NYKYPÄIVÄNÄ elämme ja kuolemme kahdessa osittain erillisessä ja osittain limittäisessä todellisuudessa. Sosiaalisessa mediassa on kaksi tapaa kuolla. Ensimmäinen on median käyttäjätilin poistaminen ja toinen on ihmisen todellinen fyysinen kuolema, joka ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sosiaalisen median virtuaalitodellisuudessa olevan käyttäjätilin kuolemaa. Käyttäjätili voi jäädä kummittelemaan pitkäksi aikaa ihmisen kuoltua, jos sosiaalisen median tilejä ei suljeta.
Mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee, mutta sosiaalisen median tilit ja sosiaalisen median avatar jatkaa elämäänsä?
Yksi vaihtoehto on valmistautua kuolemaan ja toteuttaa tiedostettu virtuaaliminän kuolema. Kun ennen mietimme, kuka hoitaa hautajaisjärjestelyt, nyt joudumme pohtimaan, kuka ottaa hoidettavakseen sosiaalisen median käyttäjätilit.
Osa meistä antaa käyttäjätunnukset kumppanilleen. Eräs ongelma tässä on se, että hakuhistoria kerää valtavasti dataa ihmisestä ja voi paljastaa shokeeraavia puolia edesmenneestä puolisosta.
Yksityisyys on individualistisen yhteiskunnan peruspilari, joka on usealle ihmiselle tärkeä arvo. Joissain tapauksissa ihminen yrittää suojella kumppaniaan salaamalla jonkin puolen itsestään ja toteuttamalla salaista puolta itsestään sosiaalisen median kanavilla anonyymisti.
”Kumppanin kuoleman jälkeen meillä on jäljellä ainoastaan muistot.”
Sosiaalisen median tilien poistamisen yhteydessä kumppani saattaa vahingossa tai tahallisesti löytää vanhoja keskusteluja tai muuta materiaalia, joka voi järkyttää. Löydös voi muuttaa täysin käsityksen edesmenneestä ihmissuhteesta, eikä siitä ole välttämättä enää paluuta. Kumppanin kuoleman jälkeen meillä on jäljellä ainoastaan muistot, eikä kuolleen kanssa voi enää selvittää asioita.
Sosiaalisessa mediassa tapahtuva pettäminen on useille tuttu ilmiö. Ajattelen silti, että yksityisyyden on jatkuttava myös kuoleman jälkeen.
Yleensä tekosyynä toisen yksityisyyden rikkomiseen todetaan, että eikö parisuhteessa pitäisi olla oikeus viimeistään kuoleman jälkeen varmistaa, ettei edesmennyt kumppani pettänyt suhteessa. Mielestäni huolestuttavinta ilmiössä on se, että ylipäätään on ollut läheisessä ihmissuhteessa, josta tulee olo, että kumppani ei kunnioita yhdessä sovittuja rajoja. Tässä tapauksessa en usko, että kuoleman jälkeinen sosiaalisen median penkominen pelastaa kaikkia niitä minuutteja, joita on käyttänyt elämänsä aikana kumppanin epäilyyn.
Olen pohtinut yksityisyyttä parisuhteessa ja sen suhdetta sosiaaliseen mediaan pitkään. Väitän, että liiallinen yksityisyys ja sen suojelu vaikuttaa tuhoisasti ennen kaikkea ihmiseen itseensä. Harva ihminen pystyy elämään kaksoiselämää ja säilyttämään oman mielenterveytensä.
Toisaalta terve yksityisyys kertoo kunnioituksesta itseä kohtaan. Ajattelin pitkään, että on olemassa tietynlainen ideaaliminä, johon tulee pyrkiä, eli olla aina kuin avoin kirja, jolla ei ole mitään salattavaa. Nykyään ajattelen, että tietynasteinen yksityisyys on osoitus itsekunnioituksesta. Kunnioituksesta itseäni kohtaan aion harkita tarkkaan, kenelle jätän käyttäjätunnukset sosiaalisen median tileilleni kuolemani jälkeen.
Etsijä-lehti on alkanut tehdä yhteistyötä lukioiden kanssa ympäri Suomea antaaksen julkaisumahdollisuuden journalismista, mediasta ja taiteista kiinnostuneille uteliaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan maailmaa pintaa syvemmältä.
Kiitokset:
Kallion lukio, jolla on erityistehtävä ilmaisutaidossa Emilia Lehtinen, Kallion lukion median opettaja Kallion kirkko
Esittelyssä dokumentti-videon tekijät: Lumia Pesonen ja Stella Nordlund
Olen Lumia Pesonen ja käyn tällä hetkellä abivuotta Kallion lukiossa.
Tarkkoja suunnitelmia lukion jälkeen ei vielä ole, mutta elokuva-ala, viestintä ja politiikka sekä filosofia kiinnostavat erityisesti.
Vapaa-ajalla rakastan lukea, kirjoittaa, katsoa elokuvia, kuunnella musiikkia, kirppistellä ja viettää aikaa rakkaiden kanssa. Tällä hetkellä olen erityisen innoissani oman mediadiplomielokuvan työstämisestä ja novellimuotoisten tekstien kirjoittamisesta Kallion kahviloissa. Myös kirkkaat talvipäivät ja ankeat joululaulut inspiroivat nyt ja aina.
Valitsin median dokkarikurssin, koska tiesin tekeväni abivuonna median lukiodiplomin. Tavoitteena oli kehittää omaa teknistä osaamista ja laajentaa käsitystäni dokumentista kerronnan muotona. Kun kuulin, että Stella on myös dokkarikurssilla ja häntä kiinnostaisi tehdä kurssityö liittyen uskontoon, innostuin heti ja kysyin, mahtuuko vielä mukaan.
Uskonto on pienestä pitäen kiinnostanut ihan valtavasti, ehkä juuri siksi, että en itse tunne juurikaan uskovaisia ihmisiä. Se on siis ollut sellainen tapa katsoa maailmaa, jota en ole kyennyt oikein koskaan täysin ymmärtämään. Se on kuitenkin niin perustavanlaatuinen osa lähes kaikkia ihmisyhteisöjä, että myös ateistina koen siihen liittyvän avoimuuden ja tiedonjanon erittäin tärkeäksi. Uskonnossa kiinnostaa erityisesti historiallinen puoli ja se, miten pienet tapahtumat voivat liikuttaa valtavia ihmismassoja vielä vuosituhansien jälkeen.
Aloitin juuri lukemaan historian yo-kirjoituksiin ja kristinuskon alkuvaiheet ovat varmasti yksi mielenkiintoisimmista aihealueista koko oppiaineessa. Myös Yuval Noah Hararin tietokirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia antoi ihan uudenlaista tulokulmaa uskontojen merkitykseen ihmiskunnan historiassa. Kristinuskoon liittyvä estetiikka on myös aina ollut äärimmäisen kiehtovaa, puhumattakaan sen huikeasta vaikutuksesta koko länsimaiseen kulttuuriin.
Itse videon tekemisessä parasta oli tehdä se juuri Stellan kanssa, koska Stella on ihana tyyppi ja meillä riitti erilaisten taustojemme takia paljon puhuttavaa aiheesta. Vaikeinta olikin leikata dokkari kohtuumittaiseksi. Haasteita aiheutti myös se, että dokkarin tekoprosessi osui syksyn kirjoitusten päälle, minkä takia lopputuloksen hiominen jäi aika vajaaksi. Onneksi kyseessä on kuitenkin vain kurssityö, jossa tarkoitus on nimenomaan harjoitella. Tulevaisuudessa olisi siistiä tehdä samankaltainen työ uudelleen siten, että aikaa ja resursseja olisi enemmän ja aiheeseen voisi perehtyä vielä syvällisemmin.
Olen Stella Nordlund ja opiskelen tällä hetkellä kolmatta vuotta Kallion lukiossa. Valmistun ylioppilaaksi kevällä 2025, jonka jälkeen suunnitelmissani olisi lukea tähtitiedettä joko Helsingissä tai Tukholmassa. Vapaa-aikani käytän usein katutanssilajien parissa, maalatessa, ystävien kanssa tai kokkaillessa. Tällä hetkellä minua inspiroi valtavasti uskontojen tutkailu, uuden musiikin kuuntelu sekä suomalaisen talven tuttu ja turvallinen melankolia.
Valitsin dokkarikurssin, sillä vuotta aiemmin olin tehnyt ystävieni kanssa lyhytelokuvan vastaavalla kurssilla ja halusin parantaa suoritustani eri genren parissa. Koin, että dokkarin tekeminen oli helpommin lähestyttävä, sillä idea kristinuskoa käsittelevästä dokkarista oli piileskellyt mielessäni jo tovin. Idea lähti hahmottumaan entisestään, kun Lumia innostui siitä ja lähti mukaan työstämään teosta.
Uskonto, erityisesti kristinusko, on aina ollut minulle hyvin läheinen ja tärkeä aihe. Olen kasvanut kristinuskon ympäröimänä ja elänyt lähes koko ikäni tiiviissä uskovaisessa yhteisössä. Uskonto on tuonut elämääni paljon rikkauksia, mutta sen varjopuolet heijastuvat elämääni yhä. Mielestäni on tärkeää puhua uskonnoista ja tunnistaa juuri kyseisiä varjopuolia uskonnon sisällä, jotta niihin voidaan puuttua. Usko on jokaiselle henkilökohtainen asia, mutta keskustelu muiden kanssa voi avartaa omaa näkökulmaa.
Prosessissa parasta oli tehdä se Lumian kanssa. Lumia on ammattitaitoinen ja mahtavaa seuraa, joten kaikki tekeminen sujui kuin tanssi. Teos valmistui kuitenkin syksyn kirjoitusten aikaan, joten viimeistelykin jäi hieman puolitiehen ja muiden prioriteettien varjoon. Onneksi tämä on kuitenkin vain harjoitusta. Jatkossa olisi kivaa tehdä jotakin samankaltaista ja syventyä aiheeseen ja tekemiseen yhä enemmän.
”VOIKO pappi tehdä noin?” on yleisin kysymys, jonka kohtaan avatessani Paavalin seurakunnan TikTok-tilin kommenttikenttiä tai sähköpostiin tulvivia palautteita. Oma vastaukseni on, että näköjään voi. Tai ainakin yksi pappi tekee juuri niin ja on samalla ylittänyt kaikki toiminnalle asetetut tavoitteet.
Kirkko tavoittaa kaikkein heikoimmin alle 25-vuotiaat. Todennäköisin kirkosta eroaja on 20–29-vuotias nuori aikuinen. TikTokin suurin käyttäjäryhmä osuu samaan ikäluokkaan, eli mikä olisikaan parempi väylä tuoda kirkkoa näkyväksi juuri heille. Mikäli kirkko haluaa tavoittaa nuoria, täytyy olla siellä, missä nuoretkin ovat. Tällöin sosiaalinen media – erityisesti TikTok, sekä erilaiset interaktiiviset pelialustat ovat omiaan saamaan kirkkoa näkyviin heille, jotka perinteisesti ovat tipahtaneet kirkon kärryistä ulos. Ongelmaksi vain muotoutuu sosiaalisten medioiden alustojen osaamattomuus tai tietämättömyys.
Pikkuhiljaa kirkossa on jo herätty siihen, että lehti-ilmoitus ei välttämättä toimi sosiaalisen median alustalla. Mutta siihen ei olla herätty, että eri some-alustat toimivat eri tavoin ja ne tavoittavat eri yleisöryhmiä. Se, mikä toimii Facebookissa ei toimi TikTokissa. Se, mikä toimii Instagramissa ei todennäköisesti toimi TikTokissa. Se, mikä toimii TikTokissa, ei todennäköisesti toimi missään muualla.
Ilmiön huomaa helpoiten seuraamalla ammattivaikuttajia, jotka toimivat useilla alustoilla. Jokaisella alustalla julkaistaan erilaista ja erinäköistä sisältöä, sillä heillä on tietämys ja osaaminen siitä, että jokainen alusta käyttäytyy eri tavoin.
TikTokissa parhaiten toimii kasvoilla tehtävä viestintä. Parhaiten menestyvät videot ovat niitä, joissa esiintyjä toimii ja puhuu kuin kävisi keskustelua ystävänsä kanssa videopuhelussa. Kirkolle ominainen kasvoton viestintä ei ole siis sitä, mikä vetoaa TikTok-yleisöön. Samoin virallisenhohtoinen ja jäykkä viestintä ei ole sitä, mikä TikTokissa vetää puoleensa – sille on aikansa ja paikkansa aivan muualla.
Tätä kuvaa kirkon viestinnästä lähdimme kollegani Anni Kormilaisen kanssa muuttamaan, kun päätimme perustaa Paavalin seurakunnalle TikTok-tilin. Ajattelimme, että tavoitteemme on tavoittaa nuoria ja nuoria aikuisia, muuttaa kuvaa kaavoihin kangistuneesta kirkosta nykyaikaisemmaksi ja osoittaa, että kirkonkin työntekijät ovat vain ihmisiä.
TikTok alustana sopii tälle kaikelle paremmin kuin hyvin ja keskiverto TikTok-käyttäjä ymmärtää, että videoita tehdään kieli poskella, eikä missään nimessä vakavissaan. TikTokin algoritmit takaavat, että viraaliksi lähtevät videot menestyvät häkellyttävän hyvin; pienetkin tilit saattavat saada satojatuhansia näyttökertoja videoilleen. Eikä tähän tarvita edes erityistä osaamista algoritmeista; kokeilemalla selviää parhaiten.
”Viime aikoina on herätty paljon sosiaalisen median ongelmiin.”
On totta, ettei sosiaalinen media ole täysin ongelmatonta ja ainaista ruusuilla tanssimista. Viime aikoina on herätty paljon sosiaalisen median ongelmiin. Some heikentää nuorten keskittymiskykyä, vie yksityisyydensuojan ja edesauttaa polarisaatiota. Ongelmat eivät toki ole uusia: sosiaalista mediaa on ollut nuorten käytössä jo vähintäänkin koko 2000-luvun, mutta nyt niihin on vasta herätty. Ajattelenkin, että ongelmaksi ei muodostu itse sosiaalinen media vaan se, mihin sitä käyttää tai mitä siellä katselee ja seuraa.
Some-alustojen algoritmit syttyvät vihasta. Kun herättää tunteita – mielellään negatiivisia, somejulkaisut lähtevät lentoon. Ehkä kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tehtävä somessa onkin luoda aukkoa tuohon kuplaan. Levittää valoa ja positiivista elämänasennetta pimeyden keskelle. Huumori on voimavara, josta voi ammentaa myös uskonnollisessa viestinnässä.
Somepastorikollegani Marjut Mulari totesi eräässä haastattelussa mielestäni hyvin: ”kristinusko on niin vakava asia, ettei siitä voi puhua muutoin kuin huumorin keinoin.”
Perinteinen ajatus on, että mitä ikinä kirkko tekee, on suhtautuminen aina ristiriitaista. Jos kirkko tekee jotakin uutta, suhtaudutaan siihen varauksella ja monesti kovin negatiivisesti. Tämä on riski, joka on vain otettava, jos aikoo viedä kirkon viestintää uusille vesille. Sama riski piilee myös huumorissa, sillä mikään ei ole niin vaikea laji kuin huumori.
Paavalin seurakunnan TikTok-viestinnässä olemme pitäneet kiinni kahdesta periaatteesta. Ensimmäinen periaate on, että kaikessa mitä teemme muistamme olevamme kirkon työntekijöitä ja täten edustamme kirkkoa. Toinen periaate on, että huumoria ei uloteta koskemaan kirkon sakramentteja.
”Huumori sopii kirkkoon enemmän kuin hyvin.”
Huumori sopii kirkkoon enemmän kuin hyvin, kirkosta saa revittyä huumoria, kirkosta instituutiona saa huumoria, Raamattu on täynnä huumoria. Mutta sakramentit ovat niin pyhiä, että niihin emme ulota huumoria. Muutoin kaikki on vapaata riistaa.
Omilla kasvoilla huumorisisällön luominen tuottaa kuitenkin ongelman yhdessä ihmisten heikentyneen medialukutaidon kanssa. Sosiaalisessa mediassa ja virtuaali-todellisuuksissa totuus monesti sekoittuu fiktioon.
Vaikka TikTokissa olen huulta heittävä somepastori, todellisessa elämässä olen monesti jotakin aivan muuta. Täytyy myöntää, että oikeasti olen aika kuiva ja huumori on minusta kaukana. Ajattelen, että TikTok-pappi Kopperoinen on eri kuin tosielämän pastori Kopperoinen. Jos minä TikTokissa revin huumoria hautajaisista, se ei tarkoita, että tosipaikan tullen heittäisin läppää kuolemasta.
Mutta, kun omalla nimellä ja naamalla vetää roolia suurelle yleisölle, sekoittuvat totuus ja fiktio iloisesti keskenään. Pidän tätä myös kovin ymmärrettävänä, mutta harva somevaikuttajakaan on sama itsensä somessa ja livenä. Tai harva heistä, joita henkilökohtaisesti tunnen. Ei ole Maija-Liisa Peuhu Ulla Taalasmaa, vaikka niin voisi luulla.
Siitä huolimatta huumorin paikka on uskonnoissa ja kirkossa. Ja kirkon paikka, se on myös sosiaalisessa mediassa ja virtuaalitodellisuuksissa. Sillä siellä, missä ihmiset ovat, siellä myös kirkon tulee olla.
ETSIJÄ-LEHDEN ensimmäisessä omatuotantoisessa podcastissa kutsuvieraana on Tampereen yliopiston viestinnän- ja mediantutkimuksen professori Kaarina Nikunen. Keskustelemme sosiaalisen median tunne- ja huomiotaloudesta sekä siitä, mitkä kaikki tekijät vaikuttavat somessa vallitsevan keskustelukulttuurien syntyyn.
Maailmanlaajuisesti useat kristilliset kirkot ja seurakunnat ovat ottaneet tekoälyn käyttöön jollakin tavalla ja muutamat sovellukset ovat herättäneet kiivastakin kansainvälistä keskustelua. Suomessakin kirkko on ottanut tekoälyn nyt osaksi kärkihankkeitaan ja seurakunnilla on ollut mahdollisuus käyttää tekoälyö työssään jo muutama vuosi.
Tilda Enne
TUOREIMPANA kirkollisena käänteenä tekoälyn käyttöönotossa on 7. marraskuuta kirkolliskokouksen hyväksymä kärkihanke Digi@Kirkko. Sen tavoitteena on kehittää kirkon toimintaa edistävää tekoälykyvykkyyttä.
Porvoon seurakunnan viestinnästä vastaava pappi Ville Halkoluoto kertoo, että hän on käyttänyt työssään tekoälyä niin pappina kuin viestinnässäkin.
”Tekoäly on työkalupakissani yksi työkalu lisää ja käytän sitä enimmäkseen ideointi-kumppanina”, Halkoluoto kuvailee. Etsijä-lehden haastattelussa torstaina 12. joulukuuta Halkoluoto kertoo juuri valmistelevansa sunnuntain saarnaa tekoälyn kanssa.
”Ajatus ja idea on aina oma ja lähden sitä sitten työstämään tekoälyn kanssa.”
Kesällä 2023 Kirkkohallitus käynnisti tekoälytyöryhmän ja seurakuntien käyttöön on sittemmin otettu Microsoft Copilot-tekoälysovellus. Kirkko on siis jo jonkin aikaa mahdollistanut ja rohkaissut seurakuntia käyttämään tekoälyä.
”Tekoäly on työkalupakissani yksi työkalu lisää.”
Halkoluoto kuitenkin käyttää itse maksullista Chat GPT 4 -sovellusta. ”Copilottiin ei voi luoda omia agentteja eli ennakko ohjeita kuten Chat GPT:ssä, joten se ei ole aivan yhtä joustava”, Halkoluoto opastaa.
Tämä on hänelle tärkeää kirkon viestinnän toteuttamisessa, mutta muissa tehtävissä Copilot on täysin riittävä. Halkoluoto tekee esimerkiksi seurakunnan kuukausi-ilmoituksen tekoälyn kanssa, sillä se muuttaa näppärästi sisällöt oikean muotoisiksi ja ennakkoon tehdyt agentit tehostavat työskentelyä.
”Omaa erikoisosaamistani on teologia, eikä kukaan voi olla ammattilainen kaikessa. Viestinnän suhteen on hyvä sparrailla tekoälyn kanssa ja pyytää apua esimerkiksi tiedotepohjien ja rakenteen luomiseen.”
Halkoluoto kertoo, että heidän seurakunnassaan asenne tekoälyyn erityisesti Kirkkoherralta on positiivinen, vaikka Halkoluoto onkin heistä ainoa, joka käyttää tekoälyä aktiivisesti. Tavoitteena on kuitenkin toteuttaa keväällä koulutuksia, jotta muillekin seurakunnan työntekijöille tekoälyn käyttö tuntuisi helpommin lähestyttävältä.
”Yleensä kaikkien uusien teknologioiden kanssa on negatiivisia ennakkoasenteita ja pelkoja. Osan vaikeista tunteista aiheuttaa yleensä tiedon ja taidon puute, joten koulutukset ovat tärkeitä.”
Tekoälyn ulottuvuudet kirkon käytössä
Maailmanlaajuisesti kristilliset kirkot ja seurakunnat ovat kokeilleet tekoälyä seurakunnan tarpeisiin monin tavoin. Esimerkiksi keäkuussa 2023 Pyhän Pietarin kirkossa Saksan Fuerthissa tekoäly chatbot piti saarnan seurakunnalle ja marraskuussa 2024 Sveitsin Lucernessa tekoäly-Jeesus otti vastaan seurakuntalaisten synnintunnustuksia.
Kahden kuukauden kokeiluajan aikana yli 1 000 ihmistä käytti mahdollisuuden ripittäytyä tekoäly-avatarin kanssa. Kuva: Peter Diem/Lukasgesellschaft, Lähde: Guardian
Halkoluoto pitää kuitenkin itse tärkeänä inhimillistä elementtiä tekoälyn käytössä. Hänen mielestään Chat GPT:n vastaus pyyntöön ”kirjoita minulle saarna aiheesta X”, on raskas ja paatoksellinen.
”Mielestäni se ei oikein ymmärrä mikä saarna on”, Halkoluoto kuvailee.
Hyödyllisiä tuloksia sen sijaan antaa pyyntö tarkastella jotain raamatun kohtaa analyyttisesti ja tarjoamaan siihen liittyviä näkökulmia. Tekoäly pystyy antamaan hyödyllisiä perspektiivejä ja huolitellun kieliasun sekä retoriikan, mutta sen tuottama sisältö on rajallista.
”Se, miten jokin raamatun kappale minulle pappina resonoi, ei tekoäly pysty tuottamaan. Eikä sen kuulukaan olla mikään vastausautomaatti.”
Kesäkuussa 2024 Suomen Pipliaseura etsi käyttäjiä testaamaan tekoälypohjaista Raamattuavustajaa, jota on kehitetty Pipliaseuran omaan ChatGTP -ympäristöön. Perspektiivejä ja tukea aktiivisille raamatunlukijoille ja käyttäjille suunnitellaan siis tälläkin hetkellä.
Uhka ja mahdollisuus
Chat GPT ja Copilot käyttävät molemmat generatiivisen tekoälyn kouluttamiseen vapaasti verkosta löytyvää materiaalia. Sana vapaasti ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö sisällön tuottajilta olisi kysytty lupa heidän tuottamansa materiaalin käyttöön.
Tämän lisäksi tekoälyä käyttäessä pitää olla tietoinen tietoturva ongelmista, kuten henkilökohtaisten tai muiden herkkien tietojen antamista syötteeksi tekoälylle. Generatiiviset tekoälyt kouluttavat itseään annetuilla syötteillä, joten henkilökohtaiset tiedot päätyisivät näin vapaasti julkiseen käyttöön.
Halkoluoto näkee tekoälyn käytössä monia haasteita myös saavutettavuuden kannalta. ”Yleisesti ottaen uskon, että tekoälystä olisi hyötyä kaikille, kunhan sitä opettelee käyttämään. Se on siis mahdollisuus, mutta on siinä omat uhkansakin.”
”Kirkon tulisi olla aktiivinen vaikuttaja lainvalmistelussa.”
Halkoluodon mielestä seurakunnat voisivat ottaa aktiivista roolia tekoälya tuomien vaarojen opettamisessa niille, jotka eivät pysy teknologian mukana: ”Seurakuntamme on järjeestänyt ikäihmisille teknologiaan liittyviä tiedotustilaisuuuksia, missä on käyty läpi yleisiä verkkoon liittyviä uhkia, kuten tiedonkalasteluviestejä ynnä muita. Erityisesti diakonian kautta annettavalle tuelle on varmasti tarvetta.”
”Toisaalta, miten kirkkko pystyisi isona yhteisönä vaikuttamaan esimerkiksi lainvalmistelujen yhteydessä vaikka mainosrobottipuheluiden leviämiseen, siihen sanoisin, että kirkon tulisi olla aktiivinen vaikuttaja lainvalmistelussa, niin eettisestä näkökulmasta kuin ihan vain nostamalla esille ongelmakohtia, joita seurakunnissa näkyy.”
Tekoälyn vastuulliseen käyttöön ja kestävään kehittämiseen etsitään jatkuvasti ratkaisuja, vaikka monessa kohtaa sääntely laahaa teknologian perässä. EU on pyrkinyt ottamaan tekoälyn sääntelyn edelläkävijän aseman uudella lakipaketillaan ja tekoäly toimistolla.
Tilda Enne
EUROOPPA on elokuusta 2024 alkaen ensimmäinen manner, jolla on voimassa kattava tekoälyn käyttöä ja kehittämistä koskeva lakikokonaisuus.
EU:n tekoälyasetus tulee olemaan täysin sovellettavissa kahden vuoden kuluttua muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ja säädöksien eri alueet tuodaan lainvoimaisiksi porrastaen. Esimerkiksi hallintoa koskevat säännöt ja yleiskäyttöisten tekoälymallien velvoitteet tulevat sovellettaviksi 12 kuukauden päästä ja säännöt tekoälyjärjestelmille, jotka on sisällytetty säädeltyihin tuotteisiin sovelletaan 36 kuukauden kuluttua tekoälyasetuksen hyväksymisestä.
Toistaiseksi ainakin tekoälyn käytön eettisyyttä on mietitty asetuksessa lähinnä ihmisten, yritysten, valtioiden ja muiden instituutioiden sekä organisaatioiden kannalta. Tekoälyn vaatimaa huikeaa energiankulutusta, tarvittavia jalometalleja sekä muita raaka-aineita ja teknologiainfrastruktuurien luomista ei ole otettu huomioon tekoälylle luoduissa säädöksissä.
Siirtymän helpottamiseksi uuteen sääntelykehykseen Euroopan komissio on käynnistänyt Tekoälypact-hankkeen, johon osallistuminen on vapaaehtoista. Sen tarkoituksena on tukea tulevaa lain täytäntöönpanoa sekä kutsua eurooppalaisia ja muiden alueiden tekoälykehittäjiä noudattamaan tekoälyasetuksen keskeisiä velvoitteita etukäteen.
Jo helmikuusta 2024 alkaen Euroopalla on myös oma Euroopan komission alainen AI-toimisto, jonka tarkoitus on jatkaa tekoälyn sääntelyn kehittämistä ja seurantaa.
Tekoäly etenee hurjaa vauhtia ja se on verrattavissa internetin synnyn kaltaiseen teknologiseen murrokseen. Siksi on sanomattakin selvää, että kehitys ei ole pysähtymässä vaan ennemmin kiihtymässä. Valtioiden ja moninaisten organisaatioiden tehtäväksi jää sääntely, joka edistäisi tekoälyn kestävää ja vastuullista kehitystä ja turvaisi kansalaisten turvallisuuden ja perusoikeudet.
Tutkitusti tekoälyn käytöstä
Tuoreista kehitysaskeleista huolimatta tekoäly on ollut globaalisti ihmisten käytössä jo useita vuosia ja monesti teknologiaa edistävät yritykset ja tekoälyä sisällön tuottamiseen käyttävät tahot ovat saaneet nauttia viidakonlaeista valtiollisten lakien puuttuessa tai ollessa puutteellisia. Näin tekoäly on ehtinyt aiheuttaa jo monelaista vahinkoa maailmanlaajuisesti niin julkiselle keskustelulle, luottamukselle ja totuuden muodostukselle esimerkiksi mis- ja disinformaation sekä valheellisten uutisten muodossa.
Uhkakuvista huolimatta tekoäly tarjoaa myös runsaasti mahdollisuuksia. Suomessa tekoäly on otettu vastaan melko avarakatseisesti ainakin Elinkeinoelämän taloustutkimuslaitos Etlan tutkimustuloksien perusteella. Marraskuussa julkaistun tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista on vähintäänkin kokeillut tekoälyö joko työssään tai vapaa-ajalla, ja suomalaiset ovat olleet myös keskiverto Eurooppalaisia rohkeampia käyttämään tekoälyä. Tämä koskee erityisesti naisia, sillä Etlan mukaan naiset käyttävät tekoälyä keskiarvollisesti enemmän kuin miehet.
Etlan tuoreiden tutkimusten mukaan generatiivinen tekoäly on jo nyt vaikuttanut merkittävästi suomalaisten vapaa-aikaan ja työhön. Joka kolmannella työllisellä on ollut generatiivisen tekoälyn ammatillista käyttöä ja se on myös lisännyt työn kysyntää Suomessa. Palkat ovat nousseet viimeisen vuoden aikana eniten tekoälylle altistuneissa ammateissa.
Tutkimuksia katsottaessa, tekoälyn ei siis nähdä olevan Suomessa tällä hetkellä töitä vievä teknologia vaan työllistävä ja monia töitä tehostava työkalu.
LIIAN usein yhteiskunnassamme erilaisuus kulkee irrottamattomasti käsikädessä eriarvoisuuden kanssa. Eriarvoissus kärjistää, polarisoi ja tuottaa epäoikeudenmukaisuutta niin tunnetasolla, kuin käytännössäkin.
Erilaisuudesta keskustellessa sanoilla on suuri merkitys. Käytetäänkö sanavlintoja tilanteen kuvailemiseksi, yksilöiden tai ryhmien leimaamiseksi, vähättelyksi vai voimauttamiseksi. Yhdelläkin sanalla voimme nopeasti viestiä hyvinkin tarkasti, miten suhteutamme itsemme toiseen ihmiseen. Sanavalintoja seuraa välttämättä tulkinta ja määritelmät.
Esimerkiksi köyhyyden määrittelemiseksi on erilaisia käsitteitä ja mittareita, jotka tuottavat erilaisia lukuja köyhyyttä kokevien tai köyhyysriskissä olevien määristä. Näin ollen niitä voidaan käyttää poliittisina lyömäaseina yksilöiden arjen todellisuuden vääristelyksi ja piilotteluksi, tai niitä voidaan käyttää todellisuuden mittaamiseksi, jotta voisimme paremmin ymmärtää ilmiön luonnetta ja siihen johtavia syitä. Tämä on kiinni mittareiden käyttäjistä.
”Yhdelläkin sanalla viestimme, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen.”
Perustoimeentulo on turvattu perustuslaissa ja kansainvälisillä sopimuksilla. Syhteellinen köyhyysraja on kansainvälisesti arvioitu 60 prosentiksi väestön keskimääräisestä nettotulotasosta. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2022 pienituloisuuden raja oli yhden henkilön taloudessa 1 409 euroa kuukaudessa. Vuonna 2022 Suomessa oli 730 800 pienituloista henkilöä eli 13,4 % väestöstä. Määrä oli hieman suurempi aiempaan vuoteen verrattuna, jolloin pienituloisuusaste oli 13,2 %.
Miksi juuri 60% ja miten tämä tilasto voisi huomioida elinkustannusten nousun ja infaaltion? Lopunkaiken siis hyödylliseltä vaikuttava määritelmä päätyykin kätkemään todellisuuden siitä, miten yksilön varat riittävät arjen perustarpeisiin.
Demokratiassa ideaalisti tavoitteen tulisi olla erilaisten tarpeiden ja kokemuksien välinen reilu kompromissi ja yhdenvertaistaminen. Se mikä on reilua, on aina arvokysymys.
Erilaisuuden tunteita tuottavat kulttuuriset ymmärryksemme, henkilökohtaiset vaikkakin ihmisyydelle hyvin samankaltaiset psykologiset tekijät kuten pelko, sekä poliittinen ympäristö ja päätöksenteko, sekä instituutiolliset määritelmät ja lainsäädäntö.
”Ymmärränkö aidosti kaikki ne sanat, mitä käytän?”
Arjen pienissä hetkissä ja kiireellisissä tilanteissa sanavalintojamme on muokannut monien olosuhteiden ristipaine jo kauan ennen kuin avaamme suumme.
Itselleni yhteisymmärryksen rakentaminen ja toiseuden kunnioittaminen alkaa siitä, että tutkin omien sanavalintojeni taustalla vaikuttavaa ristipainetta ja kysyn, mitkä niistä tahdon ottaa omakseni ja ymmärränkö aidosti kaikki ne sanat mitä käytän. Mitkä ovat vahingossa takaraivooni jääneitä tai sinne huomaamatta tunkeutuneita näkemyksiä ja mielikuvia, mitä en ole vielä tarkastellut?
Toisen kanssa keskustellessa koko tämä prosessi tapahtuu millisekunneissa, joten virhe marginaali oin suuri. Plöräytinkö nyt suustani jotain harkitsematonta?
Monien keskustelujen kautta tämä sisäinen arviointiprosessi kuitenkin jalostuu ja aktiivisesti muokkaa kuvaani maailmasta ja ihmisyydestä. Virheitä sattuu, mutta jos olen valmis aidosti kuuntelemaan saamaani palautetta, oppimaan siitä, ja kasvamaan ihmisenä, virheet ovat mielestäni anteeksi annettavissa. Ei pelkästään itselleni vaan myös muille, jotka kohtaavat minut tällä tavalla.
Vesilahden kirkkoherran Harri Henttisen mukaan ennakkoluulot kumpuavat useimmiten ihmisten omasta epävarmuudesta. Etsijä-lehden haastattelussa Henttinen kertoo, miten hän nykyään käsittelee toisten vihamielisyyttä.
Kalliosaari ja Kämäräinen tekivät haastattelustaan Harri Henttisen kanssa myös podcastin, mikä on toteutettu yhteistyössä Moreenimedian kanssa. Podcastissa kuulet lisää Henttisen tekemästä työstä, sekä Vesilahden seurakunnan diakoniatyöstä.
Etsijä-lehden ensimmäinen podcast on ilmestynyt Moreenimediassa! Pääset kuuntelemaan podcastin tästä.
TUTKAILEN opintosuoritusotettani, joka on yli kymmenen vuotta vanha. Se on siis nykyisin täysin arvoton. Ensimmäisen vuoden neloset ja vitoset liukuivat vääjäämättä alaspäin kolmosiksi ja kakkosiksi. Kolmannen vuoden syksyllä sain suoritettua nasevat kaksi opintopistettä. Vuoden kestäneen sairasloman jälkeen olin menettänyt kokonaan opiskeluitsetuntoni.
Hain ammattiopistoon, sillä ajattelin, että se olisi helppo vaihtoehto. En jaksanut suorittaa toimitilahuoltajan ammattitutkintoa loppuun, vaan tyydyin lääkärin ehdottamaan työkyvyttömyyseläkehakemukseen. Hyväksytty päätös tuli Kelalta hävettävän nopeasti. Minut oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Sydäntä kivistää yhä muistellessani, etten mitenkään taistellut itseni ja tulevaisuuteni puolesta.
Nyt olen saanut kasattua itseni sen verran kokoon, että hain kevään yhteishaussa uudelleen opiskelemaan. Pääsin tutkintotavoitteiseksi opiskelijaksi samaan yliopistoon kuin viimeksi, ja täällä on ne samat professorit kuin viimeksi. Omaopettaja on sentään uusi.
– Sinunhan ei opintotuen vuoksi tarvitse kerryttää opintopisteitä samaan tahtiin kuin muiden opiskelijoiden, mutta tietenkin tiedekunnan toiveena olisi, että valmistut tavoiteajassa, omaopettaja toteaa.
– Joo, katselen omien voimavarojen mukaan, että miten onnistuu, vastaan vaimeasti.
– Niin, totta kai. Omien voimavarojen mukaan, mutta tietenkin tiedekunnan intresseissä on, että opiskelijat valmistuvat määräajassa. Pyydä sitten reippaasti apua, kun opinnot takkuaa, opettaja jatkaa. Hän vaikuttaa ihan myötätuntoiselta, mutta varmaan ihmettelee, mitä minä täällä teen.
– Kyllä minä parhaani yritän, lupaan hänelle ja itselleni.
Pari kuukautta kuluu kuin siivillä. Herään lokakuiseen pimeyteen yhtä väsyneenä kuin menin nukkumaankin. Juotuani aamukahvin avaan haluttomana läppärin. Tämä kurssi on kokonaan etänä. Olen lykännyt jo viikkoja kirjallisuushistorian videoluentojen katsomista. Minun pitäisi nyt ryhtyä tuumasta toimeen, eli tehdä ytimekkäitä, mutta perusteellisia muistiinpanoja, omin sanoin tietenkin. Täten voin maksimoida tiedon omaksumisen ja saada aikaiseksi parhaan oppimistuloksen. Tuijotan hetken luentovideon pysäytyskuvaa. Hartiani lysähtävät, ja annan periksi väsymykselle ja saamattomuudelle.
Olen jutellut opinto-ohjaajan kanssa. Puhuimme itsemyötätunnosta, ja yritän nyt olla ottamatta paineita siitä, etten olekaan täydellinen opiskelija.
Klikkaan videota ja se lähtee pyörimään. Pian pääni alkaa nuokkua. Ahdistuskin nostaa päätään. Olen jo auttamattomasti myöhässä kurssin kanssa. Opiskelusuunnitelmani mukaan tämä kurssi olisi jo pitänyt suorittaa. Olen raapinut kasaan pääaineeni perusopintojen ensimmäiset kurssit, mutta sivuainevalintani on osoittautunut vaativaksi. Miten en tajunnut, että kirjallisuuden kurssit vaativat lukemaan, no, kirjoja! Olen hukkua tiiliskiviin, ja vaikka moni niistä on entuudestaan tuttu, olen liian tunnollinen kuitatakseni ne valmiiksi luetuiksi. Ne pitää opiskella ja analysoida perusteellisesti. Vaadin itseltäni paljon.
Luovutan ja painan läppärin kannen kiinni. Päätän lähteä kampukselle. Siellä on ainakin pakko pysyä hereillä. Kampaan tukkani niin siistiksi kuin se tänään taipuu, ja katselen itseäni hetken kylpyhuoneen peilistä. Suu on ohut, ja nenä suora, mutta liian pitkä. Silmäni ovat ruskeat, ja ne tuijottavat minuun pelokkaasti. Pukeudun mustiin housuihin ja siistiin tumman siniseen paitaan. Onhan se vähän kauhtunut, mutta mikäpä minulla ei olisi. Olen kituuttanut vuosia kansaneläkkeellä, ja tunnen köyhyyden suorastaan hohkavan minusta.
En voi olla tuntematta hienoista jännitystä vatsanpohjassa kulkiessani pääovista sisään. Yliopistolla kaikki tuntuvat olevan niin nuoria, kauniita ja fiksuja. Kånkenit ja Marimekko-laukut vain heiluvat, kun akateeminen väki valuu pitkin käytäviä. Henkeä alkaa ahdistaa, ja toivon, ettei kukaan täällä tunnista halpiskaupasta ostettuja asusteitani.
Suuntaan heti ensimmäiseksi naistenvessaan. Kuivailen käsiäni, kun vasemman-puoleinen oranssi ovi avautuu. Kopista astuu ulos Anniina, joka on myös historian fuksi.
– No hei Kaisa! Onpas kiva nähdä taas, Anniina huikkaa hymyillen iloisesti.
– Joo, niin on, sanon naurahtaen väkinäisesti.
En keksi enää mitään sanottavaa. Anniina siirtyy lavuaarin luo, ja minä haron tukkaani. Anniina on lähempänä keski-ikää, eikä hänkään ole tutustunut nuorempaan opiskelijapolveen. Hän vaikutti sydämelliseltä jutellessamme lyhyesti orientaatioviikolla. Haluaisin tutustua häneen paremmin, mutta en halua tuputtaa seuraani. Tunnen olevani epävarma, sillä en ole tutustunut uusiin ihmisiin vuosikausiin.
– Mennäänkö kahville, Anniina kysäisee noin vain kulkiessaan ohitseni.
– Mennään vaan, vastaan hämilläni, mutta iloisena.
Puikkelehtiessamme kohti Kuppis-kahvilaa, en voi olla ihmettelemättä hänen rohkeuttaan kutsua lähestulkoon tuntematon ihminen seuraansa.
– Oliko sulla luentoja tälle päivää, Anniina kysyy, kun asetumme kahvikuppien kanssa pienen pöydän ääreen.
Tuolit ovat kovaa muovia, ja ajattelen olevani kuin työhaastattelussa. Ole itsevarma, rento ja luotettavan oloinen, niin ehkä hän hyväksyy sinut kaverikseen, hoen itselleni.
– Ei ole, tulin kirjastoon lukemaan itsekseni. Entä sinulla?
– Mulla on sosiologiaa, peruskurssi jatkuu vielä syyslomalle asti.
Istumme hetken hiljaa. Ihailen Anniinan hillittyä ja hallittua ilmettä. Kasvot ovat nätit ja hiukset ovat tummanruskeat. En voi olla aistimatta hänestä huokuvaa tasapainoa ja keveyttä. Jutustelemme niitä näitä. Hetken kuluttua havahdun siihen, että hymyni ei olekaan enää kireä. Tunnen oloni rennoksi. Minulla ei olekaan enää tarvetta möläytellä tai yrittää pitää keskustelua yllä.
– Oletko osallistumassa mihinkään tapahtumiin, Anniina kysäisee yllättäen ja katsahtaa minuun.
– En, minä olen vähän yli-ikäinen bilettämään, vastaan ja yritän olla huolettoman oloinen.
– Tunnen ainaista häpeää siitä, että se puoli elämästä on jäänyt kokonaan elämättä, lisään vielä, ja yllätyn itsekin rehellisyydestäni.
– En minäkään ole ikinä ollut missään opiskelijabileissä, Anniina hymyilee. – Eikä kaikkien elämän tarvitse kulkea samaan malliin. Sehän olisi vain tylsää ja yksitoikkoista, hän naurahtaa.
– Niinpä. Mulla onkin muunlaista elämänkokemusta, hymähdän.
– Millaisia kokemuksia sinulla on? Anniina kysyy.
En tunne oloani hämilliseksi hänen kysymyksestään. Anniina vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta.
– No, sanotaanko että vähän rankemmista asioista. Minua kiusattiin ala-asteella. Siitä se kaikki lähti pieleen. Masennusta ja sen lieveilmiöitä, selitän lyhyesti.
Tällä kertaa en yritä naurattaa keventääkseni tunnelmaa, niin kuin minulla on tapana. Päätän odottaa Anniinan reaktiota, ennen kuin kerron itsestäni enempää.
– Kiusaaminen on kyllä niin satuttavaa, tapahtui se milloin tahansa. Mutta etenkin lapsuudessa, sitä on niin herkkä ja haavoittuva silloin, Anniina sanoo ymmärtäen.
– Joo. Kaikki vähänkään herkemmät ja erilaiset on aina kohteena. Tuntuu, että mitä haavoittuvaisempi ihminen on, sitä julmemmin häntä kohdellaan, puuskahdan ja yritän hillitä sisuksissa kuohahtavaa vihaa.
– Sattuuhan se vieläkin, mutta en halua myöskään olla katkera ja vatvoa sitä loputtomiin. Se tapahtui, jätti haavansa, mutta ehkä ne voi vielä parantua, sanon lopulliseen sävyyn.
Anniina katselee minua pää kallellaan, ja yhtäkkiä minua alkaa nolostuttaa. Ei se, että hän näki tunnekuohuni, vaan se, että hän näyttää hyväksyvän sen. Yhtäkkiä tunnen uupumusta, kuin olisin puskenut paksun kallion läpi hengittääkseni raikasta ilmaa. Tunnen hiljaisuuden täyttyvän kysymyksistä, joihin en jaksa vastata.
– Tuskin sullakaan on ollut ihan ruusuilla tanssimista, eihän kellään ole, sanon jättäen kysymykseni avoimeksi. Haluan tietää hänestä enemmän vaikuttamatta liian uteliaalta.
– No ei tietenkään. Isoin juttu tähän mennessä oli avioero seitsemän vuotta sitten. Lapsille se oli tietenkin erityisen rankkaa, Anniina myöntää. – Mulla on tyttö ja poika, jotka olivat yläasteiässä, ja etenkin meidän tyttö otti eron raskaasti. Hänellä oli muutenkin vaikea murkkuikä, ja sitten tämä päälle, niin oli kyllä kapinointia.
– Minun pahoinvointini puolestaan kääntyi sisäänpäin, sillä en halunnut olla taakkana vanhemmilleni. Suren yhä kaikkea sitä normaalia elämää, minkä menetin masennukselle, avaudun Anniinalle. – Minulta on kulunut niin paljon voimavaroja erilaisuuden potemiseen. Mitä, jos kerrankin hyväksyisin sen, että olen kulkenut eri polkua kuin muut, pohdin ääneen.
Tunnen olevani jonkin oivalluksen äärellä. Näen siitä häivähdyksen, ennen kuin se katoaa ulottumattomiini. Anniinan mietteliäs katse antaa ymmärtää, että hänkin näki siitä vilauksen. Olen kiitollinen siitä, että jaamme tämän hetken yhdessä.
Yhtäkkiä tiskikoneen merkkiääni piippaa, ja havahdumme kumpikin ajatuksistamme. Yksissä tuumin siirrymme keskustelemaan muista opiskelijoista. Juomme kahvit loppuun. Vaivun mietteisiini katsellessani Anniinan suuntaavan kohti luentosalia.
Tunnen olleeni liian avoin, paljastaneeni sittenkin liikaa. Näin käy aina, kun olen jutellut jonkun kanssa. Morkkis, jota tunnen, on henkeä salpaavaa. Se saa minut vihaamaan itseäni, ja vannomaan, että elän loppuelämäni erakkona.
Tällä kertaa saan kuitenkin vaimennettua ainaisen itseinhon vyöryn. Olen tyytyväinen siitä, että kun seuraavan kerran tulen kampukselle, on mahdollista kohdata joku tuttu. Voisin jopa uskaltaa moikata Anniinaa ja hymyillä hänelle, jos törmäämme yliopistolla.
Mistä yliymmärtäminen johtuu, ja miten siitä voi päästä eroon? Päätin ryhtyä tutkimaan asiaa syvemmin ja haastatella perheneuvoja Paula Maria Mäkelää Espoon Perheasiain neuvottelukeskuksesta yliymmärtämisestä, ihmissuhteista sekä erilaisuudesta.
Ada Silander
JOS huomaat löytäväsi itsesi jatkuvasti tilanteesta, jossa käytät suuren määrän energiaa toisten tarpeista huolehtimiseen sivuuttaen samalla itsesi, saatat olla taipuvainen yliymmärtämiseen. Yliymmärtäjä yrittää parhaansa mukaan ymmärtää toisia ja tehdä mahdollisimman paljon kompromisseja unohtaen omat tarpeensa.
”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi. Yliymmärtäjä voi olla epävarma siitä, voiko toinen oikeasti välittää hänestä. Epävarmuuden vuoksi yliymmärtäjä pahimmassa tapauksessa unohtaa itsensä ja elää vain toista varten. Pahimmillaan voi uhrata itsensä, jotta voi olla toisen kanssa. Silloin pienentää itseään, eikä ole olemassa sellaisena kuin mitä oikeasti on.”
Joskus, kun on oikein joustava ja valmis kompromisseihin voi olla, että asettuu alisteiseen positioon, jatkaa Mäkelä. Silloin alistuu siihen, mitä toinen ajattelee, tahtoo ja toivoo. Tämän takana voi olla pelko siitä, että toinen esimerkiksi hylkää tai suuttuu. Tämä ei ole ihmissuhteen eikä oman itsensä kannalta hyvä asia.
”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi.”
Joskus, vaikka muissa suhteissa osaisi reippaasti sanoa omat mielipiteensä ja tarpeensa, parisuhteessa ei kykene siihen. Mistä se johtuu?
”Parisuhde on erityinen suhde, joka on aikuisen ihmisen lähin suhde ja lähimpänä lapsen sekä hoitavan ihmisen symbioottista suhdetta. Meidän kiintymyssuhdemallimme ja traumamme aktivoituvat nimenomaan lähimmässä suhteessa. Olemme parisuhteessa enemmän riippuvaisia, tarvitsevia sekä enemmän haavoittuvaisia kuin muissa suhteissa.”
Etenkin parisuhteissa puhututtaa erilaisuus. Kumppaneilla voi olla täysin erilaiset tavat tehdä, ajatella ja toimia. Miten sietää erilaisuutta?
”Erilaisuus ihmisten välillä on perusasetus, joka koskee kaikkia ihmissuhteita. Oletus, että kun me olemme yhdessä, olemme samanlaisia ei kanna pitkälle etenkin, jos tavoitteena on muokata tai kouluttaa toisesta sellainen kuin mitä itse on. Silti on muistettava, että meissä jokaisessa on paljon samankaltaisuutta. Jos kiinnitetään huomiota vain erilaisuuteen, sekään ei ole koko totuus”, toteaa psykoterapeutti.
Paula Mäkelän mukaan yliymmärtäjä voi olla tottunut siihen, että toiset päättävät eikä silloin edes välttämättä tiedä, mistä itse tykkää ja mikä olisi itselle hyvä. On todella iso asia alkaa etsimään sitä, mistä itse tykkää.
Voiko toista koskaan ymmärtää täysin?
”Kukaan ei voi ymmärtää toista täysin, sillä jokaisen elämäntarina on mennyt eri tavalla. Toisaalta voi kokea empaattisuutta toista kohtaan ilman, että ymmärtää ihan kaiken. Meidän ihmisten tunteet ovat yhteisiä: olemme kaikki menettäneet ja tulleet satutetuiksi. Vaikka tarina on erilainen, olemme kokeneet samoja tunteita.”
Tunnistan olevani yliymmärtäjä. Miten minun tulisi toimia? Yliymmärtäjää voi helpottaa oman rajallisuuden hyväksyminen. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.
”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä. Hyvä esimerkki on suhteemme väkivaltaan: voi ymmärtää, että joku suuttuu silmittömästi, koska on niin haavoitettu tai epävarma, mutta se ei silti anna oikeutusta toisen huonolle kohtelulle. Voit myös kysyä itseltäsi, että onko omalle itsellesi tilaa suhteessasi”, kertoo Mäkelä.
”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä.”
Toiselle voi myös kertoa, että on huomannut käyttäytyvänsä yliymmärtävästi, eikä tämä olekaan hyväksi ja, että haluaisi rohkaistua kertomaan näistä asioista kumppanille lisää, vinkkaa Mäkelä. Toisen osapuolen on oltava aidosti halukas ymmärtämään ja olla kiinnostunut siitä, mitä yliymmärtämiseen taipuvaisella on sanottavana.
”Aikuisena kehitystehtävä on oppia pois lapsuudessa opituista vääristä käyttäytymismalleista. Se, mikä on toiminut silloin, ei toimi enää aikuisuuden ihmissuhteissa. Voi pohtia itse, millä muulla tavalla minä haluan toimia.
Kuinka siis saavuttaa tasapainoinen ja vastavuoroinen ihmissuhde, jossa on tilaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi?”
”Siihen tarvitaan tahtotila oppia toisesta, arvostaa ja kunnioittaa toisen erilaisuutta sekä erilaisia kokemuksia. Tahtotila on pyrkimys. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen ajattelee tai tuntee. Ne ovat olettamuksia. Pitkässä suhteessa toki olettamukset voivat usein osua oikeaan, mutta se ei ole sama asia kuin tietäminen. Olettamukset ovat vain hyviä arvauksia. Toki myös välittämisellä ja rakkaudella on tässä iso rooli.”
”Ja rakkautta on se, että tahtoo toiselle hyvää”, päättää Mäkelä.
