ENNEN kuin koronasta oli tietoakaan, kurjisti hallitus opiskelijoiden oloja leikkauksilla jo vuonna 2017 voimaan astuneilla uudistuksilla. Opiskelijoiden asumistuen siirtäminen yleisen asumistuen piiriin kyllä paransi joidenkin toimeentuloa, mutta vain niiden, jotka asuivat yksin tai kimpassa muiden tuilla eläjien kanssa.
Itse opiskelijana menetin tukituloistani yli puolet koko opintojeni loppuajaksi. Yleisen asumistuen kohdalla Kela nimittäin katsoo, että asuinkumppani on velvollinen elättämään tuen hakijan. Avoliitossa eläminen muuttui kannattamattomaksi. Itselleni avoliitossa eläminen oli kuitenkin mielenterveydelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen.
Opintotuesta leikattiin vähävaraisen opiskelijan näkökulmasta mojova palanen, 86 euroa. Edellisellä hallituskaudella tehtiin koulutuksen näkökulmasta monia muitakin täysin järjenvastaisia toimia, joiden jälkiä kauhistellaan nyt esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden burn out -kriisin muodossa.
Koronapandemia oli viimeinen niitti opiskelijoiden jo valmiiksi huteraan tilanteeseen jaksamisen, mielenterveyden ja taloudellisen pärjäämisen suhteen. Sitä ei kukaan voinut ennustaa, mutta onko järkevää tehdä politiikkaa, joka ajaa ihmisryhmän niin heikoille kantimille, että mikä tahansa odottamaton kriisi katkaisee kamelin selän?
Joskus on ollut toisin: vuonna 1976 opiskelijat osoittivat mieltään opintolainojen pienentämistä vastaan Oulussa. Kuva: Risto Rasila. Museoviraston kuvakokoelma.
Jos kamelin selkä ei ollut vielä katkennut kokonaan koronan myötä, niin nykyinen maailmantilanne sen viimeistään katkaisee. Inflaatio ja hintatason nousu ovat asioita, joita heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden kukkaro ei enää kestä. Opintolainan osuuden lisääminen on lyhytnäköistä politiikkaa, oli vuonna 2017 ja on jatkossakin.
Korkotasokin nousee, mutta opiskelijat eivät näytä välttelevän lainanottoa. Päinvastoin opintolainan suosio on kasvanut roimasti. Se ei kuitenkaan johdu opiskelijoiden ennennäkemättömästä pelottomuudesta vaan pakosta. Mitä muita vaihtoehtoja heillä on?
Yllättävät kriisit ovat osoittaneet, mitä lyhytnäköisestä politiikasta seuraa. Myös nykyinen hallitus on näyttänyt, kuinka vähän opiskelijoiden asioista välitetään. Sanna Marinin koronakriisiin liittynyt lausahdus”Jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa” jäi opiskelijoiden mieleen vähintään yhtä legendaarisena muistona kuin Sipilän irvokkaat kuvat koulutuslupauksesta. Milloin opiskelijat saisivat vaihteeksi hyviä uutisia?
Toimittaja Pihla Hänninen pohtii esseessään opiskeluaikaisen työnhaun haasteita ja kivikkoista polkuaan työelämään.
Pihla Hänninen
KONMARITIN jokin aika sitten vanhoja sähköpostejani. Elättelin toiveita siitä, että olisin löytänyt sieltä jotain säilyttämisen arvoista: vanhoja valokuvia, salaisuuksia, hyviä ideoita tai vaikka inspiraatiota esikoisromaania varten.
Elämänarkeologiset kaivaukseni tuottivat pettymyksen. Tällä digitaalisella hautausmaalla oli vain enemmän tai vähemmän merkityksetöntä roskaa. Viestejä ex-heiloilta ja nyt jo edesmenneiltä professoreilta. Parin sanan mittaisista viesteistä koostuvia sähköpostiketjuja. Turhia uutiskirjeitä.
Suurimman osan laatikosta haukkasivat kuitenkin yllättäen työnhakuvahtien ilmoitukset, joita olin tilaillut rituaalinomaisesti jokaiselta löytämältäni työnhakusivustolta.
Olin kai pelännyt, että jos en tilaa kaikkia ilmoituksia, niin minulta menee ihan varmasti jotain oleellista ohi. Tämä vanha pelkoni ei tunnu jälkikäteen ajatellen kovin realistiselta. (Kerro silti, jos tiedät jonkun, joka olisi löytänyt työpaikan Mol.fi:stä.)
Työelämään pyrkivät opiskelijat törmäävät usein seuraavaan viheliäiseen paradoksiin: työtä ei saa ilman kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman työtä.
Ilmiö voi olla tuttu myös alanvaihtajille tai niille, jotka pyrkivät työelämään muun suunnitellun tai suunnittelemattoman tauon kuten lasten saamisen tai sairastamisen jälkeen.
Kuva: Pixabay
Koska aloitin yliopisto-opinnot suoraan ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen ilman välivuosia, en ollut ehtinyt saada juurikaan työkokemusta. Olin totta kai iloinen ja ylpeä lyhyestä kesätyökokemuksestani, mutta siitä ei myöhemmin työnhaussa ollut hyötyä.
Onnistuin jotenkin saamaan ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen kesätöitä siivoojana. Halusin kuitenkin keskittyä opiskeluun, joten nostin seuraavana kesänä ennemmin opintotukea ja -lainaa, koska se oli mahdollista.
Opiskelijana työhön liittyy myös aikaa koskeva paradoksi: jos teet töitä, opiskelun edellytykset kärsivät, mutta jos ”vain” opiskelet, kärsivät työnteon edellytykset. Monen opiskelut siis pitkittyvät tai jopa keskeytyvät työnteon takia ja monen työelämään siirtyminen pitkittyy opiskelujen takia.
Kesäopintotuen nostaminen oli huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi ratkaisu kuin hakuilmoitusten kyttääminen, hakemusten nikkarointi ja kärvistely loputtomalta tuntuvan odottelun epävarmuudessa.
Joskus myöhemmin olisin kyllä kovastikin halunnut tehdä töitä. Hain niitä välillä kevytmielisemmin ja välillä epätoivon vimmalla, mutta tuloksia ei vain tullut.
Ei haastattelun haastattelua. Välillä en saanut edes latteita ”kiitos, mutta saimme noin tsiljoona hakemusta, eikä valintamme tällä kertaa kohdistunut sinuun” -sähköposteja.
Työnhaussa epäonnistuminen kerta toisensa jälkeen sai minut ymmälleni. Olin mielestäni ihan kelpo kandidaatti. Opiskelin korkeakoulussa, osasin noudattaa ohjeita ja lisäksi olin aina ollut hyvä ilmaisemaan itseäni etenkin kirjallisesti. Missä mahtoi olla vika?
Ehkä hain vääriä paikkoja? Tai ehkä hakemukseni olivat vääränlaisia? Työhakemus on kuitenkin tunnetusti tekstilaji, johon sisään pääseminen vie aikaa.
Kuva: Unsplash
Opiskelukaverini vinkkasi, että niin esseisiin kuin työhakemuksiinkin kannattaa ripotella hienoja sanoja fake it until you make it -hengessä. Kokeilin sitäkin. Ei tulosta. Ehkä rekrytoijat kurtistivat kulmiaan buzzwordeja vilisevän hakemukseni nähtyään ja huomasivat, että yritän juksata heitä, enkä tiedä tuon taivaallista siitä mistä puhun.
Ehken tuntenut itseäni tarpeeksi ja osannut kertoa niin kutsutusta osaamisestani. Ehken osannut hakea töitä oikealla tavalla?
En koskaan kokeillut vanhaa kunnon ”kävele yritykseen sisään ja kysy töitä” -metodia, enkä myöskään halunnut kirjoittaa työhakemustani vessapaperirullaan niin kuin joku jossain oli kuulemma joskus tehnyt ja saanut töitä.
Tai sitten minulla ei vain yksinkertaisesti käynyt tuuri.
Rekrytointi- ja HR-ammattilainen Saana Rossi kirjoittaa Rekrytoija-kirjassaan siitä, miten työnhakuun liittyen annetaan paljon neuvoja – usein ihan pyytämättäkin. Nämä neuvot ovat usein keskenään ristiriitaisia. Soita hakemuksen perään, älä missään tapauksessa soita hakemuksen perään ja niin edelleen.
Kuulostaa muuten ihan deittailulta! Työnhaussa ja deittailussa on mielestäni ylipäätään paljon samaa. Molemmissa menestyminen – eli sopivan työpaikan tai kumppanin löytäminen – vaatii erilaisten resurssien lisäksi itsetuntemusta, itseluottamusta ja heittäytymiskykyä.
Molemmissa joutuu kasvokkain oman haavoittuvuutensa kanssa ja asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille. Molemmissa prosessista putoaminen tai pahimmillaan ghostatuksi tuleminen satuttaa ja tuntuu pahalta. Molemmista pettymyksistä voi kuitenkin useimmiten päästä yli ajan kanssa.
Työnhakutaitojeni puutteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että opiskelin melko teoreettisena ja kriittisenä tunnettua alaa, jossa työelämätaidoille lähinnä hymähdeltiin.
Se, että uusinsimme sitseillä stereotypioita lauleskelemalla työelämäorientoituneemmille aloille naureskelevia sitsilauluja, vaikutti tietysti siihen mitä pidin tavoittelemisen arvoisena.
Rakensimme omaa opiskelijaidentiteettiämme edellisten opiskelijasukupolvien jalanjäljissä ja samaan aikaan loimme rajaa meidän ja muiden välille.
Yllättävän moni kaverini luo uraa tutkijana. En ole tietoinen heidän kaikkien motiiveista, mutta ehkä osa on valinnut alan kutsumuksen ja mielenkiinnon takia, osa ajautumisen takia ja osa ehkä hieman pakon sanelemana siksi, että yliopistossa hyvin pärjäämisen jälkeen työnhaku on tuntunut ja voi tuntua inhottavalta ja nöyryyttävältä.
Kukapa sellaisissa tunteissa haluaisi velloa?
Työnhakutaitojen puutteen ja työelämää hieman pakollisena pahana pitävään opiskelijakulttuuriin sosiaalistumisen lisäksi luokkataustanikin voi olla yksi selittävä tekijä.
Siinä missä osaa kavereistani on kannustettu tai velvoitettu hakemaan töitä, omat työväenluokkaiset vanhempani eivät ole suoranaisesti tuuppineet minua töihin.
Työsuojeluvastaavana aikanaan työskennellyt isäni siirtyi vanhemmilla päivillään työltäsuojeluvastaavaksi. ”Ehdit sinä niitä töitä ihan tarpeeksi elämäsi aikana tehdä,” hän totesi lempeästi, kun harmittelin ääneen surkeaa kesätyönhakutuuriani.
Vuosien epäonnistuneen työnhaun seurauksena aloin vähitellen epäillä olevani jotenkin huonompi kuin muut. En ymmärtänyt työnhaun sääntöjä ja lainalaisuuksia, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ajattelin, että minusta on varmaan jäänyt valmistusvaiheessa pois jokin työnhakuun liittyvä osa, oli se sitten ruuvi tai muu.
Meni muutama vuosi. Koska elin pelkkien tukien varassa, ansioluetteloni alkoi ammottaa tyhjyyttään. Kuten arvata saattaa, itsetuntoni oli myös nollilla. Menetin vähitellen toivoni.
Olin tietysti myös köyhä. En uskaltanut koskaan lähteä vaihtoon, enkä matkustellut tai käynyt niissä kalliissa tapahtumissa, joissa työssäkäyvät kaverini kävivät.
Köyhyysrajan alapuolella eläminen nakersi uskoani tulevaisuuteen. En ajatellut ikinä saavani töitä, vaan ajattelin, että tulisin aina olemaan köyhä.
Vieraannuin työelämästä. Välillä murehdin toimeentuloa, mutta löysin elämääni rahan ja työssäkäynnin sijaan muita merkityksen lähteitä. Tein vapaaehtoistyötä, harrastin, imin itseeni tietoa ja opettelin uusia taitoja. Minulla oli rutkasti aikaa ajatella asioita ja hoivata itseäni ja muita.
Loppujen lopuksi tuuri minulla kävi tuuri. Juttelin sattumalta ystäväni illanistujaisissa erään lehden toimitussihteerin kanssa. Hänellä oli tarjolla pieni työtehtävä ja päädyin avustamaan lehteä ensimmäistä kertaa elämässäni.
Vaikka tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, tapahtuma oli käänteentekevä. Rohkaistuin siitä ja uskalsin sen seurauksena olla aiempaa aloitteellisempi ja verkostoitua. Aloin työskennellä opintojeni ohella vapaana toimittajana ja minulle kehittyi ammatillinen identiteetti.
Siitä lähti käyntiin hyvän kierre. Hyvästä seurasi hyvää ja minulle alkoi kasaantua erilaisia pikku etuoikeuksia. Sain myös voimaa venyneiden opintojeni loppuun saattamiseen.
Sosiologi Robert K. Merton kuvaa kasautuvia etuja ja kasautuvaa eriarvoisuutta ns. Matteus-vaikutuksen käsitteellä. Käsite perustuu Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin jakeeseen 25:29 (”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”). Myös myöhemmän tutkimuksen mukaan niin eriarvoisuus kuin hyväosaisuuskin ovat kasaantuvaa ja myös ylisukupolvista sorttia.
Oli mahtavaa viimein tuntea kuuluvansa työssäkäyvien kansalaisten joukkoon. En kuitenkaan pidä tätä etuoikeutta itsestäänselvyytenä, koska olen kokenut myös omakohtaisesti sen, millaista on olla työelämän ulkopuolella ja kamppailla vuosia sinne päästäkseen.
Mikä hassuinta, en koskaan ajatellut, että minusta olisi toimittajaksi. Ensikosketukseni alaan oli näet karsea. Vietin päivän maakuntalehden toimituksessa lukion viestinnän kurssilla ja minun ja kurssikaverini piti keksiä koko päivä lehden täytepalstalle tyhmiä kysymyksiä ja selvittää niihin vastaukset.
Kaltaiselleni vakavalle teinille tehtävä oli vaikea ja siinä missä minä olin epämukavuusalueellani, vanhempi kurssikaverini oli liekeissä. Ajattelin, että hän oli toimittaja-ainesta ja minä en.
Kokemukseni jätti vielä kypsymisvaiheessa oleviin aivoihini muistijäljen. Jos toimittajan työ on tällaista, en todellakaan halua olla toimittaja. Jos olisin pitänyt sinnikkäästi kiinni tuosta teini-ikäisen minäni arviosta, en olisi tässä missä olen nyt.
Opin tästä ennen kaikkea sen, että asiat ovat aina vähän suhteellisia. Ei kannata aina luottaa omaan ajatteluunsa, koska siinä on monenlaisia kognitiivisia vinoumia. Ne kuuluvat asiaan, mutta niistä kannattaa olla tietoinen, jos mahdollista.
Kuva: Unsplash
Myöhemmin ymmärsin, että jos joku toimintatapa ei toimi, voi olla järkevää vaihtaa näkökulmaa.
Luin rekrytointiprosesseja käsitteleviä kirjoja ja opin, että onnistuneet rekrytoinnit tehdään yleensä hyvin laskelmoidusti työnantajan tarpeiden pohjalta. Niissä ei enimmäkseen oteta riskejä, koska virherekrytoinnit tulevat kalliiksi.
Rekryprosessissa hylätyksi tulemisessa ei ole mitään henkilökohtaista. Mikä lohdullinen tieto! Tieto ei silti lohduta paljoakaan, jos käteen jää jatkuvasti tyhjä arpa.
Rekrytoidessa käytetään valtaa ja työnhaku on kestävyyslaji, jossa hakijalla on paljon pelissä. Kyse on hakijan itsetunnosta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta eli toisin sanoen elämisen ehdoista ja laadusta. Kun et koskaan kuule hakemuksestasi mitään, olo voi alkaa tuntua näkymättömältä.
Haloo, onko siellä ketään? Täällä on vittu ihminen sisällä!
Oman pitkällisen työnhakumaratonini lopulla sain ensin harjoittelupaikan, sitten pari lyhyttä työpätkää ja lopulta työllistyin pidemmäksi aikaa. Joudun myös maksamaan keväällä nostamiani opintotukia takaisin, koska en osannut aavistaa yllättävää työllistymistäni.
Harmittaako? Ei sitten yhtään. Velkani Kelalle symboloi minulle pelkästään onnistumista. Tuntuu siltä kuin olisin voittanut elämässä. Ja se on ihanaa.
Kirjoittaja on työnhaun esoteeriset salaisuudet selvittänyt VTM, joka pitää työnhausta niin paljon, että voisi tehdä sitä työkseen.
Etsijän Instagramissa teettämän kyselyn mukaan valtaosa vastanneista opiskelijoista on jo huomannut toimeentulonsa heikentyneen hintojen nousun seurauksena. Lähitulevaisuus näyttäytyy monelle epävarmana ja osalle jopa toivottomana. Iso osa kuitenkin myös arvioi, että heidän toimeentulonsa tulee pysymään kohtuullisena.
Karoliina Virkkunen
ETSIJÄ kysyi opiskelijaelämää eläviltä lukijoiltaan, miten hintojen nousu ja inflaatio ovat vaikuttaneet heidän toimeentuloonsa. Vain 8 % vastanneista katsoi, että ei mitenkään. 65 % koki tilanteen vaikuttaneen vähän ja 27 % paljon.
45 % vastanneista oli joutunut lisäämään hintojen nousun seurauksena työnteon määrää ja 25 % kertoi lisänneensä puolestaan opintolainaa. 30 % ei ollut toistaiseksi muuttanut mitään.
Kyselyn vastaukset eivät kerro, kuinka paljon töitä vastaajat olivat ennen tehneet tai kuinka paljon lainaa he olivat aiemmin ottaneet. Opintolainaa voi nostaa vain rajallisen määrän, ja töiden tekoa rajoittavat tulorajat, mikäli opiskelija nostaa opintotukea.
”43 % kyselyyn vastanneista kertoi, että ei saa lainkaan taloudellista tukea vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan.”
Opiskelijat ovat huomanneet hintojen nousun vaikuttaneen toimeentuloonsa. Kuva: Canva
Opiskelijat elävät keskenään erilaisissa tilanteissa
43 % kyselyyn vastanneista kertoi, että ei saa lainkaan taloudellista tukea vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan. 24 % kertoi saavansa sellaista joskus ja 33 % usein.
Lähitulevaisuuden toimeentuloaan opiskelijat arvioivat joko kohtuulliseksi, epävarmaksi tai toivottomaksi. Kukaan ei arvioinut lähitulevaisuuden toimeentuloaan hyväksi. 45 % koki epävarmuutta ja 41 % katsoi, että toimeentulo tulee olemaan kohtuullista. 14 % vastanneista koki lähitulevaisuuden toimeentulon toivottomaksi.
”Kyselyn tulokset ovat siinä mielessä huolestuttavia, että monien opiskelijoiden tilanne on ollut jo ennen pandemiaa ja nykyistä hintatason nousua vaikea.”
Etsijä kysyi myös, millaisena opiskelijoiden tulevaisuus näyttäytyy valmistumisen jälkeen heidän omasta mielestään. Tulokset jakautuivat tasan kahtia. Puolet koki tulevaisuutensa toiveikkaaksi ja puolet epävarmaksi. Kukaan ei kokenut valmistumisen jälkeistä tulevaisuuttaan toivottomaksi. Kyselyyn vastasi yhteensä 27 opiskelijaa.
Kaiken kaikkiaan opiskelijat vaikuttavat olevan hyvin erilaisissa tilanteissa keskenään. Kyselyn tulokset ovat siinä mielessä huolestuttavia, että monien opiskelijoiden tilanne on ollut jo ennen pandemiaa ja nykyistä hintatason nousua vaikea.
Nykyisellä hallituskaudella opiskelijoiden mahdollisuutta työntekoon on parannettu hieman tulorajoja nostamalla. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kovin pitkäjänteiseltä ratkaisulta, sillä opiskelijoiden on todettu olevan myös hälyttävän uupuneita.
Opintolainojen korot huolestuttavat, mutta ilmassa voi olla myös toivoa
Opintolainan osuutta kasvatettiin vuonna 2017, mikä näyttää nyt ongelmalliselta, koska pitkään pienenä pysynyt korkotaso on noussut nyt jyrkästi. Valtaosa opintolainoista on sidottu euriborkorkoon, koska se on pitkään ollut lähes nollissa. Tällä hetkellä euribor pyörii noin 2,6—2,7 prosentissa.
Mimmit sijoittaa -median Aino-Maija Makkula laski, että hänen opintolainansa korkokulut tulevat nousemaan nykyisellä korkojen kehitysvauhdilla 18 eurosta 370 euroon vuodessa. Tällä hetkellä euriborkoron ennustetaan nousevan ensi kesään mennessä jopa yli 3 prosenttiin.
”Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että opintolainojen osuus suhteessa palkkaan pienenee, vaikka korot olisivatkin korkeat.”
Kelalla on suunniteltu opintolainoihin mahdollista valtion kustantamaa korkokattoa, mikä helpottaisi hiukan opiskelijoiden ahdinkoa. Aivan valtaosa opiskelijoista on pakotettu ottamaan lainaan kuitenkin ihan normaaleja elinkustannuksia varten.
Makkula huomauttaa, että inflaation myötä myös palkkataso voi nousta. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että opintolainojen osuus suhteessa palkkaan pienenee, vaikka korot olisivatkin korkeat.
Etsijän kysely tehtiin Instagramin Tarinat-osiossa.
Roska päivässä -liike on liike, joka kannustaa ihmisiä kiinnittämään huomiota roskaamiseen ja siivoamaan ympäristöään. Etsijän päätoimittaja kävi tapaamassa liikkeen perustajaa ja sai mukaansa monta miniroskista ja vaikuttavan viestin.
Karoliina Virkkunen
ON järkyttävää, miten paljon muualla maailmassa roskataan. Onneksi meillä Suomessa on niin siistiä. Tai näin luulemme.
Ympäristön kohtalainen siisteys on meille suomalaisille itsestäänselvyys, johon vaikuttavat monet tekijät. Katujen siistijät tekevät verorahoillamme näkymätöntä työtä sellaiseen aikaan, jolloin suurin osa ihmisistä vielä nukkuu. Ilman heitä ympäristömme olisi varsin toisen näköinen.
Kaikkeen hekään eivät pysty. Katso vaikka seuraavan kerran lähikatusi ojia tarkoin silmin. Löydät varmasti vähintään maailman yleisimpiä ja myrkyllisimpiä roskia eli tupakantumppeja.
Tupakoimattomatkaan eivät saa synninpäästöä, sillä ympäristö on täynnä myös muuta roskaa. Karkkipapereita, muovikääreitä, paperiroskaa, lasinsiruja… Miksi teemme näin itsellemme ja muille?
Roska päivässä -liike sai alkunsa sotkuiselta hiekkarannalta
Vuonna 1996 helsinkiläinen Tuula-Maria Ahonen vietti päivää lastensa kanssa Hietaniemen uimarannalla ja havahtui siihen, ettei lasten voinut antaa temmeltää rannalla paljain jaloin. Ranta oli täynnä lasinsiruja ja muuta roskaa. Omassa lapsuudessaan Ahonen muistaa asian olleen vielä toisin.
”Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa.”
Asia jäi vaivaamaan Ahosta neljäksi vuodeksi, kunnes vuonna 2000 hän päätti perustaa roskaliikkeen. Liikkeen idea syntyi voimakkaan intuitiivisena ideana, jota hän kuvailee korkeammaksi viisaudeksi. Uskonnolliseksi hän ei itse tunnustaudu mutta toteaa, että joku voisi kutsua ideaa Jumalan johdatukseksi.
Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa. Tästä ajatuksesta kummuten liike sai nimekseen Roska päivässä, ja sen kotisivut on tähän päivään mennessä käännetty jo 23 eri kielelle vapaaehtoisten roskaliikkeen jäsenten voimin.
Kahden vuosikymmenen aikana roskien keräämisestä on tullut Ahoselle ja lukemattomille muille roskaliikkeen jäsenille olemisen tapa — jotain, joka on juurtunut osaksi tavallista arkea.
Roska päivässä -liikkeen jäsenet värväävät uusia jäseniä ihan vain kutsumalla mukaan. Liittyminen ei vaadi muuta kuin lupauksen toiminnasta; henkisen sitoumuksen ja päätöksen olla mukana.
Miniroskis muistuttaa tärkeästä tehtävästä pitää ympäristö puhtaana
Keskeinen osa liikkeen toimintaa ovat miniroskistyöpajat, joita Ahonen kertoo pidetyn lukuisissa eri laitoksissa, organisaatioissa ja tapahtumissa. Roskis ei ole kaupallinen tuote, eikä kovin monimutkainen. Sellaisen voi jokainen tehdä itse vaikkapa vanhasta filmipurkista.
Työpajoissa miniroskiksista tehdään persoonallisen ja hauskan näköisiä liimaamalla niihin kuvia. Tämä tekee esineestä erityisen ja kiinnittää huomion siihen, että esineellä on tärkeä tarkoitus: pitää ympäristö puhtaana.
Miniroskis kulkee kätevästi taskussa. Kuva: Jari Peltoranta
”On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska.”
Todellisuudessahan roskien kerääminen tai vähintään omien jälkien siivoaminen ei vaadi koristeltua purnukkaa. Ahonen itse kantaa taskussaan myös esimerkiksi leipäpusseja. Pussin avulla roskien kerääminen on myös hygieenistä.
Tupakoiville miniroskis on kuitenkin kaikkein kätevin. On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska. Näin ei kuitenkaan ole. Miten taskussa kulkevasta tupakkaroskiksesta saataisiin normi?
Ylipäätään miniroskis on konkreettinen esine, jonka voi antaa lahjaksi, ja joka olemassaolollaan muistuttaa roskaamattomuuden ja omien jälkien siivoamisen tärkeydestä. Ahonen itse kuvailee miniroskiksen merkitystä ”pienen esineen voimaksi”. Vaikka leipäpussi ajaa saman asian, voi kauniiksi tuotteistetuilla miniroskiksilla olla yllättävä vaikutus.
Häpeä on tehokas kannustin
Muu roskaaminen koetaan kenties nolompana toimintana kuin tupakan tumppaaminen. Roskia on kaikkialla, mutta jostain syystä harvoin näkee ketään heittämässä roskia maahan. Ehkä ihmiset roskaavat eniten silloin, kun kukaan ei näe. Tai silloin, kun harva välittää, eli yöaikaan ja humalassa.
Yksi yhä tavallinen tapa on roskien heittäminen ulos liikkuvan auton ikkunasta. Ahonen kertoo yrittäneensä lähestyä Autoliittoa useaan otteeseen vaikuttaakseen autoilijoihin, mutta jääneensä täysin ilman vastausta.
”Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.”
Totesimme Ahosen kanssa yhdessä, että auto on modernille ihmiselle keskeinen vapauden symboli. Pyhä lehmä, johon ei saa koskea. Siksi autoilijoihin vaikuttaminen voi olla erityisen vaikeaa. Kulttuurin muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on silti mahdollista.
Jotkut ovat kertoneet häpeilevänsä roskien keräämistä julkisesti peläten, että heitä pidettäisiin pullonkerääjinä. Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.
Idea liikkeestä alkoi hautua Tuula-Maria Ahosen mielessä alun perin jo vuonna 1996, kun hän järkyttyi uimarannan roskaisesta todellisuudesta. Kuvituskuva. Kuva: Sergei Tokmakov, Pixabay
Esimerkin näyttäminen on ylivoimaisesti tärkein muutosvoima
Ahosen mukaan ehdottomasti kaikkein voimakkain muutoksen voima on esimerkki. Hän uskoo esimerkin näyttämisen voimaan niin vahvasti, että hän on jaksanut tehdä tätä työtä yli kaksi vuosikymmentä, eikä väsymistä näy.
”Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.”
Kysyin, eikö missään vaiheessa ole tullut toivoton olo. Eivätkö ihmiset laita hanttiin, kun heitä kehotetaan keräämään roskia?
Enimmäkseen Ahonen muistaa onnistumisia, ihania ja joskus tunteikkaitakin kohtaamisia ja kiitteleviä palautteita. Jos joskus joku oli sanonut pahasti, kymmenen hyvää palautetta peittivät sen alleen. Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.
Onko kaksi vuosikymmentä aktiivista roska-aktivismia sitten tuottanut muutosta? ”Miniroskikset tuottavat jatkuvasti muutosta”, Ahonen toteaa. Roskaliikkeen sanoma leviää verkostomaisesti ihmiseltä ihmiselle.
Esimerkin voima näyttäytyy yksinkertaisimmillaan niin, että itse alkaa kerätä roskia ympäristöstään ja muut vähintään huomaavat sen, elleivät jopa seuraa perässä. Ahonen on itse todennut menetelmän toimivaksi käytännössä moneen kertaan.
Roskien keräämisestä pitäisi tulla arkinen tapa
Itse innostuin roskien keräämisestä jossain korona-ajan keskellä niin, että ostin jopa roskapihdit ja päätin aloittaa roskalenkkeilyn Roskajuoksijan päiväkirjan hengessä. Harrastukselle kävi niin kuin kaikille muillekin harrastuksilleni, eli se unohtui viikossa.
Roskien poiminnasta pitäisi saada siis sisäistettyä niin arkinen tapa, ettei se vaatisi erillistä päätöstä aloittaa uusi harrastus. Miten Ahonen on itse jaksanut olla niin pitkäjänteinen?
”Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.”
Ahonen kertoo, että hänelle itselleen intuitiivinen alkusysäys liikkeen perustamiselle oli niin voimakas kokemus, että se on kantanut pitkälle. Hän myös esimerkiksi käy ystäviensä kanssa kävelyillä niin, että on oletusarvoista kerätä samalla roskia.
Roskien keräämisestä on siis todella tullut olemisen tapa. Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.
Yhdessä tekemällä pääsee pitkälle. Kuva: Pixabay
Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä
Aiemmin en ole välittänyt roskien keräämisestä ehkä siksi, että itselleni on päivänselvää, etten koskaan itse heitä roskia ympäristöön. Laitan roskat mielummin vaikka reppuun ja taskuihin, jos roskiksia ei ole lähellä.
Ympäristömme on kuitenkin meidän kaikkien yhteinen. Onko rakentavaa ajatella asiaa niin yksilöllisesti kuin itse tein? Ahosen tavattuani ymmärsin, että ei. Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä.
Yhtenä päivänä kaupungilla huomasin sen kummempia ajattelematta nostavani muovisen pizzakääreen kadulta roskikseen samalla, kun juttelin puolisolleni niitä näitä. Kohtaamisilla ja hyvällä esimerkillä on väliä.
TYÖSKENTELEN Kannelmäen seurakunnassa diakoniatyöntekijänä. Tehtävieni pääpaino on taloudellisessa avustamisessa. Viime aikoina olen kohdannut työssäni yhä enemmän opiskelijoita, joiden taloudellisesta ahdingosta on tullut pitkittynyttä. Opiskelijoita, joita painaa huoli vallitsevasta maailmantilanteesta ja joiden henkinen hyvinvointi on kärsinyt pandemian, Suomen ja Euroopan heikentyvän taloustilanteen ja kustannusten nousun vuoksi.
Diakoniatyö paikkaa tukiverkkojen puutteita
Diakoniatyöntekijään otetaan usein yhteyttä vasta silloin, kun tilanne on kärjistynyt jo niin pahaksi, ettei itse löydetä ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi. Oma kokemukseni on, että pandemian aikana ja sen jälkeen opiskelijoiden diakonia-avun yhteydenotot ovat lisääntyneet. Yhteiskunnan tukimuodot ovat useammalle tänä päivänä riittämättömiä ja näin ollen autamme usein myös heitä, joita muut tahot jo auttavat.
”Diakoniatapaamisissa kohtaan opiskelijoita, jotka sinnittelevät pienillä tuloilla joutuen karsimaan menojaan suhteessa enemmän kuin muissa elämäntilanteissa olevat.”
Opiskelijoiden taloudellinen ahdinko diakonin silmin katsottuna jää helpommin muissa elämäntilanteissa olevien varjoon. Yhteiskuntamme päättäjien katseet kohdistuvat ennemmin pienituloisiin perheisiin ja yksinasuviin, eläkeläisiin tai syrjäytyneisiin kuin väliaikaisessa pienituloisuudessa sinnitteleviin opiskelijoihin.
Kaikilla opiskelijoilla ei välttämättä ole tukiverkostoa tukemassa taloudellisesti. Diakoniatapaamisissa kohtaan opiskelijoita, jotka sinnittelevät pienillä tuloilla joutuen karsimaan menojaan suhteessa enemmän kuin muissa elämäntilanteissa olevat. Diakoniatyössä usein sanotaan, että me menemme sinne, minne kukaan muu ei mene ja autamme silloin, kun kukaan muu ei auta.
Diakoniatyön kautta tukea opiskelijan arjen hallintaan
Kelan tuilla elävä lapsiperhe voi saada sosiaalitoimesta tukea lasten harrastuksiin, mutta opintotuella ja opintolainalla sinnittelevä opiskelija voi joutua karsimaan menojaan voimavaroja ylläpitävästä harrastuksesta tai jopa lääkkeistä.
”Ilman tukea hän ei olisi voinut jatkaa säännöllistä harrastamista lainkaan, millä olisi ollut kielteinen vaikutus opinnoista suoriutumiseen.”
Pandemian alettua tarjosimme muutamalle opiskelijalle vapaaehtoistyön kautta rutiineja etäopiskeluarkeen. Osallisuuden ja toimijuuden vahvistaminen sekä ruoka-apu auttoivat tukemaan arjen hallintaa.
Tänä syksynä tapasin pitkällä sairaslomalla olevan opiskelijan. Uupumuksen lisäksi hänen arkeaan hankaloittaa myös aikuisiällä diagnosoitu ADD. Pystyimme tukemaan häntä arjen hallinnassa avustamalla harrastuskuluissa. Ilman tukea hän ei olisi voinut jatkaa säännöllistä harrastamista lainkaan, millä olisi ollut kielteinen vaikutus opinnoista suoriutumiseen.
Heini Sinkon maalaus kuvastaa avunannon merkitystä. Kuva: Heini Sinkko
Erilaiset elämäntilanteet pitäisi huomioida paremmin
Suurin osa opiskelijoista selviää taloudellisesti opiskeluvuosista kohtuullisen hyvin. Yhteiskuntamme tukee opiskeluja opintotuen, opintolainan ja asumistuen muodossa. Monelle opiskelun ohella työssä käyminen on silti välttämätöntä.
Joillekin kohtaamilleni opiskelijoille on kuitenkin kertynyt ulosottovelkaa ja mielenterveys- ja päihdehaasteiden kanssa on kamppailtu pitkään. Tällaisissa tilanteissa opiskelijoiden tuet ovat riittämättömiä.
Mielestäni yhteiskunnassamme ei oteta riittävän hyvin huomioon sitä, että opiskelijoiden elämäntilanteet ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset. Onneksi diakoniatyössä on käytössä erilaisia työkaluja, joilla voidaan ihmisiä tukea silloin, kun elämässä ovat asiat solmussa.
Opiskelijoiden tilanteesta on puhuttava enemmän
Katseeni suuntautuu tällä hetkellä opiskelijoihin, jotka sinnittelevät jaksamisen äärirajoilla. Opiskelijoihin, joilla ei ole tukiverkostoja ja joilla kiihtyvä hintojennousu lisää stressiä toimeentulosta. Opiskelijoihin, jotka kaipaavat sielunhoitoa ja keskustelutukea maailmantilanteesta johtuvaan ahdistukseen.
”Opintojen pitkittyminen tai pahimmillaan keskeytyminen kasvattavat riskiä siihen, että taloudellisesta ahdingosta tulee väliaikaisuuden sijaan pysyvämpää.”
Mielenterveydelliset haasteet, päihdeongelmat ja tukiverkostojen puute näkyvät opiskelijoiden elämäntilanteissa ja niillä on vaikutuksia taloudelliseen pärjäämiseen. Pandemian ja epävakaan maailmantilanteen vaikutukset tulevat näkymään diakoniatyössä vielä pitkään.
Opiskelijoiden tilanteesta täytyy puhua enemmän. Opintojen pitkittyminen tai pahimmillaan keskeytyminen kasvattavat riskiä siihen, että taloudellisesta ahdingosta tulee väliaikaisuuden sijaan pysyvämpää. Tästä syystä olisi siis tärkeää, että yhteiskunnassamme puhuttaisiin enemmän myös opiskelijoiden hyvinvoinnista ja taloudellisesta tilanteesta.
Onko Jumala läsnä tässä elämässä ja jos on, millä tavalla? Miten Jumalan läsnäoloa voitaisiin hahmottaa nykytietämyksen valossa ja miten uskonto voisi tukea ihmistä ottamaan vastuuta elämästään ja tulevaisuudestaan? Näitä kysymyksiä pohdin tässä kirjoituksessa.
Timo Komulainen
USKONTO on osa ihmisenä olemista, toiselle vahvemmin, toiselle heikommin. Joku kokee uskonnon elämää vahvistavaksi asiaksi, toiselle se aiheuttaa ahdistusta. Jotkut kokevat olevansa uskonnon suhteen sivullisia.
Kristillisestä perinteestä nouseva jumalakuva on meille läheisin. Sen kertomukset, myytit ja rituaalit ovat meille tuttuja ja edelleen tärkeitä. Niihin sisältyy kuitenkin paljon ristiriitaisuutta. Ne koostuvat sekä faktasta että fiktiosta. Ne luovat turvallisuuden tunnetta, mutta monelle myös epämääräistä syyllisyyttä.
Jumalasta puhutaan turvallisena isänä, mutta samalla hänet koetaan jossain määrin uhkaavaksi. Teologit ovat puhuneet jumalan salatusta puolesta (Deus absconditus), jota ihminen ei voi ymmärtää.
”Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.”
Ajatuksemme jumalasta juontaa hyvin kaukaa ja siihen on myös kristillisessä perinteessä nivoutunut historian kuluessa monia uskomuksia, jotka eivät välttämättä pidä yhtä reaalimaailman kanssa.
Kristillisen perinteen mukaan Jumala on kaiken hyvän lähde. Hän on luomisessa antanut meille tietyt lahjat ja kyvyn kehittää niitä. Kasvuympäristömme välityksellä olemme saaneet lisää valmiuksia. Näillä lahjoilla elämässä tulee pärjätä. Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.
Millä tavoin Jumala sitten on läsnä ja vaikuttaa elämässä? Ajatus luonnonvalinnasta ja sitä seuraavasta evoluutiosta on meille tuttu. Se kehitti brittiläinen luonnontutkija Charles Darwin jo 1850-luvulla.
Sen mukaan eri eliöt jatkavat perimässään niitä ominaisuuksia, jotka ovat tarpeen siinä ympäristössä, missä he elävät. Tämä sama piirre on Jumalan antama ominaisuus myös ihmisessä.
Ajatus luonnonvalinnasta sisältää myös ajatuksen tietynlaisesta kilpailusta, jotta kehitys olisi mahdollista. Luonnossa tuo kilpailu on usein varsin julmaa. Vahvempi syrjäyttää heikomman. Julmaa se voi olla myös ihmisyhteisössä. Tässä on elämän syvä ristiriita.
Urheilukilpailu on tästä hyvä esimerkki. Olisi outoa, jos Jumala antaisi sen kilpailijan voittaa, joka on rukoillut. Rukoilijoita on voinut olla useita ja rukouksella on jokaiselle merkitystä, mutta tuskin ratkaisuna voittamiseen.
”Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva.”
Mitä merkitystä rukouksella on nykyihmiselle?
Jos Jumala ei puutu elämän yksityiskohtiin, mikä merkitys sitten on rukouksella? Olemmehan tottuneet rukouksessa pyytämään hänen apuaan huoliimme.
Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva. Me kristityt kutsumme tätä näkymätöntä todellisuutta Jumalaksi.
Rukouksessa olemme tämän salatun edessä ja tarkastelemme siinä itseämme. Tuomme siihen tarkasteluun myös kanssaihmisemme, erityisesti läheisemme. Rukouksessa voimme pohtia, miten käyttäisin saamiani lahjojani tässä hetkessä niin, että oma ja läheisteni elämä menisi hyvään suuntaan.
Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
Elämän kilpailussa kaikki ei ole reilua. Jo lähtökohdat ovat hyvin epäreiluja. Eikö se kerro Luojan epäoikeudenmukaisuudesta?
Elämän säilymisen kannalta ei. Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
”Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.”
Ihmisyhteisössä se merkitsee erilaisuuden hyväksymistä, heikomman näkemistä osana meitä sekä haasteena pitää hänet mukana ja auttaa häntä kehittämään saamaansa elämän lahjaa. Luonnonvalinta ei koske vain yksilöitä vaan myös yhteisöjä, joiden jäseniä olemme. Niissä pärjäämistä kuvataan ryhmävalinnaksi.
Rukous ei ole luonnon valinnan hallitsemassa maailmassa turha. Se on ennen muuta yhteyttä elämän salattuun ulottuvuuteen, jota aavistelemme ja jota voimme hetkittäin kokea. Se auttaa meitä kestämään elämän paineet ja katsomaan eteenpäin. Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.
Tarkoittaako epäonni sitä, että Jumala rankaisee?
Erityisesti sairastuminen panee ihmisen pohtimaan, miksi juuri minä sairastuin. Onko kysymys rangaistuksesta, jonka itse olen aiheuttanut?
Tätä kysymystä pohditaan Uuden testamentin kertomuksessa, jossa Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. (Joh. 9:1-6). Opetuslapset kysyivät, kuka teki syntiä, tämä vai tämän vanhemmat? Jeesus torjuu kysymyksen ja vastaa arvoituksellisesti, että Jumalan tekojen piti tulla hänessä ilmi, ja parantaa miehen.
Sokeana syntyneen parantamisen yhteydessä Jeesus ikään kuin myönsi, että elämässä tapahtuu asioita, joille ei löydy loogista selitystä. Hän ei myöskään esitä, että sairaudessa olisi kyse synnin rangaistuksesta. Nykyisin tiedetään syy useimpiin tavanomaisiin sairauksiin, mutta ei tiedetä, miksi juuri tietyt yksilöt sairastuvat.
Jumala on pannut elämän liikkeelle, mutta hän ei puutu siihen. Luonnon lait toimivat elämässä, mutta niissä on omat häiriönsä. Niiden kanssa meidän vain on tultava toimeen sen viisauden varassa, jonka olemme saaneet. Jumala ei rankaise.
Helvetillä pelottelua tärkeämpää on ihmisyhteisön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen
Matteuksen evankeliumissa on kertomus viimeisestä tuomiosta. (Matt. 25:31-46). Se on herättänyt kautta vuosisatojen tavatonta ahdistusta. Kuulunko niiden joukkoon, joita kohtaa ikuinen rangaistus helvetissä?
”Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.”
Paltaniemen kirkossa Kainuussa on Emanuel Granbergin maalaus viimeisestä tuomiosta vuodelta 1781. Se on maalattu kirkon ulko-oven yläpuolelle niin, että ihmiset näkivät se aina kirkosta pois lähtiessään. Sen yläreuna kuvaa taivasta ja alareuna helvetin tuskia. Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.
Ajatusta viimeisestä tuomiosta perustellaan sillä, että oikeudenmukaisuus lopulta toteutuisi tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen tullessa takaisin kaikkien enkelten kanssa. Hän itse istuu valtaistuimelle ja toimii tuomarina.
Mikael Toppeliuksen maalaus, Viimeinen tuomio (1700-luvun lopulta) Haukiputaan kirkosta. Vastaava Emanuel Granbergin maalaus Paltaniemen kirkossa on osittain tuhoutunut. Kuva: Wikimedia Commons
Tuomarin rooli tuntuu Kristukseen liitettynä oudolta. Vielä oudompaa on, että vasemmalle puolelle siirrettyjen tuomio on iankaikkinen kadotus.
Nykyisessä humaanissa yhteiskunnassa koetaan, että tuomioistuin on välttämätön, mutta murhaajakin saa tuomion, josta hän voi vapautua. Vankila on paikka, jossa häntä autetaan, niin että hän voisi palata takaisin yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Kaikille luoduille on annettu sama elämän päätös, kuolema. Eikö kaikille tulisi antaa myös sama tulevaisuus, toivo?
Kertomuksessa vapauttavan tuomion ja pääsyn taivaaseen saavat ne, jotka auttavat yhteisön heikoimpia. Heihin elämän antaja ja elämän ylläpitäjä, Kristus, samastuu.
”On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.”
Tähän sisältyy kertomuksen myönteinen, elämää ylläpitävä viesti. He, jotka auttavat yhteisön heikoimpia, vaikuttavat siihen, että koko yhteisö voi hyvin. Näin elämä jatkuu ja kehittyy. On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.
Yhteisön kuuluu pitää tässä elämässä järjestystä myös niille, jotka pyrkivät pärjäämään toisten kustannuksella ja jopa sortamaan toisia. Vaikka oikeudenmukaisuus ei tässä ajassa tunnu täysin toteutuvan, vain siihen pyrkimällä yhteisöt voivat kehittyä.
Käskyjen laajempi tulkinta johtaa elämän kunnioittamiseen
Vanhan testamentin tutuimpia kohtia on kymmenen käskyn laki. Kymmenen käskyä ovat arkielämän viisautta, jonka on todettu toimivan käytännössä.
Perinteisesti käskyt on jaettu kahteen tauluun. Lutherin mukaan ensimmäiseen tauluun kuuluvat käskyt I-III. Ne liittyvät Jumalan pyhyyden kunnioittamiseen. Käskyt IV-X koskevat sen sijaan ihmissuhteita yhteisössä. Käskyjen koko sisältö voidaan hyvin tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn, kuten Jeesuskin teki evankeliumeissa. (Mark. 12:30-31; Matt. 19:19, 37-40).
”Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.”
Lähimmäistä koskevat käskyt puolestaan voidaan tiivistää yhteen lähimmäisen rakkauden käskyyn. Käskyt ovat periaatteessa hyvin ymmärrettäviä elämänohjeita. Ne eivät ole tyypillisiä vain israelilaiselle moraalille, vaan niissä on kysymys elämänohjeista, joiden tarpeellisuus on kirjoitettu ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan.1
Kun puhutaan lähimmäisestä, tulee mieleen lähietäisyydellä oleva ihminen. Tässä suhteessa käskyt ovat toimineet pienissä yhteisöissä. Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.
Tämän lisäksi käskyt keskittyvät vain inhimilliseen puoleen elämässä. Muu luomakunnan todellisuus ja tulevat polvet eivät ole kymmenen käskyn piirissä.
Luontoa ei ole aikanaan mielletty osaksi inhimillisen vastuuta, koska on ajateltu, että luonto pitää huolen itsestään. Me voimme kyllä sitä viljellä ja siltä osin sitä tulee myös varjella (1. Moos. 2:15), mutta muutoin ihmisen on lähinnä pidettävä puoliaan luontoa vastaan.
Tilanne on kuitenkin täysin muuttunut. Ihmisen kehittämä teknologia on tuhoamassa elinympäristöämme ja samalla myös ihmissuvun tulevaisuus on vaarassa. Jotta evoluutio voisi tässäkin tilanteessa edetä hyvään suuntaan, on eettisiä normeja laajennettava.
Tästä syystä raamatulliseen perinteeseen liittyvä lähimmäisen rakkauden käsky voitaisiin muotoilla vaikkapa näin: ”Toimi niin, että lähimmäisen elämä on mahdollista tulevaisuudessakin tässä maailmassa. Silloin todella täytät lähimmäisenrakkauden kuninkaallisen lain tässä ajassa.”2
Albert Schweitzer kehitti aikanaan filosofisuskonnollisen käsitteen ”elämän kunnioitus”. Se sisälsi paitsi inhimillisen elämän, myös luonnon kunnioittamisen. ”Missä hyvänsä joudun vahingoittamaan jotakin elämää, minun on oltava selvillä, onko se välttämätöntä”, hän lausui.3
”Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen.”
Synnistä tulisi vapautua elämää, ei Jumalaa varten
Kirkossa on julistettu ihmisille syntien anteeksiantamusta vedoten Jeesuksen uhrikuolemaan. Mitä on synti, josta tarvitaan Jumalan anteeksiantoa? Kristinopin määritelmä kuuluu: ”Synti on sydämen luopumista Jumalasta.” Määritelmän mukaan kaikki ”tekosynnit” johtuvat tästä perussynnistä.
Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen. Se ei ole varsinaisesti majesteettirikos Jumalaa ja hänen pyhää tahtoaan vastaan.
Luomisjärjestyksen mukaan elämän kuuluu mennä eteenpäin ja ihmisen idea on olla tässä kehityksessä mukana. Kun toimimme vastoin tätä periaatetta, teemme tekoja, joita olemme tottuneet kristillisessä perinteessä kutsumaan synniksi. Se aiheuttaa meissä eksistentiaalista pahan olon tunnetta, jota kutsutaan syyllisyydeksi. Yhteisö voi vahvistaa tätä tunnetta paheksumalla toimintaamme.
On ollut hyvin tärkeää, että ihminen on voinut kokea vapautuvansa syyllisyydestä Jumalan edessä, jolta elämän lahja on peräisin. Siitä Kristus on ollut ja on edelleen merkittävä symboli. Samalla olisi tärkeä tiedostaa, että synniksi kutsutut asiat ovat itse asiassa rikkomuksia elämän tarkoitusta vastaan ja parannus niistä vie sekä omaa että yhteisön elämää eteenpäin.
Jokainen ihminen on osallinen elämän lahjasta – miksei siis kaikkia odottaisi ylösnousemus?
Jumalan valtakunta ei toteutunut maan päällä Jeesuksen eläessä eikä myöskään hänen kuollessaan. Ajatus jäi kuitenkin elämään ja se kehittyi muotoon, jonka mukaan Jeesus palaisi pian, jolloin niin sanotut viimeiset tapahtumat (ta eskhata) alkaisivat.
Siihen kuuluisivat yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio. Sitä ennen Jeesus kuitenkin kutsuisi omansa luokseen. Tätä tapahtumaa kuvataan Paavalin 1. kirjeessä tessalonikalaisille: ”Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16-18).
Tämä Jeesuksen toisen tulemisen odotus eli varhaiskirkossa vahvana, mutta kun Jeesuksen paluu ei toteutunut, ajateltiin, että paluu siirtyy, mutta se toteutuu Jumalan määräämänä aikana. (Matt. 24:42-44; 2 Piet. 3:9).
Historian kuluessa Jeesuksen paluun odotus on elänyt voimakkaana aika ajoin, mutta aina sittemmin hiljentynyt. Jotkut uskonnolliset yhteisöt Suomessakin ovat pitäneet ajatusta vahvasti esillä viime aikoihin asti kylteillä: ”Jeesus tulee, oletko valmis?”
”Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.”
Uuden testamentin kirjoissa ajatellaan, että mystinen uskonyhteys Jeesukseen liittää uskovan myös ylösnousemukseen. Ylösnousemuskin on tietyllä tapaa valikoivaa, vaikka toisaalta puhutaan yleisestä ylösnousemuksesta. Se, mitä ylösnousemuksessa seuraa jakaa ihmisiä: toiset otetaan, toiset jätetään, toiset pääsevät taivaaseen, toiset joutuvat kadotukseen. (Matt. 25:32; Joh. 5:28–29; 1. Kor. 15:22–23; Matt. 24:40–41).
Ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen elää ihmisessä vahvana. Ehkä sekin aavistelu on yksi näistä elämän mysteereistä, jotka olemme luomisessa saaneet. Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.
Ennen kristinuskon tuloa kuolleet läheiset haudattiin kotitalon läheisyyteen ja heihin koettiin vahvaa yhteyttä erityisesti tiettyinä aikoina vuodesta. Yhä edelleen ihmiset kokevat yhteyttä läheisiinsä kuoleman jälkeen ja haluavat vaalia tätä yhteyttä esimerkiksi rukouksessa. Se on toisen todellisuuden aavistelua, josta edellä on jo ollut puhetta.
”Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus.”
Jeesuksen ystävien kokemat ilmestykset hänen kuolemansa jälkeen vahvistivat tätä tietoisuutta. Jeesuksen seuraajat kokivat olevansa Jumalan valtakunnan etujoukko ja sillä perusteella oikeutettuja tiettyihin etuisuuksiin. (Matt. 19:28; 20:21). Ajatus valtaistuimesta ja kahdestatoista apostolista istumassa sen vieressä hallitsijoina tuntuu tämän päivän ihmisestä todella vieraalta.
Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus. Millaista tuo elämä on ajan rajan takana, siitä emme tiedä, mutta sitä voimme aavistella. Siitä on Raamatussa kauniita kuvia.
Lähteet
Veijola Timo, Dekalogi 1988, s. 232.
Jaak. 2:8; Timo Veijolan muotoilu edellä mainitussa teoksessa, s. 235.
Schweitzer Albert, Elämän kunnioitus, 1959, s. 346.
