IHMISENÄ oleminen on vaikeaa. Riittämättömyyden tunne on jatkuvasti läsnä opiskelijoiden arjessa. Korona-aika on lisännyt omaa riittämättömyyden tunnettani. Sen jakaminen toisten kanssa on lohdullista. En silti osaa päättää, onko kaikki hyvin vai huonosti silloin, kun keskustelu muiden kanssa paljastaa, että peiton alla itkeminen ja sarjamurhaajasarjojen katsominen on opiskelijoiden kollektiivinen selviytymiskeino.
Kuva: Unsplash
Oletko sinä jäänyt riittämättömyysjyrän alle? Tuntuuko sinustakin joskus siltä, ettet riitä ja elämäsi olisi mahdollista elää paremmin? Oletko ajatellut, että joku toinen opiskelisi tehokkaammin ja ottaisi silti opiskeluajasta enemmän irti, tekisi työsi paremmin, valmistuisi nopeammin. Ja olisi silti samaan aikaan parempi ystävä, kumppani, lapsi, sisarus, vanhempi tai muuten vain kokonaisuudessaan parempi ihminen. Pitäisikö myös kehosi olla jollakin lukemattomista tavoista nykyistä erilaisempi ja siten parempi.
Riittämättömyyttä voi tuntea oikeastaan mistä vaan, lista on loputon. Myös keinoja selviytyä riittämättömyyden tunteen kanssa on lukemattomia. Riittämättömyys pyörittää osaltaan myös markkinataloutta. Ihmisellä on perustarve tulla hyväksytyksi ja olla tarpeeksi. Syitä riittämättömyydelle on loputtomia, kuten myös tuotteita, joiden avulla olla vähän riittävämpi. Kulutamme kuitenkin liikaa, joten riittävyyden ostaminen pala kerrallaan ei toimi. Ympäristömme ei kestä sitä.
Ehdotan ratkaisuksi seuraavaa: Annetaan olla. Luovutaan riittämisen tavoittelusta. En voi olla kaikilla tavoilla koko ajan parempi ja erilaisempi, etkä voi sinäkään. Annetaan olla, vain siten voimme olla tarpeeksi. Juuri sellaisina kuin olemme nyt, eikä vasta sitten kun. Olet tarpeeksi, ei muttia, ei jossittelua, ei sitten kun. Olet tarpeeksi sellaisena kuin nyt olet. Vaikket riittäisikään, olet silti tarpeeksi.
Kuvituskuva: Unsplash
Annetaan riittävyyskilpailun olla ja hyväksytään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Kyseessä voisi olla myös todellinen ekoteko. Paperi T:n sanoin ”Sä elät ihan kivan elämän, se on todellista.” Keskitytään siis siihen, mikä on todellista, eikä asioihin, jotka voisivat loputtomasti olla paremmin, tai kuvitteellisiin toisiin, jotka hoitaisivat asiamme paremmin. He eivät olet todellisia, sinä olet. Muistuta itseäsi siitä seuraavan kerran, kun ajattelet, että sinun pitäisi olla riittävämpi, parempi. Olet jo tarpeeksi ja se on todellista.
Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jota oma usko auttaa selviämään riittämättömyydestä sekä ihmisenä olemisen sietämättömästä vaikeudesta.
YKSINÄISYYS on monimutkainen ilmiö, josta tieteellä on vasta muodostumassa jonkinlainen kattava käsitys. Se on emotionaalinen, kivulias kokemus siitä, että on yksin vailla yhteyttä. Se on sekä hajottava että motivoiva voima: yksinäisyyden tuska ajaa rakentamaan yhteyttä muihin ihmisiin. Pitkään jatkuvalla yksinäisyydellä on kuitenkin valtava vaikutus sekä mielen että ruumiin terveyteen, sillä venyessään sen tiedetään altistavan monenlaisille kärsimyksille masennuksesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta sydänsairauksiin ja addiktioihin. Yksinäisyys kulkee syrjäytymisen kanssa käsikkäin, ja ne usein myös pahentavat toinen toistaan. Näin korona-aikana yksinäisyyttä ja mielenterveyttä ajankohtaisempaa aihetta on vaikea kuvitella.
Kuva: Unsplash
Yksinäisyyden tunne eli sosiaalinen kipu on ihmiselle luontainen ja perustavanlaatuinen neurologinen mekanismi. Hermostollisesti se on hyvin samankaltaista kuin fyysinen kipu, ja se peräti näkyy aivokuvissa samoilla aivoalueilla. Jokainen kokee sosiaalista kipua jossakin vaiheessa elämää, ja joillekin sitä ”siunaantuu” elämän aikana runsaammin kuin toisille. Sillä on ollut evoluution kannalta olennainen merkitys, sillä sosiaalinen kipu motivoi yksilöä toimimaan metsästäjä-keräilijäheimolle hyväksyttävällä tavalla. Ihmisen selviytyminen luonnonvoimien armoilla on perustunut ryhmähenkeen, ja heimostaan erotettu harvoin selviää hengissä. Siksi sosiaalisesta kivusta on tullut erottamaton osa ihmisen biologiaa. Sosiaalinen kipu toimii myös heimon kollektiivista etua suojelevana mekanismina, sillä heimosta erottamisen uhka usein riittää ojentamaan itsekkäästi ja vahingollisesti käyttäytyvän heimolaisen noudattamaan yhteisön sääntöjä.
”Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta.”
Tutkimusten perusteella tiedetään, että pitkittyvä yksinäisyyden kokemus saa aivoissa aikaan kognitiivisen kierteen, joka vaikuttaa olennaisella tavalla kokemukseen maailmasta. Yksinäisyyden luoman häpeän kanssa painiva alkaa nähdä itsensä perustavanlaatuisesti kelvottomana ja tulkita neutraaleja ja positiivisiakin sosiaalisia tilanteita negatiivisina ja vaarallisina. Yksinäiset aivot näkevät sosiaalisia uhkia sielläkin, missä niitä ei toisin silmin näytä olevan. Näin yksinäinen alkaa usein vältellä sosiaalisia tilanteita torjumisen, konfliktin tai nöyryytyksen pelossa ja toisinaan turvautua nopeasti oloa kohentaviin ratkaisuihin kuten päihteisiin, vaikka rationaalisesti tietäisi sen pitkällä aikavälillä pahentavan asioita. Yksinäisyyden ja häpeän voimasta vahvatkin sosiaaliset taidot voivat vajota yksilön ulottumattomiin, ja vastoin yleistä käsitystä yksinäisyys ei ole yksinomaan sosiaalisesti kömpelöiden ihmisten vaiva.
Yksinäisyys on vahvasti yksilöllinen kokemus, jolla on lopulta vain vähän yhteistä yksinolon kanssa. Vapaaehtoinen yksin oleminen ei välttämättä tuota yksinäisyyden kokemusta, ja päinvastoin hyvinkin seurallinen ihminen voi kokea valtavaa yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta. Toiset tarvitsevat luonnostaan enemmän merkityksellistä ihmiskontaktia kuin toiset. Ihmiskontaktin tarve on hyvin yksilöllistä, ja tutkimusten mukaan peräti puolet kontaktin tarpeesta on geneettistä perintöä, puolet kasvuympäristön ja elinolosuhteiden vaikutusta. Geeniperimän vaikutus kontaktin tarpeeseen on näin ollen suunnilleen yhtä suuri kuin persoonallisuuspiirteisiin, ja yksilöllinen tarve on suhteellisen muuttumaton.
Kuva: Unsplash
Yksinäisyyden torjuminen ja purkaminen kysyy merkityksellisten sosiaalisten kontaktien luomista, turvaverkkojen vahvistamista, sosiaalisten taitojen harjoittamista ja kognitiivisten vääristymien oikomista. Ihminen on vähitellen tuotava eristyksistä muiden ihmisten keskuuteen, vaikka se usein onkin alkuun kivuliasta. Merkityksellisiä ihmiskontakteja on helpointa luoda maailmankuvan, uskon ja kiinnostuksen kohteita jakavien kanssa. Yhteinen tekeminen, yhteiset tavoitteet ja yhteiset arvot ovat sosiaalisen kontaktin kulmakiviä. Tästä syystä yhteisölliset harrastukset, uskonto, vapaaehtoistyö ja taide – muiden muassa – ovat niin palkitsevia. Siksi myös korona-aikaisten harrastus-, työ- ja uskonnollisten kokoontumisten estyminen on ravisuttanut monien mielenterveyttä merkittävällä tavalla.
Yhteiskunnan rakenteilla on keskeinen vaikutus yksinäisyyden ilmenemiseen. Kaupunkiympäristöt on suunniteltu ihmisen psyykelle sopimattomalla tavalla: länsimaisessa individualistisessa yhteiskunnassa elämme ihmispaljouden keskellä, mutta harvoin puhumme naapureillemme. Ihmistä ei ole tehty välttelemään niitä, jotka asuvat kivenheiton säteellä. Aikuisiässä merkittävät sosiaaliset yhteytemme ovat yhteydessä työpaikkaan ja harrastuksiin sekä vähenevässä määrin uskontoon. Jos jokin näistä jää uupumaan, ihminen jää läntisessä yhteiskunnassa helposti eristyksiin. Ihminen tarvitsee olon, että hänen tekemisillään on merkitystä sekä itsen että yhteisön kannalta.
Sosiaalineurotieteilijä John Cacioppon neljä ydinkohtaa yksinäisyyden suosta nousemiseen:
Kurottaminen. Kurota sosiaalisen mukavuusalueesi ulkopuolelle – vähitellen. Itseään on turha altistaa liialle kerrallaan, ja mukavuusalue laajenee parhaiten vähittäisellä venyttämisellä. Kurottamisen tavoitteena on aina siedettävä, ei sietämätön, sosiaalinen kokemus.
Suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Kysy ihmisiltä heistä itsestään ja heidän kiinnostuksistaan – tutustu ihmisiin aidolla mielenkiinnolla. Matkalla kohtaa väistämättä torjumisia, eikä se useimmiten ole henkilökohtaista. Kehitä rohkeutta tuoda esille omia tärkeitä asioita ja toisaalta asettaa rajoja.
Yhteisöt. Ihmiset hakeutuvat samanhenkisten pariin. Jaetut kiinnostuksenkohteet, arvot ja aktiviteetit auttavat yhteyden luomisessa.
Optimismi ja itselempeys. Yksinäisille aivoille sosiaalinen kontakti on usein raskasta, pelottavaa ja kuluttavaa, ja se on täysin okei. Lempeä läsnäolo vaikeiden tunteiden ja pettymysten kanssa on ensisijaisen tärkeää. Keskity tilanteissa positiivisiin asioihin ja odota parasta. Optimismi auttaa lievittämään sosiaalista ahdistusta.
On tutkittu, että ne, jotka käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, ovat monella osa-alueella terveempiä kuin ne, joilla uskonnollista yhteisöä ei elämässään ole. Uskolla korkeampaan voimaan sinänsä ei ole todettu merkittävää vaikutusta yksinäisyyteen, mutta sen sijaan uskon yhteisöllisellä harjoittamisella on suuri merkitys yksinäisyyden torjumisessa. Havaittavissa on myös annosvaikutus: useammin kuin kerran viikossa käyvät nauttivat parempaa terveyttä kuin kerran viikossa käyvät. Uskonnollisissa ryhmämiljöissä on runsaasti sosiaalisen peilaamisen mahdollisuuksia: kun ympärillä on mietiskelyyn, anteliaisuuteen ja uskoon sitoutuneita ihmisiä, on myös itse helpompi niitä harjoittaa. Uskonyhteisöillä on parhaimmillaan potentiaali tarjota liuta elinikäisiä merkityksellisiä kontakteja ja elämäntapoja.
Yksinäinen tarvitsee usein yhteisön ja yhteiskunnan apua yksinäisyyden syklistä irtautuakseen – urakka on melkoinen yksin uurastettavaksi. Suomalaiselle avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kuitenkin yleensä harmittavan vaikeaa. Korona-aikana usein neuvotaan ja kannustetaan olemaan jäämättä yksin, eikä suotta, vaikka joillekin kontaktin luominen ja siitä nauttiminen onkin raskasta ja vaikeaa. Kalvavan yksinäisyyden sykli ei sisäisen häpeän sinnikkäistä toitotusyrityksistä huolimatta ole yksinäisen syytä. Suosta on mahdollista vähitellen nousta, mikä kysyy pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta olla uskomatta häpeän, pelon ja itsevihan tuottamaan kuvaan todellisuudesta. Äkkiratkaisuja ei ole, ja matkalla kuivalle maalle kohtaa väistämättä monenkirjavien tunteiden vyyhdin. Matkanteossa parhaiten auttavat ystävät, psykoterapia sekä usko johonkin itseään suurempaan.
Kirjoittaja on uskontotieteen ja suomen kielen opiskelija, jolle lempeydestä ja ymmärryksestä on tullut sydämen asia.
Kirjallisuutta
Cacioppo, J. T. & Patrick, W. (2008). Loneliness: Human Nature and the Need for Social Connection. W. W. Norton & Company.
Miller, E. D. & Sagan, O. (2018). Narratives of loneliness : multidisciplinary perspectives from the 21st century. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315645582.
Masi, C. M., Chen, H. Y., Hawkley, L. C., & Cacioppo, J. T. (2011). A meta-analysis of interventions to reduce loneliness. Personality and Social Psychology Review, 15, 219–266. https://doi.org/10.1177/1088868310377394.
Powell, L. H., Shahabi, L., & Thoresen, C. E. (2003). Religion and spirituality: Linkages to physical health. American Psychologist, 58(1), 36–52. https://doi.org/10.1037/0003-066X.58.1.36.
Kärsimys on väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää. Jokaisen elämässä on ahdistusta, pelkoa, uupumusta, ristiriitoja ja niin edelleen. Ei ole merkityksetöntä, millaisia muotoja kärsimys saa ja mistä syistä se näyttää johtuvan, vaan se kertoo ajasta, jossa elämme. On kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kärsimystä tuottaviin rakenteellisiin epäkohtiin.
Isto Peltomäki
Kuva: Unsplash
KÄRSIMYS on uskon ja kirkon ydinaluetta. Laajasti ottaen kristillinen sanoma kokonaisuudessaan on vastaus inhimilliseen kärsimykseen: Kristuksen pelastustyötä tarvitaan siksi, että maailmassa on pahaa ja kärsimystä. Pelastustyö ei poista pahaa, mutta antaa sille selityksen ja lupaa sovittaa sen iankaikkisessa elämässä.
Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä rakenteellisia kärsimyksiä on erilaiset mielenterveyden häiriöt, erityisesti uupumus, masennus ja ahdistuneisuus, joista kärsivien määrä kasvaa tilastollisesti jatkuvasti.
Varteenotettava selitys tilastoille on psyykkistä oirehdintaa koskeva asenneilmaston muutos, jonka myötä henkistä pahoinvointia ei koeta enää niin häpeällisenä ja apua haetaan enemmän. Tämä tuskin kuitenkaan kokonaisuudessaan selittää mielenterveyden oireista kärsivien määrän kasvua. Me suomalaiset voimme jatkuvasti huonommin.
Mitä sanottavaa kirkolla on jatkuvasti kasvavaan henkiseen pahoinvointiin? Yhtäältä, paljonkin. Kirkko auttaa ja hoitaa diakoniatyössä monia sellaisia, jotka ovat psyykkisen jaksamiskyvyn loppumisen ja mielenterveyden oireiden takia pudonneet tuottavan yhteiskunnan kelkasta. Diakoniatyö ei ole puhetta tai kirkon saarnaa, mutta auttamistyönsä kautta kirkko kuitenkin viestii evankeliumin sanomaa.
Kirkko on kuitenkin unohtanut puhua tuottavan yhteiskunnan kelkasta, jonka kyydissä roikkuvatkin voivat jatkuvasti huonommin ja huonommin, eivätkä ainoastaan siitä pudonneet. Tästä puhuminen ei ole merkityksetöntä myöskään diakoniatyössä autettavien huono-osaisimpien kannalta, vaan on kysyttävä, millainen on yhteiskunta, jonka kyydissä ei jakseta pysyä.
Kirkolla ei näytä olevan mitään koherenttia sanottavaa yhteiskunnastamme ja ajastamme, jossa voidaan jatkuvasti huonommin. Kysymys on ennen kaikkea pastoraalinen: mitä sanottavaa kirkolla on ihmisille, jotka kamppailevat yhteiskunnan asettamien ulkoisten paineiden kanssa? Vastauksia ei tunnu olevan. Toki on yksittäisiä pappeja, jotka osaavat käsitellä tätä kysymystä saarnoissa, kastepuheissa, vihkipuheissa ja työpaikkojen jouluhartauksissa, mutta niitä puheita on kuulemassa yhä harvempi. Kirkon pitäisi tarjota julkiseen keskusteluun uskosta kumpuavia ja sitä välittäviä puheenvuoroja.
Koska kirkon taholta ei kuulu vastauksia, yritän muotoilla jotain itse. Esitän vain pari näkökohtaa keskusteluun, jota toivottavasti aletaan käydä.
Vauhti kiihtyy. Samoin kuin maapallon, myös ihmisten mielensisäinen kantokyky ylittyy. Kulutamme yli maapallon rajojen mutta yli myös omien rajojemme. Länsimaista talousjärjestelmää jatkuvasti vahvemmin määrittävä uusliberalismi ajaa ihmisiä erilleen, omina itsenään toimiviksi yksityisyrittäjiksi, joiden työelämässä pärjääminen on itsestä kiinni. Työpaikolla ja työelämässä ollaan koko ajan enemmän yksin eikä yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa. Tällainen uusliberalistinen idea on kirjattu koulutusjärjestelmän perusteisiin varhaiskasvatuksesta lähtien.
”Kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken.”
Kuva: Unsplash
Jos kirkossa on muotoiltu jokin vastaus nykyihmisen kohtaamiin paineisiin, niin se lienee viimeistään 2000-luvun alkupuolella vakiintunut lause ”sinä riität”. Tällainen armonvakuutus osuu kuitenkin ohi maalinsa, koska opintojen ja työ- ja perhe-elämän paineiden keskellä sinnittelevä ei yksinkertaisesti koe riittävänsä, eikä tosiasiassa riitäkään. Maailma on rajaton ja mahdollisuuksia täynnä, jatkuvasti voisi tehdä enemmän ja paremmin – viettää enemmän aikaa lasten kanssa, pärjätä paremmin töissä, nousta urapolulla nopeammin, olla enemmän ystävien tukena, hankkia uusia kokemuksia, elää elämänsä merkityksellisemmin.
Tyhjän puhuminen pitäisi lopettaa ja tunnustaa tosiasiat: kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken. Tämä pitäisi todeta ensin ja vasta sitten sanoa jotain sellaista, että kaikesta huolimatta ihminen riittää; tekeminen ja aikaansaaminen ei ole ihmisen mitta.
”Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua.”
Toinen ongelma riittävyydestä puhumisessa on, että riittäminen on venymistä, parhaansa yrittämistä ja pärjäämistä. Riittäminen viittaa markkinayhteiskunnassa menestykseen pyrkimisen paineessa selviämiseen. Kristillisen uskon valossa ihminen ei kuitenkaan riitä vaan on tarpeeksi. Rajallinen elämä rakentuu tarpeeksi olemiselle – sille, että kyllin hyvä on tarpeeksi. Arkinen elämä ei perustu menestyksen tavoittelulle, vaan jokapäiväiselle keskinkertaisuudelle, joka on kyllin hyvää.
Puhumalla vajavaisuudesta ja kaiken keskeneräisyydestä voisi samalla sanottaa syntisyyden tilaa uudestaan mielekkäällä tavalla eikä lähinnä seksiaktina samaa sukupuolta olevan kanssa, kuten synnin olemus tällä hetkellä suurelle osaa suomalaisista näyttäytyy. Synti-sanaa koskevan kollektiivisen tajunnan muuttuminen on kuitenkin pitkä tie kirkossa, joka on vuosisatojen ajan keskittynyt moraalisen toiminnan valvonnassaan nimenomaan seksuaalisuuteen.
Kristillisyys sisältää elimellisellä tavalla intersubjektiivisuuden idean. Ihminen on toisiin ihmisiin yhteyteen luotu olento. Kasvamme persooniksi vain muiden ihmisten hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta, ja me olemme yksilöllisiä persoonia vain sosiaalisissa suhteissa, joissa tulemme tunnustetuiksi. Tämä ilmenee papille, joka tapaa omaisia ennen vainajan siunaamista. Vainajasta kertovat omaiset. Sen, mitä me olemme tai olimme, kertoo lopulta meidän lähimpämme. Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua. Myöskään oma kuolema ei ole varsinaisesti oma, vaan niiden, jotka jäävät suremaan ja muistamaan.
Näistä ajatuksista voisi ammentaa jotain vastauksena uusliberalistiseen toisistamme erilleen ajamiseen, yksin pärjäämisen ideaan ja menestymisen tavoittelemiselle rakentuvalle elämänmenolle. Myös kirkon johtajat kamppailevat rajallisuuden ja moninaisten vaatimusten paineessa. On tarpeen aloittaa yhteinen keskustelu sen sijaan, että etsittäisiin syyllisiä kirkon lipsumiselle julkisesta yhteiskunnallis-moraalisesta keskustelusta. Puhumalla kärsimyksestä kirkko voisi ehkä löytää paitsi paikkansa yhteiskunnallisena keskustelijana myös olemuksensa kärsimyksen kirkkona. Evankeliumi voi todellistua vasta, kun se lausutaan vastauksena kärsimykseen; evankeliumi on vapautusta syntisyyden tilasta.
Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa.
Julianna Brandt
EPÄVARMUUS on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.
Kotialttari Kuva: Sam Smal
Oma uskonnollinen matkani
Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.
14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.
Oikeilla jäljillä
Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.
Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.
Eini-koirakin rauhoittuu tuijan tuoksuun. Kuva: Sam Smal
Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).
Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.
Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.
Riimuneuvottelu käynnissä. Kuva: Sam Smal
Mikä Karhun kansa?
Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).
Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.
Kotialttari. Kuva: Sam Smal
Uuspakanuus arjessani
Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.
Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.
Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.
Kirjoittaja on vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana.
Puut kohoavat korkeina ylleni, hiljaa kertoen monien minua edeltäneiden sukupolvien tarinaa. Jossain kauempana kuulen variksen raakkuvan, ja sammalmättään tuoksu hiipii sieraimiini. Ympärilleni muodostuu turvallinen syli maailman kiireiltä, joka antaa vapauden olla utelias.
Metsässä minä tunnen Jumalan läsnäolon vahvempana kuin missään muualla.
Kuva: Aino Vihonen
Metsän katoavaisuus on ihmisen käsissä
Vanhetessani tuo onnellinen lapsenuskoni metsän pyhyydestä on kuitenkin kokenut kolauksia.
Ensiksi katosi mökin viereltä suuri ja synkkä kuusimetsä, tuo oivallinen sieniapaja. Mietin, kuinka vaarinikin oli luultavasti pienenä katsellut tuota samaa synkkää metsää. Mietin niitä kaikkia sukupolvia, jotka tuon metsän rinnalla olivat kasvaneet. Ja nyt se kaikki oli poissa.
Tuttu ympäristö katosi avohakkuun tieltä. Panu Pihkala kuvailisi hakkuista seuraavaa tunnetta termillä solastalgia, koti-ikävä menneeseen. Samalla pintaan nousi huoli ja epätoivo, kun pohdin ihmisen suhdetta metsään, joka minulle näyttäytyi niin pyhänä.
Kuva: Aino Vihonen
Metsää se talousmetsäkin?
Suomi on suhteellisesti Euroopan metsäisin maa ja kokonaisuudessaan Suomen maapinta-alasta 73 prosenttia on metsää. Sen näkee matkustaessaan junalla Pirkanmaalle, vaeltaessaan Lapin erämaassa ja ajaessaan Savon siimeksessä sijaitsevalle mökille.
Näistä metsistä kuitenkin vain 9,6 prosenttia on suljettu hakkuiden ulkopuolelle. Suurin osa Suomen metsistä on siis talousmetsää, jota kasvatetaan dollarin kuvat silmissä.
Ihmisen ahneus vaarantaa luonnon monimuotoisuuden
Talousmetsiin istutetaan usein vain yhtä puulajia ja alueen puut ovat samanikäisiä keskenään. Jo varhaisessa vaiheessa metsästä karsitaan tarpeettomat lajit ja vialliset taimet. Avohakkuut puolestaan pistävät metsän ekosysteemin uusiksi monen vuoden ajaksi. Metsien ojitus paremman puusadon takaamiseksi on kuivattanut maaperää vähentäen sen monimuotoisuutta.
Nuorena hakkuuseen joutuvat puut eivät myöskään ehdi kelottumaan tai lahoamaan. Kelot ja lahopuut ovat avainasemassa luonnon monimuotoisuuden takaamiseksi. Niitä asuttavat monet eri sienilajit ja niistä saavat ravintonsa monet linnut.
Kuva: Aino Vihonen
Jumala ei kuitenkaan ole vielä kaikonnut metsästä.
Valtio ja metsänomistajat ovat alkaneet kiinnittämään enemmän huomiota metsän ja sen asukkaiden hyvinvointiin: metsähallitus on käynnistänyt ennallistamisprojektin, jossa entinen talousmetsä saa luonnontilansa takaisin, ja kansalaisaloite avohakkuiden kieltämiseksi valtion metsissä on käsitteillä eduskunnassa.
Kehitettävää löytyy vielä asenteista ja käytösmalleista, mutta ehkä vielä joskus saan hiljentyä rukoukseen metsässä, johon ihmisen synnit eivät ulotu.
Lähteet: Maa- ja metsätalousministeriö, Metsähallitus, WWF
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva ”Jumala kanssamme” 2/2, osa 2. Numeron sarjakuva perustuu Luukkaan evankeliumin toiseen lukuun. (Luuk. 2:4-38.)
