Tabu nimeltä elämä

Janne-Matti Lamminen

Kuva: Johannes Plenio

Esseisti Antti Nylénin kysymys on jäänyt vaivaamaan minua. Se on yksinkertainen: ”Miten jaksamme elää?” Oleellinen kysymys. Yhtä ajankohtainen kuin ”Miksi kaikki on niin surullista? ”

Kuolema ei nykyaikana näyttäydy enää tabuna. Niin arkipäiväistynyt asia se meille on, että väkivalloin katkaistut ihmiskohtalot ovat vain lukuja tilastoissa. Jäljelle jää mietittäväksi kuoleman vastakohta. Minkä arvoinen on elämä?

Hyvä elämä: having, loving, being, doing. Kuinka paljon hyvä elämä ja sen arvo meitä kiinnostaa? Yksilöinä ja yhteiskuntina. Välillä näyttää siltä, että meitä kiinnostaa molemmissa tapauksissa vain rangaistus ja siltä näyttää myös lopputulos.

Kansanmurhata vai ei? Ostaako pyöveliltä aseita? Näin heikkoa on meillä elämän arvostus. Kyllä me kaikki toivottavasti syvällä sisimmässämme tiedämme, että jokainen meistä on yhtä arvokas kuin palestiinalainenkin. Jostain syystä tämä tieto ei kuitenkaan muutu toiminnaksi. Suomikin on aikanaan ollut yksin Gazan ja Ukrainan kaltaisessa asemassa, mutta historiaa ei ole pakko toistaa. Voimme yhtenä valtiona nousta oikeudenmukaisuuden puolesta muiden rinnalle yhdessä tai jättää nousematta, mutta päätös kertoo meistä paljon yhteiskuntana.

Kymmenen käskyä tai ihmisoikeuksien julistus voisivat toimia ohjenuorina tilanteessamme, jos niistä ei ole jo kokonaan päätetty luopua. Ne ovat toisaalta niin korkeita ihanteita, että emme voisi niihin ehkä yltääkään, mutta suunnan on oltava selvästi niitä kohti. Auttaako tässä muukaan? Hyvänä ohjenuorana ne olisivat myös historian voittajille, jotka voivat olla välittämättä säännöistä ja ihmisarvosta niin kauan, kun voittokausi jatkuu. Ei sen kauempaa.

Yhdessä elämässä pärjäämiseen ei tarvita vain yhteiskuntaa, tarvitaan myös ihmisiä.

Palvelualan työntekijä ei pysty yksin nostamaan itseään palkkakuopasta, jos hän ei kuulu ammattiliittoon. Ehkä edes yksi liitto ei onnistu, vaan tarvitaan toisia tukemaan.

Kaikkea ei saa rahalla. Työehdot, tuottavuus ja tasa-arvo, onko meillä varaa tulla toimeen ilman näitä? Tulevaisuutemme on lähikaupan kassan harteilla, hänen päättäväisyytensä ja omanarvontuntonsa, sekä muiden samassa asemassa olevien työn varassa. Heidän keskinäinen solidaarisuutensa ei kuitenkaan yksinään tietenkään riitä. Kaikilla osapuolilla pitäisi olla halua saavuttaa yhteinen hyvä.

Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä

Nylénillä on toinenkin kiinnostava huomio: maailma on kodikas. Kyllä me sen tunnemme, mutta kuinka pitkään?

Ilmastonmuutoksen torjunta ei näytä kauniin lineaariselta, mutta siihenkin vaikuttaa yhteiskunnan tahtotila. Monia edes oma koti ei näytä kiinnostavan, eikä oman itsensä pelastaminen.

Pelkomme muutoksesta ja sen tarpeesta ohjaa ajatuksemme yleensä ylimitoitetuiksi. Kuitenkin kehitys näyttää hetkessä aina pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa on. Kaikki vaikuttaa vain pieneltä näpertelyltä maailman näkökulmasta. Niin on myös ilmastonmuutoksen kohdalla.

Ilmaston puolesta tehtävät muutokset vaativat poikkeuksellisia toimia, mutta se ei ole huono asia. Joku voisi sanoa sitä itsenäisyydeksi tai sen tavoitteluksi. Omasta kodista huolehtimiseksi.

Taustalla on kuitenkin jälleen elämän arvostaminen tai sen puute ja tahtotila. Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä. Että merkitys syntyy yhdessä toisten kanssa.

Kirjoittajalle tärkeitä ovat yhteiset asiat ja tulevaisuus.