Pääkirjoitus
VIIME kuussa huomasin tuijottavani pakonomaisesti sovellusta, joka kertoi kuinka monta tuntia olin nukkunut joka yö. Tunnit ja minuutit puhelimen ruudussa määrittelivät sen, miltä aamulla tuntui ja kuinka väsynyt muka olin – ei se, miltä minusta todella tuntui. Jos minuutit näyttivät alle seitsemän ja puoli tuntia, olin automaattisesti pelkkää haukotusta, vaikka todellisuudessa olinkin saattanut nukkua yöuneni levollisesti. Niinkin levollisesta asiasta kuin unesta tuli minulle suoritusta.
Nykyihmisen ongelma on se, että olemme jatkuvassa suoritusputkessa. Ei riitä, että suoritamme töitämme tai opiskelujamme. Myös lepo on suoritus, jossa yritetään maksimoida palautuminen ja mielihyvä. Yöunet ja urheilusuoritukset muuttuvat tunneiksi ja tavoitteiksi, jotka tehtävälistan tapaan raksitetaan sen sijaan, että pysähtyisimme pohtimaan sitä, mitä kehomme ja mielemme todella tarvitsee.
Onko siis yhtään ihme, että burnout, suorittaminen ja väsymys ovat yksi polttavimmista puheenaiheista?
”Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin?”
Googlettaessa sanan väsymys silmille hyppää Duodecimin määritelmä: “Väsymys on sangen yleistä, ja yleisimmin siihen löytyy syy väsyneen henkilön elintavoista tai elämäntilanteesta.” Muut hakutulokset todistavat, kuinka keskeinen huolenaihe väsymys on. Lehtijutuissa jaetaan vinkkejä siihen, miten väsymyksestä selvitään. Väsymys on sangen yleistä, korostaa Duodecim. Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin? Mikä nykyihmistä väsyttää? Mikä on tehnyt työuupumuksesta ja burnoutista epidemian, jota eivät edes hyvinvointiyhteiskunta tai lääkkeet kitke?
Kun kuulee toisen olevan väsynyt ja uupunut, automaattinen kysymys on: olethan muistanut levätä? Joskus se on tarpeellinen kysymys, kun olemme tottuneet siihen, että lounaskin syödään etätöitä tehdessä. Totuus on se, että postmoderni ihminen harvoin osaa levätä, vaikka kovasti yrittääkin. Emme osaa olla levon kanssa armollisia, vaan palautumisesta tulee samankaltainen to do-lista, joita kirjoitamme kaikkeen pakolliseen. Vettä juotu, check, lenkillä käynti, check ja kun illalla uni ei tulekaan niin, että ehtii nukkua ne ideaalit kahdeksan tuntia, yöunet ovat pilalla.
”Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu.”
Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu. Palautuminen ei näytä aina tuoksukynttilöiltä ja teekupposelta. Joskus se on tarpeellisten asioiden tekemistä. Tämän jutun kirjoittamisen lomassa olen pessyt kolme pyykillistä konetta, jonka ansiosta kirjoittaminen ja ajatustyö on kulkenut paljon helpommin kuin monen tunnin intensiivinen työskentely. Tauot ovat auttaneet sitä, etten ole työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksa edes siivota keittiöstäni päivän jälkiä.
Selvää siis on, että väsymys on äärimmäisen hyvä teema vuoden viimeiselle lehdelle. Vuosi 2023 on ollut intensiivinen sekä maailmanlaajuisella että henkilökohtaisella tasolla. Olen sairastellut kroonisen kivun kanssa, saanut opiskelijapaikan, muuttanut ihanaan uuteen kämppään. Olen kipuillut, itkenyt ja saman aikaan ollut ylitsepursuavan onnellinen. Se on myös ensimmäinen kokonainen vuosi, kun olen ollut Etsijän päätoimittaja. Kun katson ajassa taaksepäin, olen äärimmäisen kiitollinen, mutta myös äärettömän väsynyt. Ja se on ihan täysin okei.
Ja sen unisovelluksen poistin viime kuussa. Sen jälkeen olenkin nukkunut hyvin ja herään lähestulkoon aina levänneenä, oli sitten kyse yhdeksän tai viiden tunnin yöunista.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja väitöskirjatutkija, joka purkaa ylikierroksia leipomalla ja kaupan juustotiskillä.
