitenkin virallisesti YK:n pakolaisjärjestön myöntämä status, jota ei ole kaikilla kotinsa jättäneillä. Puhutaan siis yleisesti paenneista tai pakkosiirtolaisista.

Tähän mennessä yli 3,5 miljoonaa ukrainalaista on viimeisen kuukauden aikana joutunut jättämään kotimaansa, ja lukema kasvaa. Suomalaiset ovat rientäneet sankoin joukoin auttamaan Ukrainasta paenneita. Jotkut ovat jopa lähteneet itse kuljettamaan avustusta, kuten lääkintätarpeita, luotiliivejä ja vaatteita Ukrainan rajoille. Apua Ukrainaan -tukikonsertin iltana suomalaiset lahjoittivat ukrainalaisten hätää helpottamaan yli 6 miljoonaa euroa.

Ukrainasta paenneita vastaanottamassa apua Puolan Krakovassa. Kuva: Wikimedia Commons

Oman kodin jättäminen on varmasti yksi vakavimpia traumoja, joita ihminen voi elämässään kokea. Erityisesti kotimaan jättäminen pakon edessä tarkoittaa väistämättä syvää turvattomuuden tunnetta ja usein myös ihan aitoa turvattomuutta, vaikka varsinaista sotaa tai vainoa olisi jo päästy pakoon.

Samalla kun minua lämmittää ihmisten halu auttaa, olen hämilläni siitä ristiriidasta, jolla eri maista paenneisiin suhtaudutaan. Vuoden 2015 pakolaiskriisi nosti pintaan mielettömän määrän ihmisivihamielisiä asenteita ja rasismia. Yllätyin jopa omien tuttujeni äärioikeistolaisista ja rasistisista näkemyksistä.

Ihmiset jakautuivat ”suvakkeihin” ja ”rajakkeihin” ja keskusteluilmapiiri polarisoitui. Yksi keskeisimpiä vasta-argumentteja turvapaikkojen ja oleskelulupien myöntämiselle oli se, että noista maista tuli enimmäkseen nuoria miehiä ja poikia. Heitä pidettiin rintamakarkureina. Naiset ja lapset olisivat olleet tervetulleempia, ehkä.

Pakkosiirtolaisuus on ilmiö, jota yhä harva ymmärtää. Syy siihen, miksi esimerkiksi Syyriasta lähti ja lähtee nuoria miehiä on se, että reitit Eurooppaan ovat hyvin turvattomia. Nuorten miesten katsotaan selviävän todennäköisimmin vaarallisesta matkasta.

Naisia uhkaa miehiä enemmän esimerkiksi seksuaalinen väkivalta. Kotimaissaan puolestaan nuoret miehet ovat vaarassa joutua värvätyiksi erilaisiin aseellisiin ryhmittymiin. Muutenkaan kotimaahan jääminen ei olisi tarjonnut kuin toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja.

Ukrainan tilanne on toinen ja paljon selkeämpi. Ulkovalta yrittää murskata itsenäisen valtion, ja kykenevät — sekä miehet että naiset — jäävät puolustamaan maataan.

Tilastoista selviää, että loppuviimein kaikista kotoaan paenneista noin puolet on miehiä ja puolet naisia. Lapsia heistä oli vuonna 2020 42 %, mikä on suurempi suhteellinen määrä kuin lasten osuus koko maailman väestöstä.

Suomeen haavoittuvimmassa asemassa olevia pakolaisia, kuten lapsia ja naisia sekä vammaisia henkilöitä ja kidutuksen uhreja tulee pakolaiskiintiön kautta. Kiintiön kautta vastaanotettavat pakolaiset ovat saaneet YK:n myöntämän pakolaisstatuksen jo pakolaisleirillä ja YK on arvioinut heidän tilanteensa. Suomi on sitoutunut ottamaan valikoidut ihmiset vastaan oman vuotuisen kiintiönsä rajoissa.

Suomen pakolaiskiintiö oli vuonna 2021 1 150 henkeä. Vuonna 2022 Suomi on nostanut kiintiönsä 1 500 henkeen Afganistanin tilanteen vuoksi. Ukrainasta kiintiöpakolaisia ei tule, sillä ukrainalaisille Suomi on luvannut tarjota tilapäistä suojelua.

Ennakkoluuloisten asennoitumisten taustalla ei tietenkään ole pelkkä viaton tietämättömyys. Elämme edelleen rasistisessa maailmassa ja mitä vieraammalta toiseen ryhmään kuuluviksi mielletyt ihmiset tuntuvat, sitä syvemmäksi käy empatiakuilu. Valkoisiin, eurooppalaisiin ja mahdollisesti kristittyihin (vai pitäisikö sanoa ei-muslimeihin) suhtaudutaan suopeammin ja heidän hätänsä nähdään oikeutetumpana.

Jokainen kotoaan paenneisiin ristiriitaisesti suhtautuva tuskin on sen syvällisemmin pohtinut omia asenteitaan. Rasistisia ja islamvihamielisiä näkemyksiä on levitetty myös ihan systemaattisesti jo vuosikausia. Turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on saanut puhua yhä epäinhimillistävämmin valtakunnan politiikassa asti. Poliitikkojen käyttämä retoriikka siirtyy väistämättä myös kansan suuhun.

Syyrialaisia lapsia pakolaisleirillä. Kuva: Julie Ricard, Unsplash

Sekä syyrialaiset että ukrainalaiset ovat paenneet samoista syistä, eli säilyttääkseen henkensä. Siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu jättämään kotinsa, vahinko on jo tapahtunut. Parasta, mitä voimme siinä vaiheessa tehdä, on tarjota mahdollisimman sujuvasti turvaa, tukea ja pysyvyyden tunnetta sekä uusia mahdollisuuksia paenneen arkeen.

Kukaan ei jätä kotiaan vapaaehtoisesti. Se on valtaosalle aivan viimeinen vaihtoehto. Pakolaisuuden ennaltaehkäisy vaatii toimia maailman päättäjiltä sekä ilmastotoimien että rauhantyön muodossa. Harvalla meistä on näihin asioihin paljonkaan valtaa. Se, mitä voimme tehdä, on osoittaa empatiaa kanssaihmisiä kohtaan vaikeassa tilanteessa, oli heidän kotiansa pommitettu sitten Ukrainassa tai Syyriassa.

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Lähteet

https://www.unhcr.org/ukraine-emergency.html

https://yle.fi/uutiset/3-12363792

https://www.unhcr.org/flagship-reports/globaltrends

https://migri.fi/tilapainen-suojelu

https://yle.fi/aihe/a/20-10002332

https://yle.fi/uutiset/3-12193700

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002845613.html

Julkaistu

Ilman uskoa parempaan huomiseen meillä ei ole toivoa — Tutkijahaastattelussa Katriina Siivonen

Karoliina Virkkunen

ELÄMME monella tapaa murroksellisia aikoja. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon ehkäiseminen ovat kiireellisiä kriisejä ja luonteeltaan eskaloivia: konfliktit ja sodat vievät huomiotamme pois ilmastokriisistä, mutta ilmastonmuutoksen eteneminen synnyttää niitä vain lisää. Muutos täytyy saada aikaiseksi, mutta miten? Ja mitä tekemistä kulttuurilla on asian kanssa? Tulevaisuudentutkija Katriina Siivosen mukaan kulttuurinen kestävyysmurros on tärkeä muutosvoima.

Etnologista tulevaisuudentutkijaksi

Katriina Siivonen opiskeli aikanaan kansatiedettä (nyk. etnologia), ja hänen lähestymisensä tulevaisuudentutkimukseen yhdisteleekin kulttuurintutkimuksen menetelmiä ja periaatteita. Alun perin Siivonen haaveili työstä museoalalla. Hän kuitenkin valmistui 1990-luvun laman aikaan, jolloin monia museoiden työpaikkoja katosi. Tutkijuus oli kiinnostanut Siivosta, mutta nyt se alkoi näyttää myös lähes ainolta vaihtoehdolta.

Siivosen väitöskirja koski saaristojen alueellista kehitystä ja kulttuuripalveluita. Väitösaiheensa ansiosta häntä pyydettiin töihin tulevaisuuden tutkimuskeskukselle, jossa hän on työskennellyt lähes yhtäjaksoisesti jo kaksi vuosikymmentä.

Siivonen on ollut mukana monenlaisissa hankkeissa. Työnantajat ja organisaatiot ovat vaihtuneet, mutta itse asia ei. Kulttuurinen kestävyys on lopulta ollut kaiken keskiössä.

Opetustyössä Siivonen on sekä tehnyt etnologian professorien sijaisuuksia että opettanut Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuskeskuksella kestävän kehityksen opintokokonaisuudessa aina sen perustamisesta lähtien. Vuonna 2008 perustettuun opintokokonaisuuteen Siivonen toi mukanaan kulttuurisen kestävyyden ulottuvuuden.

Tulevaisuudentutkimus on voimakkaasti poikkitieteellinen ala, jossa hyödynnetään monenlaisia menetelmiä. Kvantitatiivisilla menetelmillä voidaan esimerkiksi havainnoida trendejä ja laskea todennäköisyyksiä hyödyntäen suurta määrää dataa.

Kvalitatiivisilla eli laadullisilla menetelmillä puolestaan voidaan kysyä eri asiantuntijoilta erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia mahdollisista tulevaisuuksista ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan erilaisia toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuden skenaarioita.

Tulevaisuudentutkimuksessa hahmotellaan erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Kuva: Pixabay

”Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.”

Ymmärrystä mahdollisista tulevaisuuksista voidaan rakentaa myös osallistavin menetelmin, joissa työskentely on dialogista verstastyöskentelyä. Dialoginen verstastyöskentely on tulevaisuudentutkimuksen menetelmä, joka osallistaa ihmiset lisäämään ymmärrystä yhdessä paitsi erilaisista tulevaisuuksista, myös kulttuurisesta muutoksesta.

Osallistava tutkimus myötäilee myös kulttuurintutkimuksen menetelmiä: enää kulttuureja ei tutkita poimien ja ylhäältä määritellen, vaan dialogisesti. Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.

Kulttuurin säilyttämisen ja kulttuurisen kestävyysmurroksen välillä on väistämätön jännite, jonka kanssa täytyy tasapainoilla

Kulttuurinen kestävyys on kestävän kehityksen ulottuvuus, jota voi ymmärtää monella eri tavalla ja katsoa monista eri näkökulmista. Kulttuurisen kestävyyden käsite on myös elänyt niin kauan kun siitä on keskusteltu.

Ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta, joilla pyritään seitsemääntoista YK:n kestävän kehityksen tavoitteiseen.

”Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.”

Kulttuurinen kestävyys tarkoittaa ensinnäkin kulttuuristen elementtien säilyttämistä ja ylläpitämistä. Perusarvona kulttuurisessa kestävyydessä tällöin on, että ihmisellä on oikeus oman kulttuurinsa elementtien säilyttämiseen ja ylläpitämiseen. Siivonen on katsoo asiaa myös toisin päin: ihmisillä on lähtökohtaisesti oikeus määritellä myös sitä, miten oma kulttuuri tai sen elementit muuttuvat. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa väistämätöntä.

Siivoselle itselleen tutkimusten ja tarkastelun keskiössä on ollut kulttuurinen kestävyysmurros ja sen aikaansaaminen, toisin sanoen transformatiivinen ajattelutapa. Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.

Ekologisesti kestävän elämän saavuttaminen vaatii kulttuurista kestävyysmurrosta. Kuva: Pixabay

”Olen pyörittänyt kulttuurisen kestävyyden käsitettä eri tavoin nyt kaksikymmentä vuotta, ja vahvistuva teema siinä on, että miten kulttuurilla pystytään vaikuttamaan ekologiseen kestävyyteen.”

”Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.”

Koska ihmisillä on oikeus määrittää ja säilyttää oman kulttuurinsa elementtejä, on kestävyysmurroksen ja tämän oikeuden välillä väistämättä tietynlainen jännite.

”Ihmiset voivat osallistua oman kulttuurinsa muuttamiseen niin, että se vahvistaa ekologista kestävyyttä. Tämä on tietysti ristiriitainen siinä mielessä, että jos siinä on asetettu tavote, niin silloin se ei ole näiden ihmisten vapaan tahdon mukaista. Mutta se on sellainen jännite mikä siinä sillon väistämättä on sisällä.”

Kulttuurinen kestävyysmurros on tasapainoilua. Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.

Toisaalta kulttuurin säilyttäminen ja siihen identifioituminen voivat Siivosen mukaan olla juuri niitä asioita, joista saa voimaa ja joiden avulla kasvattaa resilienssiä väistämättömistä muutoksista selviytymiseen. Varsinaisilla kulttuurintuotteilla, kuten kuvataiteella, musiikilla ja teatterilla tuotetaan hyvinvointia. Sen mittaaminen on tietysti hyvin vaikeaa, kuten on myös kulttuurisen kestävyyden.

Kestävässä kehityksessä kyse on kokonaiskuvan huomioimisesta, ja siinä kuvassa kulttuurilla ja sen voimalla on valtavan tärkeä rooli.

Suomessa kestävyysmurros tarkoittaa ainakin ylikulutuksen lopettamista

Kulttuurinen kestävyys ja kulttuurinen kestävyysmurros ovat siis moniulotteisia kokonaisuuksia, joita voi olla hankalaa hahmottaa ilman konkretiaa. Kysyin, mitä kulttuurinen kestävyys tarkoittaa esimerkiksi suomalaisille?

”Kestävyysmurroksen aikaansaaminen Suomessa tarkoittaa ylikuluttavan ajattelutavan muuttamista kulttuurisin keinoin niin, että jokainen osallistuu siihen omaehtosesti. Suomi on länsimaa, jossa ylikulutetaan ja käytetään liikaa luonnonvaroja jatkuvasti.”

Oleellisinta Siivosen mukaan on se, että kaiken kuluttamisemme vaikutukset ovat aina globaaleja, eikä Suomea voida tarkastella erillään muusta maailmasta. Ylikuluttavan Suomen muuttaminen planetaarisissa rajoissa pidättäytyväksi Suomeksi vaatii kulttuurista murrosta. Siivonen tähdentää tämän tarkoittavan käytännössä sitä, että ne osallistuvat, jotka ovat halukkaita osallistumaan.

”Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan.”

Suomalaisilla sanotaan esimerkiksi olevan vahva luontosuhde, mutta mitä se tarkoittaa? Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan. Meidän pitäisi nähdä, että liika kulutuksemme vaikuttaa siihen luontoon, johon meillä on ainakin olevinaan vahva suhde.

”Se on semmonen, missä varmasti vähän jokaisella riittää työstämistä omassa ajattelussaan. Ja että miten se muuttuu myöskin sitten toiminnaksi.”

Yksi erinomainen esimerkki jo tapahtuneesta kulttuurisesta murroksesta Suomessa on ruokailu. Siivosen mukaan kasviperäisen ravinnon suosion roima nousu ja vegaaniruuan arkistuminen tapahtui paljon nopeammin, kuin tulevaisuudentutkijat olivat uskaltaneet arvailla.

”Nyt lihankulutustilastot on kääntyneet peräti hiukan laskuun. Ne on nousseet sata vuotta koko ajan. Nykyään on ihan luontevaa, että jossain tarjotaan pelkästään vegaaniruokaa. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vielä aika outo juttu.”

Toivo lähtee toiminnasta, ja toiminta edellyttää uskoa parempaan tulevaisuuteen

Tulevaisuuden rakentaminen ja kulttuuriseen murrokseen osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Siivonen tuo kuitenkin esiin tulevaisuudentutkija Roberto Polin näkemyksen, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on eettinen ja moraalinen vastuu ajatella planeetan tilaa ja muuttaa omaa toimintaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa tulevaisuudelle. Tässäkin näkyy siis tietty jännite.

Tulevaisuudentutkijoilla puolestaan on Polin mukaan vastuu näyttää ihmisille, millaisia tulevaisuuksia milläkin valinnoilla rakennetaan.

”Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista.”

Koulutus ja sitä kautta tapahtuva valistustyö on ollut yksi keskeinen keino kulttuurisen kestävyysmurroksen edistämisessä. Siivonen huomauttaa, että tähän asti koulutus on kohdistettu pitkälti lapsiin, vaikka todellisuudessa me aikuiset olemme isompi ongelma. Hän kertoo, ettei ole näkemyksensä kanssa yksin.

Parempaa huomista rakennetaan yhdessä. Kuva: Pixabay

Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista. Monen nuoren mielestä maailma näyttää juuri nyt kaoottiselta paikalta ja tulevaisuus epätoivoiselta. Onko Siivosella meille lohdun sanoja?

”Me elämme tällä hetkellä todella turbulentissa ajassa. Ajattelen itse, että se miten me tällä hetkellä ajatellaan tulevaisuudesta ja miten me rakennetaan sitä, on keskeistä. Kyynisyys ei rakenna parempaa tulevaisuutta. Minä en suostu kyynistymään. Jos ei ole uskoa siihen, että pystytään rakentamaan jotakin parempaa, meillä ei ole enää mitään.”

Siivonen muistaa ympäristökeskustelun ja ydinsodan uhkan myös omasta nuoruudestaan ja kuvailee raskaaksi sitä, että monessa asiassa parannusta ei ole saatu riittävästi aikaan. Jotain on kuitenkin pystytty tekemäänkin.

”Ei puhuta enää samoista ongelmista, mutta tilalle on tullut vielä isompia ongelmia, mikä on tosi raskas juttu. Mut siitä huolimatta usko siihen, että kyllä me pystytään jotain tekemään ja että lähdetään tekemään, on niitä asioita jotka kantaa. Sen takia olen näitä tutkimusaiheita valinnut sillä osaamisella mikä minulla sattuu olemaan. Jokainen tekee mitä osaa.”

Voisiko ajatella, että toivo lähtee toiminnasta?

”No kyllä, se on hyvä kiteytys.”

Lähteet

https://www.ykliitto.fi/yk-teemat/kestavan-kehityksen-tavoitteet

Oikaisu, 28.3.2022: Korjattu tekstistä tutkimuslaitos sanaksi tutkimuskeskus.

Julkaistu

Jung, Job ja Jahve

Juho Rekilä kertoo esseessään psykologi Carl Jungin näkemyksistä Vanhan Testin Jumalan muutoksesta.

Juho Rekilä

MILLAINEN on Israelin Jumala? Hän luo meret, maat, taivaat ja ihmisen omaksi kuvakseen, mutta silti yllättyy, kun ihminen pettää hänen luottamuksensa. Hän vihoissaan tuhoaa tulvalla lähes kaikki elävät olennot maan pinnalta ja hävittää Sodoman ja Gomorran kaupungit. Daavidille tehdyn lupauksen hän rikkoo ja vaatii isiä uhraamaan poikansa osoituksena uskollisuudesta Hänelle – tosin vain lopulta ilmoittaakseen, että kyseessä oli vain testi, eikä lapsia tarvitse oikeasti tappaa.

Eikö Jumala olekaan kaikkitietävä, eikö Hän osaakaan ennakoida asioiden lopputulosta? Miksi vaatia asioita, joiden olemassaolon jo tietää tai pettyä tapahtumiin, jotka oli osannut jo ennustaa?

Vanhan testamentin Jumala eroaa monin tavoin Uuden testamentin Jumalasta, jonka ruumiillistuma Jeesus on ja jonka anteeksiantavuutta, armoa ja rakkautta hän opettaa. Psykologi Carl Jung käsitteli kristinuskon teemoja, teologiaa ja Jumalaa elämänsä aikana useamman kerran, paneutuen Jumalan psykologiseen muutokseen kirjassaan Job saa vastauksen.

Psykologi Carl Jung. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksen fokuksessa on nimenomaisesti Vanhan testamentin Jobin kirja. Tässä artikkelissa käsittelen pintapuolisesti Jungin ajatuksia Jumalan luonteesta ja sen muutoksesta tämän kirjan varjossa.

”Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.”

Jung kuvaa kirjassaan Vanhan testamentin Jumalaa lapsenomaiseksi, kiukuttelevaksi ja itselleen jatkuvia kunnianosoituksia (etenkin oikeamielisyytensä ylistystä) vaativaksi hahmoksi, joka myös kärsii siitä, että on omien tunteidensa riepoteltavana. Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.

Kuten Jung toteaa, ”tuon kaltainen tila on meille kuviteltavissa ainoastaan silloin, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on vain voimatonta suostumista siihen mikä on ja mikä mahdollisesti tulee”.

Varhaisantiikin ihmisille jumalien epäjohdonmukaisuus oli Jungin mukaan varsin arkista, joten Jahven oikullisuus ei ollut poikkeuksellista. Sen sijaan olennaiseksi nousee Israelin Jumalan ja ihmisten keskinen suhde, joka oli jo varsin varhain erittäin sitoutunut. Jungin päätelmä onkin, että Jahven persoonallisuus vaatii jatkuvaa ulkoista tunnustusta joltain toiselta osapuolelta, jotta Hän voi tuntea oman olemisensa.

Tämän vuoksi Jumalan erityisellä kaitselmuksella ja sopimuksilla eri osapuolten, kuten Nooan tai Daavidin kanssa, oli erityinen virka paitsi ihmisille, myös Jumalalle itselleen. Koska Jumalan tietoisuus on paljolti ulkoisesta tunnustuksesta riippuvainen, on jossain määrin ymmärrettävää, että tietoisuutta vaativa oman toiminnan moraalinen tarkastelu jää uupumaan.

”Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.”

Omassa tarkastelussaan Jung kuvailee Jumalan olemusta jopa niin, että ”yksilölliset ominaisuudet eivät riittävästi vastaa toisiaan, vaan hajoavat teoiksi, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa”. Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.

Jobin kirjassa Saatana väittää Jumalalle uskollisen Job-miehen tulevan kiroamaan Jumalaa, mikäli häntä koetellaan tarpeeksi. Tästä saa alkunsa eräänlainen vedonlyönti Jumalan ja Saatanan välillä, jossa Saatana saa luvallisesti koetella Jobia kaikin mahdollisin tavoin paitsi tappamalla tämän.

Jobin usko ja kuuliaisuus Herraansa kohtaan pysyy kuitenkin loppuun asti, ja teos päättyy Jumalan ja Jobin dialogiin ja eräänlaiseen sovintoon.

Jobin kirjan asetelma on erikoinen: kaikkitietävälle Jumalalle esitetään ajatus Jobin uskon laadusta. Jumala antaa Jobiin kohdistuvan ihmiskokeen alkaa, vaikka Hänen luulisi ymmärtävän sen olevan perusteeton ja hyödytön. Jobiin kohdistuvat murhat, ryöstöt ja ruumiillisen kidutuksen Jahve hyväksyy suruitta, samoin Jobin ystävien pitkät ja Jobia syyllistävät puheenvuorot.

Lopulta Jahve itse tulee paikalle uhittelemaan omaa suuruuttaan Jobille, miehelle, joka raapii paiseitaan roskakasan päällä. Sen sijaan tilanteen todellinen alullepanija, Saatana, jää täysin ilman rangaistusta.

Kaiken tämän keskellä Job oppii tuntemaan Jumalansa jopa paremmin kuin tämä tuntee itsensä ja jollain tapaa jopa nousee moraalisesti luojansa yläpuolelle. Job kohtaa tekijänsä kasvoista kasvoihin ja ymmärtää, että tuollaista jumalaa kuuluukin pelätä.

Itse Job seisoo lopulta syyttömänä Jumalan edessä täysin absurdissa tilanteessa. Hän on väistämättä syyttömänä Jumalan syytöksen edessä, vaikkakin Jumala itse on totuus ja oikeudenmukaisuus – tai ainakin hänen pitäisi olla.

”Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.”

Tietenkin Jumalalla on kaikki valta taivuttaa oikeutta oman mielensä mukaan, myös silloin kun hän itse tekee vääryyttä ja väkivaltaa. Tämä sama Jumala kuitenkin on sekä asettanut että rikkonut kymmentä käskyä. Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.

Jungin tulkinnassa Job ymmärtää Jumalan ristiriitaisuuden syytettynä ja tuomarina, ja päätyy pyytämään tässä oikeudenkäynnissä apua Jumalaa vastaan Jumalalta itseltään.

Mutta mikä oli se moraalinen syy, jonka vuoksi Job joutui lopulta kärsimään? Oliko yhden ihmisen potentiaalinen epäilys Jumalaa kohtaan niin merkittävää, että Kaikkivaltias asettaa kaiken huomionsa häneen?

Job ja hänen ystävänsä. Kuva: Gustave Doré

”Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri.”

Saamansa kohtelun mukaan Jobin arvo on samanaikaisesti mitätön ja mittaamaton. Tämä kohtaaminen on Jungin tulkinnan mukaan käänteentekevä, sillä ihminen nousee siinä Jumalan tuomariksi — hän tuntee Luojansa paremmin kuin Jumala itse. Samalla Jumalan kaksinainen luonne paljastuu ihmiselle — joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Jungin tulkinnan mukaan Jobin ja Jumalan kohtaaminen saa Jumalan aavistamaan oman luonteensa epätasaisuuden ja ilmeiseksi tulleen itsetietoisuuden puutteen. Jumala joutuu kohdakkain oman amoraalisuutensa ja arvaamattomuutensa kanssa, ja alkaa tuoda toimintaansa viisautta ja harkintaa. Tämän prosessin lopputuloksena Jumala syntyy ihmiseksi Jeesuksessa.

Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri. Lopulta suurinta tietoisuutta itsestään Jeesus osoittaa vasta ristillä roikkuessaan. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on kärsivän Kristuksen huuto hetkenä, jolloin Jumala kokee ihmisenä samaa tuskaa, mitä Hän antoi Jobin kokea.

Kuten Jung esipuheessaan sanoo: ”Kun nyt seuraavassa käyn käsittelemään näitä ’metafyysisisiä’ seikkoja, niin olen täysin selvillä siitä, että tulen liikkumaan kuvien maailmassa ja ettei yksikään ajatuksistani tavoita sitä mikä olemukseltaan jää meille tuntemattomaksi.”

Lukuisista kuvauksista huolimatta nämäkin lauseet ovat vain kuulopuheita ja olettamuksia. Niin kauan kuin suora, välitön kokemus kasvoista kasvoihin puuttuu, jää Jumala lopulta tuntemattomaksi.

Kirjoittaja on folkloristiikan maisteri.

Julkaistu

Globaalit kriisit koettelevat sopeutumiskykyämme — vastuu ratkaisuista kuuluu yhteiskunnalle

Ida Juntikka

IHMISTEN sopeutumiskykyä on koeteltu viime aikoina monin tavoin. Kun toive pandemia-ajan muuttumisesta normaalimmaksi alkoi herätä, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan. Samaan aikaan käynnissä on ilmastokriisi, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Elämme globaalien kriisien aikaa, joiden keskellä pelkät hengitysharjoitukset eivät millään riitä ylläpitämään hyvinvointia ja jaksamista. Epävarmuudesta on tulossa uusi normaali, eikä hyvinvoinnin haasteiden ratkaisu voi jäädä ainoastaan yksilöiden harteille.

Koronavirus sulki kirjastot ja lisäsi mielenterveyden haasteita

Selkeä etappi pandemiassa oli 17. maaliskuuta 2020, jolloin valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Aihe kiinnosti suomalaista mediaa runsaasti, sillä kyseessä oli ennennäkemätön tilanne rauhan aikana. Siitä puhuttiin myös merkittävänä sukupolvikokemuksena.

Olin viettämässä aikaa kahden ystäväni kanssa, kun keräännyimme television ääreen katsomaan valtioneuvoston lähetystä vaitonaisina. Tämän historiallisen tapahtuman sinetöi lopuksi lyhyt ravintolailta, ennen kuin ravitsemisliikkeet suljettiin asiakkailta monen viikon ajaksi. Tautitilanteen takia päätimme myös, ettemme tapaisi hetkeen suojellaksemme toinen toistemme terveyttä.

”Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.”

Ennen kuin yliopisto sulki tilansa, kiirehdin vielä kampuskirjastolle lainaamaan tarvittavia kurssikirjoja, ja väkimäärän perusteella en ollut suinkaan ainoa.

Tapahtumista on lähes kaksi vuotta aikaa, ja pandemiatilanne on elänyt tuona aikana. Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.

Lisääntynyt tieto taudista, rokotteet, tottumus sekä toivo paremmasta ovat olleet pilven hopeareunus kaiken epävarmuuden keskellä. Pandemia on kuitenkin haastanut stressinsieto- ja palautumiskykymme, ja muuttunut arki on aiheuttanut myös kasvanutta pahoinvointia.

Opiskelijoilla haavoittuvainen mielenterveys jo ennestään

Opiskelijayhteisössä käytyä keskustelua seuranneena ollut tietoinen siitä, kuinka kuormittuneita korkeakouluopiskelijat ovat olleet jo ennestään. En ollut ollenkaan yllättynyt, kun THL julkaisi uusimman korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksensa: korkeakouluopiskelijoilla on enemmän mielenterveysongelmia kuin muulla aikuisväestöllä, ja korona-aika on lis­­ännyt opintojen työtaakkaa.

Koronapandemia on uuvuttanut opiskelijoita entisestään. Kuva: Pixabay

Joka kolmas opiskelija kokee ahdistus- ja masennusoireita, ja naisista jopa 40 prosenttia kertoi kärsivänsä niistä. Yliopisto-opiskelijat ovat joutuneet luentosaleista kokonaan tietokoneruutujen ääreen, ja merkitykselliset kohtaamiset, jotka aiemmin toivat kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta — kuten ainejärjestötapahtumat ja lounastuokiot kampusravintolassa — ovat vähentyneet.

Yliopisto-opiskelu on luonteeltaan itsenäistä, mutta tautitilanne aiheutti ennennäkemättömän eristäytymisen, joka pakotti totuttautumaan uudenlaisiin käytäntöihin ja rutiineihin.

Valtakunnallinen etätyösuositus päättyi 28. helmikuuta, ja yliopistot alkoivat siirtyä monipaikkatyöskentelyn kautta kohti henkilömäärärajoitusten purkua lähiopetuksessa ja -tenteissä. ­­­Yhteiskunnan asteittain tapahtuvan avautumisen keskellä luottamuksemme siihen, että pääsemme takaisin normaaliin, oli kasvanut.

Ukrainan sota horjuttaa turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme entisestään

Toivo normaaliin paluusta asettui kuitenkin kyseenalaiseksi 24. helmikuuta, jolloin Venäjä ilmoitti aloittavan hyökkäyksen Ukrainaan. Itä-Ukrainan sota oli häilynyt taustalla satunnaisten uutisten muodossa, joilla ei ollut kosketusta omaan arkeemme ja siten todellisuuteemme.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan horjuttaa turvallisuudentunnettamme myös täällä Suomessa. Kuva: Pixabay

Laajamittainen hyökkäys käynnisti valtavan globaalin reaktion, joka osoitti haavoittuvuutemme suurvaltapolitiikan edessä. Uutis- ja sosiaalisen median kuvasto täyttyi raunioista ja haavoittuneista, ja ihmiset alkoivat etsiä keinoja auttaa sodan uhreja.

Konfliktin myönteisenä puolena on voitu pitää sen aiheuttamaa yhteishenkeä, joka on osoittanut ihmisten halukkuuden toimia humanitäärisen kriisin keskellä olevien puolesta.

Länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet ovat myös herättäneet huolta siitä, millaisia vastapakotteita on tiedossa tai voisiko aseellinen konflikti eskaloitua koskettamaan useampaa valtiota.

Kriisien keskellä tunnesäätelyn ja palautumisen taidot korostuvat

Radio Suomen Päivässä vieraillut traumapsykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo, kuinka pitkään kestänyt erikoistilanne – ensin pandemia ja sitten sodan puhkeaminen – on saattanut aiheuttaa osassa ihmisisistä jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.

”Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.”

Markuksela korostaa, kuinka tärkeää on säädellä esimerkiksi uutisten lukemiseen käyttämäänsä aikaa, mutta myös huomioida elämän kokonaiskuormitus, sillä jo arkielämä itsessään vaatii palautumisen keinoja. Hermoston rauhoittaminen esimerkiksi hengitysharjoituksilla edistää hyvinvointia ja siten toimintakykyä.

Uskon omaksuneeni pandemia-aikana keinoja, joilla säädellä omaa kuormittuneisuuttani ja osaan esimerkiksi tauottaa opiskelua oikea-aikaisemmin. Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.

Ilmastonmuutos vauhdittaa kriisien syntymistä

Sotauutisten keskellä julkaistiin YK:n alaisen kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, joka piirtää synkkää kuvaa ilmastonmuutoksen seurauksista tulevaisuudessa, mutta myös jo tapahtuneista, peruuttamattomista muutoksista luonnon elinympäristöissä. Ilmastonmuutoskeskustelulta palstatilaa vei ensin korona, sitten Ukrainan sota, vaikka ilmastotoimilla on jo kiire.

Ilmastotoimilla on jo kova kiire. Kuva: Pixabay

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen yhtenä keinona on fossiilisista polttoaineista luopuminen, ja teemaa on sivuttu myös Ukrainan kriisiin liittyvässä keskustelussa. Vastapakotteita koskenut keskustelu on liittynyt länsimaiden riippuvuuteen Venäjän öljy- ja maakaasuvaroista ja tarpeeseen edistää länsimaiden energiaomavaraisuutta korvaamalla ne toisilla energialähteillä.

”Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.”

En ole ollut toiveikas sen suhteen, että maapallon lämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen on realistista enkä osaa sanoa, toimiiko Ukrainan kriisi tarvittavana muutosvoimana fossiilisista polttoaineista luopumiselle. Varmaa on kuitenkin, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien epäonnistuessa elinolot tulevat muuttumaan radikaalisti esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden voimistumisen ja siitä seuraavan ilmastopakolaisuuden takia.

Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.

Epävarmuus tulee olemaan uusi normaali, eikä siitä selviytyminen voi jäädä yksilöiden vastuulle

Sosiologian professori Leena Koski piti eläkkeelle jäädessään ”Yliopisto moraalisena instituutiona” -jäähyväisluennon 31. elokuuta 2020. Luennossaan Koski puhui esimerkiksi akateemisen maailman suorituskeskeisemmäksi muuttumisesta, sen kyseenalaistamisesta sekä pandemiasta.

”Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila.”

Mieleeni jäi Kosken toteamus siitä, kuinka ihmiset odottavat pandemian päättyvän ja paluun normaalin alkavan. Tähän Koski totesi, ettei mitään ”normaalia” ole olemassa.

Kosken toteamus konkretisoitui pohtiessani globaalia muutostahtia ja sen edellyttämää yksilön sopeutumiskykyä.

Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila. Tällöin yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei tule jäädä pelkästään yksilön oman neuvokkuuden tai ylipäätään parempien lähtökohtien varaan. Mielenterveysongelmat ovat viimekädessä yhteiskunnallinen haaste, jonka ratkaisua ei voi jättää yksilöille.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija Itä-Suomen yliopistosta.

Lähteet

https://yle.fi/uutiset/3-12225357

https://yle.fi/uutiset/3-12340313

https://yle.fi/uutiset/3-12336074

Julkaistu

Kohtuuden, kestävyyden ja toivon matkalla — pyhiinvaellus antaa jokaiselle jotakin

Pinja Luoma

KORONAPANDEMIA on tuonut muutoksen monelle elämän osa-alueelle, ja yksi näistä on matkailu. Moni on vaihtanut ulkomaanmatkat elämyksiin kotimaassa esimerkiksi retkeilyn parissa. Pandemian pakottama pysähtyminen on myös saanut monet pohtimaan, mikä elämässä on todella tärkeää ja merkityksellistä. Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka on yksi tapa merkitykselliseen matkailuun. Pyhiinvaellukselle voi lähteä mukaan kuka tahansa katsomuksesta tai aiemmasta vaelluskokemuksesta riippumatta.

Vuosikymmen vaihtui suurin odotuksin Ranskassa

Vuoden 2019 viimeisestä päivästä muistan upean tunteen siitä, että pian alkaa kokonaan uusi vuosikymmen. 2020-luvussa tuntui olevan jotain maagista ja merkityksellistä. Olin koko sielullani valmis uuteen vuosikymmeneen ja sen minulle varaamiin kokemuksiin.

Vuosikymmenen vaihtuessa seisoin ranskalaisen kaupungin torilla ihmisten kanssa, jotka olin tavannut samana päivänä. Meitä yhdisti se, ettei meillä ollut ketään läheistä ystävää, jonka kanssa vaihtaa vuosikymmentä. Luultavasti meitä yhdisti myös, ettei se haitannut ketään, sillä juuri sellaisille kokemuksille elimme. Uusille paikoille ja uusille ihmisille.

Kuukauden päästä istuin Schipholin lentokentällä, joka oli tavanomaiseen tapaan täynnä ihmisiä. Olin palaamassa takaisin Suomeen opiskelijavaihtoni päätteeksi. Vilkkain keskustelunaihe tuolloin oli Kiinassa jylläävä virus Covid-19, mutta keskusteluissa vallitsi epäusko siihen, että virus vaikuttaisi elämäämme juurikaan.

Koronapandemia pakotti katseen lähemmäs kotia

Parin kuukauden päästä viestittelinkin ystävieni kanssa siitä, mitä emme kotimaissamme saa lockdownin aikana tehdä. Yhtäkkiä maailma, joka oli ollut meille nuorille aikuisille loputtoman avoin, näytti hyvin erilaiselta.

”Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.”

Pandemia-aika on muuttanut arkea ja juhlaa kauemmin kuin olisimme alussa halunneet tai osanneet uskoa. Tapahtumia on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen, juhlia on peruttu, ystäväpiiri on ehkä pienentynyt. On koettu ahdistuneisuutta, turhautuneisuutta, epätietoisuutta ja välillä puhdasta tylsyyttäkin. Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.

Pandemia-aika ei ole kuitenkaan ollut pelkkää kurjuutta, ja näen, että se on toisaalta tuonut meidät niiden yksinkertaisten asioiden äärelle, jotka elämässä todella ovat tärkeitä.

Suuren muutoksen kourissa on ollut myös matkailu. Monia on tuskastuttanut, ettemme pääse tuulettumaan etelän aurinkoon tai ihailemaan Euroopan katuja. Samaan aikaan olemme kuitenkin saaneet iloita kotimaanmatkailun kasvavasta suosiosta.

Pyhiinvaellus on liikkeessä pysähtymistä

Ihmisiä kiinnostaa kotimaanmatkailussa niin uudet elämykset, historia ja kulttuuri kuin luontomatkailu. Tutkimusten mukaan paikallisuus vetää puoleensa erityisesti nuoria. Suomi ei ole enää se tylsä kotimaa, vaan paikka, jossa voi kokea seikkailuja.

Yhä useampi tutuistani retkeilee. Sosiaalisessa mediassa ruudulle tulee kuvia niin pitkospuilta kuin monen päivän telttaretkiltäkin. Luonnolla on pitkään tiedetty olevan rauhoittava vaikutus, mutta pandemian myötä olemme alkaneet arvostaa luontoa paikkana hengähtää entistä enemmän.

Kasvavan luontomatkailun keskellä tuntuu jopa hävettävältä myöntää, etten ole ikinä nukkunut teltassa. Tuntuu, että kaikki muut ovat käyneet Lapissa viime aikoina.

Tärkeän askeleen kohti luontoa ja rauhoittumista otin viime kesänä, kun osallistuin ensimmäistä kertaa pyhiinvaellukselle. Sanana pyhiinvaellus saattaa kuulostaa mahtipontiselta, jopa vieraalta.

Kuva: Aleksi Saariranta

”Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle.”

Todellisuudessa pyhiinvaellus on kuitenkin yksinkertaisimmillaan matka, jolla on tietty päänmäärä, jonne vaeltajan jalat häntä kuljettavat. Pyhiinvaellus ja luonto ovat meitä kaikkia varten, olimme sitten päivävaeltajia, yön yli reissaajia tai viikkojen vaelluksesta haaveilevia.

Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle. Se antaa tilaa asioiden läpikäymiselle, uusille ajatuksille, hiljaisuudelle ja jonkin kohtaamiselle – tapahtui kohtaaminen sitten muiden vaeltajien tai oman itsen kanssa.

Itselleni pyhiinvaelluksella on ollut tärkeää perusasioihin palaaminen: yksinkertaisuuden löytäminen ja hetkessä eläminen. Pyhiinvaelluksen pelkistyneisyys avaa materialistisessa maailmassa ikkunoita perusasioiden äärelle.

Se saa pohtimaan, mikä todella omassa elämässä on tärkeää ja merkityksellistä. Kokemukseen liittyy aina jollain tavalla hengellisyys riippumatta siitä, onko vaeltajalla itsellään suhdetta pyhään, tiettyyn jumalaan tai oppiin.

Hengellisyyden kokemuksen voi tuntea vahvana, kun matkaa omaan sisimpäänsä.

Lentokentät täyttyvät jälleen ihmisistä – mutta minne itse haluan matkustaa?

Jollain tapaa koen pandemian olleen maapallon antama merkki meille pysähtyä. Miettiä hetki omaa elämäämme, arvojamme ja sitä, mikä meille on tärkeää. Tyytyä vähempään.

Olin aiemmin ihminen, jolla oli matkan jälkeen jo seuraavat lentoliput varattuna. Suurin haaveeni lapsesta asti oli ollut matkustaminen, ja heti 18 vuotta täytettyäni aloin toteuttaa tuota unelmaa omilla ehdoillani. Samaan aikaan koin kuitenkin kasvavaa ilmastoahdistusta.

Yritin suosia kestävämpiä matkustusvaihtoehtoja, tuskastellen samalla valintojeni merkitystä maailmassa, jossa eletään kulutuskulttuurin huurruttamassa todellisuudessa. Kaikelle tälle lyötiin stoppi uuden, upean vuosikymmenen alussa.

”Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.”

Tämän pysähtymisen jälkeen en koe tarvetta ottaa eteisen kaapista esiin pölyttynyttä matkalaukkuani. En väitä, etten tulisi enää ikinä lentämään vieraisiin maihin, juopumaan uusista tuttavuuksista, kulttuurista ja vieraista paikoista. Väitän kuitenkin, etten tarvitse samanlaisia kokemuksia enää yhtä paljon kuin ennen. Olen tajunnut, että merkittävän ja itseäni kasvattavan matkan voi tehdä myös ihan vain kävellen koti-Suomessa.

Nykyään osaan nimetä hetken, jolloin koen olevani kaikkein onnellisin ja vapain. Se hetki ei löydy lentokentältä, suurista taidemuseoista tai rappiobaareista vaan Suomesta. Se hetki on se, kun kesäiltana juoksee saunasta järveen yhdessä ystävien kanssa. Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.

Kuva: Aleksi Saariranta
Viestipyhiinvaellus on kohtuuden, kestävyyden ja toivon matka

Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka tarjoaa jokaiselle vaeltajalle heille sopivimman vaihtoehdon. Vaelluksella kuljetaan kulttuurihistoriallisesti merkittävää Pyhän Olavin mannerreittiä läpi kuuden hiippakunnan aina Savonlinnasta Turkuun saakka.

”Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää.”

Reitti kulkee vesistöjen äärellä, ja yhdistää vielä Pyhän Olavin manner -ja vesireitit jatkaen Turusta saariston halki Ahvenanmaalle. Vaelluksen teemana onkin vesi, joka luo niin hengellisen kuin ekologisen elämän perusedellytykset.

Matkailuun ei aina tarvitse liittyä ilmastohäpeää. Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää. Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen jotain uutta.

Viestipyhiinvaelluksen avainsanoja ovat kohtuus, kestävyys ja toivo. Nämä ovat sanoja, joita haluaa vaalia nykyään enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Kirjoittaja on gradua vaille valmis uskontotieteilijä, joka työskentelee Pyhiinvaellus Suomi -hankkeessa.