MIKSI omalla uskonnollisella vakaumuksellaan saa perustella julkisesti mielipiteitään ja poliittista päätöksentekoa, kertomatta vakaumustaan? Jos poliitikko haluaa tehdä omaan uskonnolliseen vakaumukseen perustuvaa politiikkaa, olisi vakaumus myös syytä tehdä selväksi.
Riisutulle dialogille, jossa rooleille ja konteksteille ei anneta liiaksi valtaa, on paikkansa, julkinen keskustelu ja erityisesti politiikka, ei kuitenkaan voi olla konteksteista vapaa alue. Suomessa uskonto on mielletty yksityiseksi asiaksi. Jokaisella on oikeus uskoa kuten oikeaksi tuntee, tai olla uskomatta. Maallistumisen on arvioitu vähentävän uskonnollisuutta ja uskonnon merkitystä yhteiskunnassa, siitä huolimatta kiinnostus eri uskontoihin tai hengellisyyteen ei ole kadonnut, vaan muuttunut monimuotoisemmaksi ja notkeammaksi. Tämä näkyy myös julkisessa keskustelussa, jonka ulkopuolelle uskonto ei suinkaan ole jäänyt.
Uskontoon liittyvät teemat ovat yhä usein esillä julkisessa keskustelussa sekä politiikassa.
Moni muistaa edelleen homoillan, Muhammed-pilapiirrokset ja Suvivirteen liittyvän keskustelun. Lisäksi tuoreessa muistissa ovat esimerkiksi keskustelu joulujuhlan pitämisestä kirkossa sekä Päivi Räsäsen kirjoitusten tutkinta ja Hakkaraisen kommentit ilmastonmuutoksesta ja Taivaan isästä. Mutta kuinka moni tietää mikä heidän, tai muiden vakaumuksellaan asioita perustelevien, vakaumus itse asiassa on? Mitä esimerkiksi kristillisyys heidän kohdallaan tarkoittaa? Mikä on se uskonnollinen ryhmä tai tulkinta, johon he ovat sitoutuneet? Mihin kontekstiin nämä kommentit asettuvat? Tai miksi kaikki kristityiksi itsensä mieltävät eivät äänestä kristillisdemokraatteja tai muita poliitikkoja, jotka mieltävät itsensä kristityiksi?
”Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut.”
Vakaumuksellaan voi yksityisesti perustella asioita vapaasti. Jos oman uskonnollisen vakaumuksen haluaa kuitenkin tuoda osaksi julkista keskustelua tai politiikkaa, tulisi silloin tuoda myös tämä vakaumus julki. Toisilla on oikeus tietää, mistä vakaumuksesta käsin, heitä koskevia päätöksiä halutaan tehdä. Todellinen keskustelu, arvostus ja kunnioitus voi olla mahdollista, vasta kun kaikki osapuolet voivat tietää mistä on kyse. Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut. Näin ymmärrys voi lisääntyä. Samalla uskonnollisen kentän monimuotoisuus tulee näkyvämmäksi.
Jos omaa vakaumustaan ei halua tehdä selväksi, kannattaa myös siihen pohjautuvat perustelut jättää yksityiselämään, politiikan ulkopuolelle. Jos taas omaa vakaumustaan tai uskonnollista taustaansa ei halua tuoda julki siitä syystä, ettei tosiassa koekaan olevansa niin perillä oman uskonnollisen ryhmänsä opeista, tai ei koe varsinaisesti edustavansa mitään uskonnollista ryhmää tai Raamatun tulkintaa, kannattaa argumentit perustaa johonkin muuhun. Samalla on hyvä muistaa, ettei omaa uskonnollista vakaumustaan voi käyttää perusteluna hölynpölyn puhumiselle, silloin saattaa kaikki uskovat, hengelliset ihmiset sekä oman uskontonsa huonoon valoon.
Jo kristinuskon sisältä löytyy laaja joukko eri tavoin uskovia ja Raamattua tulkitsevia ryhmiä. Pelkkä kristityksi itsensä mieltäminen, ei siis takaa automaattisesti minkäänlaista kattavaa yhteistä poliittista arvopohjaa muiden kristittyjen kanssa. On siis tärkeää kertoa mitä kristillisyys tarkoittaa kunkin poliitikon kohdalla. Jos sitä ei ääneen kerrota, ei sitä ole muiden myöskään mahdollista aukottomasti tietää. Tällöin myöskään dialogille ei synny tasavertaista mahdollisuutta. Mikäli siis haluat liittää uskonnon politiikkaan, kerro minkä uskonnon, suuntauksen ja tulkinnan olet politiikkaan liittämässä. Tarkoitus ei ole hiljentää, vaan tuoda keskusteluun avoimuutta.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on uskontotieteilijä, etsijä (sekä Etsijän päätoimittaja) ja evankelisluterilaisen kirkon jäsen.
Vaikuttajanaiset–artikkelisarja tutustuttaa kolmeen suomalaiseen naiseen, heidän ajatuksiinsa kirkosta, työurastansa ja vaikuttamisesta. Nämä naiset ovat vaikuttajanaisia kirkoissamme, roolimallejamme seuraaville sukupolville.
Tuija Samila, Riikka Porkola, Saija Kainulainen, Johanna Jomppanen ja Virpi Paulanto
ENSIMMÄISENÄ esittelemme pitkän ja arvostetun työuran evankelisluterilaisen kirkon monikulttuurisen työn asiantuntijana tehneen Marja-Liisa Laihian.
Vuosia ”rajaseututyössä” suomalaisuuden sekä kirkkojen ja yhteiskunnan rajalla työskenneltyään Marja-Liisa on nähnyt miltä meidän kirkkomme näyttävät maahan muuttaneiden silmin. Vuoden eläkkeellä olon jälkeen Marja-Liisa on myös nähnyt, miltä evankelisluterilaiset seurakunnat näyttävät seurakuntalaisen silmin.
Marja-Liisa Laihia
Rohkeus tarttua ihmisoikeuksiin siellä, missä syrjitty ja karsastettu ihminen tarvitsee rinnalleen lähimmäisiä, kuuluu Marja-Liisan puheessa. Marja-Liisa uskaltaa olla ihmisen, marginaaliin työnnettynkin, puolella silloinkin, kun kirkko virallisesti ei ole. Siellä Jeesus on, ja siellä meidän tulee myös olla.
Työssä ja oman elämänsä arjessa Marja-Liisalla on ollut pyrkimys dialogisuuteen ja kuuntelemiseen, ja jos mahdollista, toisen ihmisen ymmärtämiseen. Ihmisten rinnalla kulkijana työuransa tehnyt Marja-Liisa tietää, kuinka tärkeää on mennä ihmistä lähelle.
Toivottakaa tervetulleeksi
Marja-Liisa katsoo surullisena evankelisluterilaisen kirkon kompurointia vastaanottamisessa ja tervetulleeksi toivottamisessa. Torjuvat katseet ja vastaanottamattomuuden tunteet aikaansaavat kipua ja surua. Uusi tulija voitaisiin toivottaa lämpimästi tervetulleeksi, tutustua häneen ja kutsua heti seurakuntayhteisön aktiiviseksi toimijaksi.
”Miksi ihmisiä ei olla valmiita ottamaan vastaan?” Marja-Liisa pohtii. Omaseuraisuuden tarjoama mukavuudenhalu vie useimmiten voiton. Silloin myös menetämme jotain, mitä tarvitsemme ollaksemme eläviä Kristuksen seuraajia.
Erityistä huolta Marja-Liisa kantaa evankelisluterilaisen kirkon uskottavuudesta, kyvystä olla uskottava kirkko tänä päivänä. Marja-Liisa kuulee kirkon ulkopuolelta suoria kysymyksiä ja pyyntöjä: ”Olkaa kirkko.” Ihmiset kyselevät kaiken hyvän ja hyödyllisen toiminnan sijasta sitä, missä on hengellinen anti, eikö sitä ole missään? Marja-Liisa tietää, kuinka omien asenteiden työstäminen on elämän mittainen tehtävä. Tiedostamalla ja työstämällä asenteiden vaikutusta omaan toimintaan, voidaan voittaa esteitä ja ennakkoluuloja. ”Jeesus kannustaa meitä antamaan mahdollisuuden jokaiselle” Marja-Liisa korostaa. Hän kannustaa jokaista olemaan rohkea, ja ottamaan tuntuvia askeleita.
On uskallettava ystävystyä, mennä juttelemaan. Toisinaan riittää pelkkä katse kertomaan kohtaamisen merkityksellisyydestä. Tällaista pienten tekojen ja eleiden merkitystä arvostavaa elämäntapaa Marja-Liisa kutsuu ”pienten eleiden evankeliumiksi”.
Pitäkää huolta tärkeimmistä
Uudessa elämänvaiheessa omistamisen vähentäminen ja elämän yksinkertaistaminen on ollut Marja-Liisalle vahva kokemus. Havainnointi on pelkistynyt näkemään sitä mikä on tärkeää, kaunista ja arvokasta.
Marja-Liisa tunnistaa itsessään suurta hengellistä nälkää, ja tietää kuinka se mitä kaipaa, ohjaa eteenpäin. Ortodoksinen spiritualiteetti, ja siihen kuuluva merkityksellisten asioiden, niiden pientenkin, etsiminen koskettaa vahvasti.
Antropologian kenttätyön menetelmät ovat tukeneet ihmiskeskeistä työtä läpi elämän. Edelleen Marja-Liisa tunnistaa havainnoivansa uteliaana ihmisten käyttäytymistä ja pyrkivänsä ymmärtämään heidän näkökulmiaan ja tapaansa elää.
Tärkeätä on pitää huolta omasta jaksamisesta. Jotta jaksaa ”kulkea Emmauksen tietä”, on muistettava ruokkia itseään sillä mikä on hyvää.
ASTUN sisään tunnelmalliseen Tuomiokirkon Kryptaan. Minua hieman jännittää ja myönnän itselleni: olen mukavuusalueeni ulkopuolella.
Olen nimittäin saapunut tilaisuuteen, jonka otsikkona on dramaattisesti “loppuuko Suomi”. Illan teemana on siis syntyvyys, kuuma ja monimutkainen ajankohtainen puheenaihe. Aihe, joka mitä suurimmassa määrin on henkilökohtainen ja ladattu täyteen tunnetta. Ja aihe, jota vauhdilla työelämässä ja opinnoissa puurtavana nuorena en ole koskaan kunnolla ehtinyt pohtia.
Osalle lapset ovat rikkaus ja rakkaus. Osa jättää lapset hankkimatta ilmastonmuutoksen takia. Osa haluaisi hankkia lapsia, muttei niitä vain siunaannu.
Tuomiorovasti Marja Heltelä on kutsunut dialogi-iltaan 25 ihmistä erilaisista taustoista. Ja todella erilaisista taustoista, havainnoin istuessani piiriin 24 minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa. Se on erikoista, koska olen päivittäin sosiaalisissa tilanteissa, joissa lähes kaikki tai edes joku ihminen on minulle entuudestaan tuttu.
Esiinnymme toisillemme ainoastaan etunimillä. Sekin hämmentää, koska työ- ja opiskeluelämässä olen opetellut esittäytymään liudalla erilaisia nimikkeitä.
Ideana on, että keskustelua ei siteerata. Jokaisella on mahdollisuus esittää omia mielipiteitään täysin avoimesti. Ja niin me esitämmekin. Avoimesti, kriittisesti, henkilökohtaisesti – käymme keskustelua perheistä, lapsista ja maailmasta, jossa elämme. Ventovieraiden kesken tunnemme yhtäkkiä toistemme syvimpiä pohdintoja.
Dialogin aikana tajuan jotain merkittävää. Piirissä on ihmisiä, joita en todennäköisesti koskaan muuten tapaisi. Ihmisiä, jotka ovat arvomaailmaltaan, iältään, elämäntyyliltään ja koulutustaustaltaan niin erilaisia, että emme todennäköisesti olisi eksyneet toistemme elämään ilman tätä tilaisuutta. Enkä ehkä heitä koskaan tämän jälkeen satu näkemään.
Toivon dialogi
Tapahtuman konsepti on Toivon dialogi. Toivon dialogissa kirkko tarjoaa tilan luottamuksen lisäämiseen kärjistyneessä maailmassa. Saamassani kutsussa minut haastettiin “kohtaamaan ennakkoluulottomasti”, “oppimaan toisilta” ja “pohtimaan uhkia ja mahdollisuuksia”.
Nyt vuotta myöhemmin pääsen kysymään Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherralta, tuomiorovasti Marja Heltelältä tapahtumakonseptista. Mistä tällaisen illan idea syntyi? “Suomessa yhteiskunnallinen keskustelu on viime vuosina kärjistynyt, äänenpainot koventuneet ja vihapuhe yleistynyt. Kun tulin valituksi tuomiorovastiksi, aloin miettiä, miten Helsingin tuomiokirkkoseurakunta voisi omalta osaltaan olla mukana purkamassa vastakkainasettelua ja avaamassa keskusteluyhteyksiä eri leirien välille”, selittää Heltelä.
Metodiksi valikoitui Sitran piirissä kehitetty Erätauko-menetelmä. “Sen tavoitteena on luoda turvallinen keskusteluilmapiiri ja soveltaa kunnioittavan keskustelun sääntöjä eri tavoin ajattelevien ihmisten kesken. Vuoden mittaan olemme järjestäneet Tuomiokirkon kryptassa noin 10 kutsuseminaaria, Toivon dialogia, joissa olemme soveltaneet tätä menetelmää.”
Iltojen teemat ovat liittyneet syntyvyyteen, metsiin, maahanmuuttoon, suomalaisiin symboleihin, eläinten hyötykäyttöön, kiusaamiseen ja muihin erilaisia tunteita ja näkemyksiä herättäviin ajankohtaisiin kysymyksiin.
Heltelän mukaan dialogit ovat onnistuneet erinomaisesti. Jokaiseen iltaan on kutsuttu eri tavalla ajattelevia tavallisia ihmisiä, asiantuntijoita, nuoria, vanhoja, viranomaisia, maahanmuuttajia, syrjäytettyjä ja heitä, joiden ääni ei yleensä kuulu keskusteluissa.
“Me Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa olemme halunneet toimia niin, että meillä ei Toivon dialogeissa ole ollut omaa agendaa, vaan olemme pyrkineet vain tarjoamaan tilan, jossa erilaisista taustoista tulevien ihmisten on turvallista puhua”, tiivistää Heltelä.
Kirkosta tila dialogille
Yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt pitkälti digitaalisille alustoille. Sosiaalinen media mahdollistaa lähes kaikkien osallistumisen dialogiin. Sen kääntöpuolena ovat kuitenkin kuplat: meistä jokainen rakentaa tietoisesti ja tiedostamatta ympärilleen somekuplaa, jossa esiintyy pääasiassa itseämme lähellä olevia mielipiteitä. Se kaventaa kykyämme ymmärtää muita tapoja nähdä maailmaa.
Tavallisten ihmisten yhteiskunnallista keskustelua olisi syytä käydä myös kuplien ulkopuolella ja kasvotusten.
Kuva: Pixabay
Heltelä näkee, että evankelis-luterilaisella kirkolla olisi useita mahdollisuuksia olla rakentamassa siltoja ja parantamassa suomalaista keskusteluilmapiiriä. Hän uskoo, että seurakunnan rooli dialogi-illoissa on lisännyt luottamusta ja madaltanut kynnystä tulla mukaan.
“Maamme jokaisessa kolkassa on seurakunnan tiloja, joissa on mahdollista järjestää Toivon dialogeja. Tammikuussa julkaisemme Kirkkohallituksen kanssa yhteistyössä ohjekirjasen, jossa neuvotaan, miten niitä voidaan järjestää esimerkiksi nuortenillassa tai rippikouluissa.”
Dialogeissa kirkko tarjoaa tilan yhteiskunnalliselle keskustelulle. Entä tulisiko kirkon itse osallistua vahvemmin poliittiseen keskusteluun? Kirjoitushetkellä Suomessa on hallituskriisi ja ilmastonmuutos on aiheuttanut koko syksyn paljon keskustelua.
“Hallituskriisit ja päivänpolitiikka tuskin ovat kirkon ominta aluetta. Sen sijaan kirkko voi varmasti omista lähtökohdistaan olla mukana ilmastokeskustelussa. On kuitenkin hyvä muistaa, että paniikin lietsomisen sijaan kirkon profeetallisena tehtävänä on pitää yllä toivoa”, pohtii Heltelä.
“Profeetallisen kutsumuksensa mukaisesti kirkon on myös puututtava luomakunnan tuhoamiseen, yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, vääristyneisiin arvoihin, rakenteisiin ja käytäntöihin. Kirkon erityisenä kutsumuksena on aina olla heikomman puolella. Niin Jeesus meitä opetti.”
Oispa dialogia
Marja Heltelä
Huomaan pulssini olevan normaalia korkeampi. Suuressa kryptassa lämpötila tuntuu kohonneen samaa vauhtia tunnelman kanssa. Ihan kuin olisin tekemässä urheilusuoritusta. Olen kahden tunnin dialogin aikana seurannut herkeämättä keskustelua, kuunnellut aktiivisesti ja päässyt puhumaankin. Lopuksi jännitys vaihtuu helpotukseen – tosin vähän myös ärtymykseen: oispa keskustelu vielä jatkunut!
Kun kävelen pimenevässä illassa kotiinpäin, mietin, mitä dialogi on minussa aikaansaanut. Ovatko omat arvoni tai mielipiteeni muuttuneet? Huomaan, etteivät oikeastaan ole. Silti jokin tuntuu erilaiselta. Olen kuunnellut – ja pyrkinyt ymmärtämään – näkemyksiä, jotka ovat kaukana omistani ja jollaisia en päivittäisessä kuplassani edes kuule. Se on avartanut näkemystäni ihmisistä ja yhteiskunnasta.
Heltelä kiteyttääkin dialogin merkityksen: “Tärkeintä on kuunnella, miksi toiset ajattelevat omalla tavallaan. Aidon dialogin luonteeseen kuuluu, että sen lopputulos ei ole ennalta päätetty, eikä edes aavistettavissa.”
Dialogiin ryhtyminen ei ole omista arvoista irti päästämistä, vaan oman ymmärryksen lisäämistä. Kun omista ajatuksistaan puhuu eri tavoin ajattelevassa seurassa, ne myös joutuvat testiin. Vaatii uskallusta testauttaa omia ajatuksiaan. Juuri se on syy aidon dialogin haastavuudelle – mutta myös sen palkitsevuudelle.
Entä, jos kaikki testaisivat ajatuksiaan? Aikana, jolloin yhteiskunnallinen keskustelu on kärjistyneempää kuin koskaan, dialogille olisi todella tarvetta.
Olen ollut eduskunnassa töissä. Tiedän, että siellä on ihmisiä, jotka eivät haasta mielipiteitään osallistumalla dialogiin. Tiedän, että siellä ihmisiä, jotka eivät kykene edes tervehtimään erimielisiä ihmisiä käytävällä, niin surullista kuin se onkin. Aikana, jolloin yhteiskunnallinen keskustelu on kärjistyneempää kuin koskaan, dialogille olisi todella tarvetta.
Kuvitella, että ne aivan tavalliset ihmiset Tuomiokirkon hämärässä kryptassa olivat rohkeampia avoimeen keskusteluun kuin päätöksentekijät, joiden vastuulla on johtaa Suomea eteenpäin.
Meidän pitäisi rohkaista ihmisiä astumaan edes hetkeksi omasta kuplastaan pois ja antautua dialogille. Meidän pitäisi rohkaista erityisesti päättäjiä kuuntelemaan toisia. Meidän pitäisi rohkaista dialogiin säännöllisesti jo lapsena, jokaisessa koulussa.
MUISTAN, miten itse lapsena uskoin, että minussa olisi mahdollisesti paha henki, ja olisin myös itse paha, ja päätyisin mahdollisesti helvettiin. Niin minulle joskus kotona sanottiin tai niin annettiin ymmärtää. Tiedän siis jotain siitä, miltä tällainen hengellinen väkivalta tuntuu.
Nuorisotyön varrella olen keskustellut nuorten kanssa, jotka ovat törmänneet ongelmalliseen opetukseen henkivaltoihin liittyen. Psykologisia ja psykiatrisia ongelmia, riippuvuuksia ja vääriä valintoja on esimerkiksi pyritty selittämään sillä, että ihmisessä on paha henki. En osaa ottaa kantaa ilmiön yleisyyteen, mutta kyseessä ei nähdäkseni ole aivan marginaalinen ongelma.
Käytännössä esimerkiksi rukoustilanteessa on voitu käyttää vaikkapa ilmaisuja “masennuksen henki” tai “riippuvuuden henki”, ja niitä on pyritty käskemällä ja rukoilemalla ajamaan ihmisestä ulos. Seuraukset ovat vaihdelleet ahdistumisesta pysyvään traumaan.
Kuva: Unsplash
Toisista uskovista henkiä ulosajavat ihmiset eivät tietenkään yleensä tarkoita pahaa, vaan päinvastoin hyvää. He eivät myöskään ole tyhmiä, eivätkä aina selitä kaikkea mahdollista pahoilla hengillä.
Toiminnan tunnusomaisia piirteitä ovat kuitenkin:
Usko pahojen henkien merkittävään toimintavaltaan
Ihmisen fyysisten ja psyykkisten ongelmien tai ei-toivotun käyttäytymisen painottunut selittäminen pahoilla hengillä
Henkien ulosajaminen ja ”diagnosoiminen” ilman valvontaa, tavallisten maallikkokristittyjen toimesta, joilta puuttuu asianmukainen psykiatrinen osaaminen ja toimintaan pätevöittävä koulutus
Olen saanut luvan siteerata muutamia minulle lähetettyjä kokemuksia näistä teemoista. Alle olen valinnut niistä kaksi. Toivon, että ne puhuvat puolestaan siitä, miksi on tärkeää pitää mieli maltillisena kohdattaessa psykologisia ja psykiatrisia ongelmia hengellisessä viitekehyksessä.
Ensimmäisen tarinan nuori selvisi olosuhteisiin nähden hyvin
”Kerran viitisen vuotta sitten yksi tuttava yritti ajaa rukouksella pahoja henkiä pois, jotka hänen mielestään aiheuttivat minussa masennusta ja kipuja. […] Koin tilanteen todella ahdistavana ja ilmoitin siitä seurakunnan johtajalle, joka myös sanoi ettei niin saa tehdä.
En itse siinä tilanteessa tai ikinä muutenkaan ole ajatellut, että mitkään minun vaivat johtuisivat tuollaisista asioista. Sellaista puhetta olen kyllä kuullut useamman kerran ihan tuttaviltakin, että nämä asiat olisi sellaisia. […] Alkuunsa kun olin epävarma ja peloissani koko tilanteesta koin tuollaiset puheetkin ahdistavina.”
– Nainen, 30v
Kuva: Unsplash
Surullista kyllä, joskus tulos voi näyttää myös tältä
”Muistan kun ihan masennuksen alkuaikoina eräässä hengellisessä tilaisuudessa minusta yritettiin ajaa riivaajia ulos. Tavallinen rukoustilanne saattoi herkästi muuttua vieraiden henkien pois ajamiseksi […].
Eräässä kaikista äärimmäisimmässä rukoustilanteessa masennuksen hengen käskettiin jopa kertomaan nimensä ja tehtävänsä. Tämä asetti minut hyvin ahdistavaan tilanteeseen, sillä minulle nuorena (silloin noin 15 vuotiaana) tuli pakottava tarve keksiä jotakin, jotta ahdistava tilanne etenisi ja minä pääsisin siitä pois. […] Kyseisen tapauksen seurauksena oon jättäytynyt seurakuntien piiristä pois.”
– Nainen, 27v
Kirjoittaja on teologian maisteriopiskelija ja psykologian aineopiskelija, jonka työhistoria on nuorisotyössä. Kirjoittaja on kiinnostunut mm. sielunhoidosta, uskonnollisen toiminnan etiikasta, hengellisestä väkivallasta sekä erityisest
ETSIJÄ tutustui Piispojen Tieteiden lahja -puheenvuoroon (2019) ja osallistui tiedekannanoton julkistukseen. Tämä artikkeli tiivistää kannanoton sisällön.
Piispojen puheenvuoron mukaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei näe tieteen ja uskonnon välillä ristiriitaa. Piispat painottavat tieteen ja uskonnon yhteistä päämäärää ihmisestä riippumattoman totuuden löytämiselle sekä tieteiden ja uskonnon pitkää yhteistä historiaa. Ensimmäisiä luomakunnan tutkijoita olivat munkit, uskonoppineet. Lisäksi luterilaisuudella on vahva yhteys tiedeyhteisöön jo syntynsä puolesta Martti Lutherin kautta.
Yhteys tiedeyhteisöön sekä positiivinen suhtautuminen tieteeseen on säilynyt, eikä evankelisluterilainen kirkko ole suinkaan ainoa. Valtaosa kristillisistä kirkkokunnista pitää luonnontieteen tuloksia yhteensopivana kristillisen teologian kanssa. Esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon, ortodoksisen, anglikaanisen, metodistien ja monien protestanttisten kirkkojen näkemys on, ettei tieteellä ja uskonnolla ole ylitsepääsemätöntä ristiriitaa.
Kuva: Unsplash
Evankelisluterilainen kirkko painottaakin ”jumalallisen ilmoituksen olevan tärkein tiedon perusta pelastusta ja uudistamista koskevista asioista, mutta tieteen osoittautuneen luotetavaksi ilmiöitä selittämistä koskevissa asioissa.” Piispat korostavat myös yhteistyön merkitystä yhteiseen hyvään pyrkiessä. Kirkko pitää tiedettä liittolaisenaan ja näkee väitteet kristinuskon ja tieteen välisestä historiallisesta ja periaatteellisesta ristiriidasta virheellisinä. Piispojen kannanoton mukaan kristityn ei pidä suhtautua tieteeseen välinpitämättömästi tai neutraalistia, eikä hyväksyä tiedettä vähättelevää puhetta. Piispojen mukaan ”sokea usko on epäuskon serkku,” jatkuva vuoropuhelu tieteen kanssa on välttämätöntä, jotta usko ei vääristy ja ilmoitusta pystytään tulkitsemaan tuoreella tavalla.
”Tiede ei pysty vastaamaan kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin, eikä tieteelle asetettuja rajoja tule ylittää.”
Kristillinen teologia puolustaa tieteen ja tieteen tekemisen riippumattomuutta ja itsenäisyyttä, eikä tiedettä saa alistaa uskonnon tai politiikan alle. Samalla tieteen tulee edistää yhteistä hyvää ja tietoa tulee soveltaa oikein ja vastuullisesti. Lisäksi tieteen rajat täytyy tunnustaa. Tiede ei pysty vastaamaan kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin, eikä tieteelle asetettuja rajoja tule ylittää. Tieteestä ei tule tehdä uskonnon korviketta. Piispojen puheenvuoron mukaan tiedeusko perustuu virheelliseen käsitykseen sekä tieteestä että uskosta.
Kuva: Unsplash
On siis tärkeää pyrkiä kumoamaan virheellistä ristiriitaa, sekä suhtautua positiivisesti tieteeseen että pyrkiä lisäämään tieteen ja uskonnon välistä vuoropuhelua. Jo piispa Augustinus sanoi: ”On todella häpeällistä ja vaarallista, että tällainen ihminen kuulee jonkun kristityn sekoilevan näistä asioista muka kristinuskon kirjoitusten mukaan. Tällaista on vältettävä kaikin voimin.(…) Eikä se ole vielä noloa, että jonkun ihmisen pöhköyksille nauretaan, vaan se, että ulkopuoliset luulevat meidän tekstiemme tarkoittavan jotain tuollaista.” (De Genesi ad Litteram.)
Tieteiden lahjan julkistustilaisuudessa Esko Valtaoja vaati kirkolta suoraselkäisyyttä puuttua Augustinuksen kuvailemaan toimintaan, jossa tieteiden arvoa ei kristittyjen taholta tunnisteta. Valtaojan mukaan tällaisesta sekoilusta on haittaa kirkolle, kristinuskolle ja maailmalle. Valtaoja vaatii kirkolta myös älyllistä rehellisyyttä toimia.
