Pääkirjoitus

Häpeän tunne syntyy kehossa. Keho on tunteen sijainti, mutta yhtälailla siitä muodostuu mielessä asuva verkosto monimutkaisia tunteita ja ajatuksia. Kuitenkin, kuten Puhakainen kirjoittaa esseessään tässä numerossa, häpeä syntyy myös yhteiskunnan odotuksista ja siitä ympäristöstä, missä keho on.

Yhteiskunnan käsitykset synneistä ja tabuista toimivat häpeän työkaluina, joilla pyritään syrjäyttämään jokin yhteisölle epätoivottu käytös tai jopa ihmisryhmä. Häpeän synnyttäminen on työkalu, joskus tahallinen, joskus tiedostamaton ja tahaton, mutta sen vaikutukset ovat yksilölle todellisia lähtökohdasta huolimatta.

Häpeän tunne muodostuu kuitenkin sisäsyntyisesti, kun yksilö on yhteisössä kasvaessaan hyväksynyt omakseen ne arvot, käytösnormit ja odotukset, jotka yhteisö yksilöilleen asettaa. Häpeä on tehokas sillä sen lisäksi, että yhteisö voi aktiivisesti tuottaa ja voimistaa sitä, myös yksilön oma mieli osallistuu oman itsensä sensurointiin, nöyryyttämiseen ja pakottamiseen. Henkisten raikenteiden purkaminen vaatii työtä, minkä jälkeen tarvitaan lisää työtä uuden normiston ja mielenmaiseman rakentamiseksi.

Joskus tämä on kuitenkin hyvästä. On hyvä kasvaa ihmisenä. Mutta häpeää tehokkaampiakin keinoja yhteisien sääntöjän vahvistamiseksi varmastikin voisi löytyä. Sivilisaatio nojaa laajalti itsesensuuriin ja yhteisiin pelisääntöihin siitä, mikä on sallittua ja mikä ei.

Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa.

Entä mitä käy silloin, kun pelisäännöt radikaalisti muuttuvat tai ovat kyseenalaistettuna? Kenellä on oikeus määrätä, päättää ja ohjata sitä, minkä yhteiskunta kokee hyväksyttäväksi? Lännessä olemme sopineet, että yhteiskunnassa rakenteellisesti pelisäännöt valikoituvat demokratian mekanismein. Monesti tämä prosessi on kuitenkin tarpeellista kyseenalaistaa.

Mielipidevaikuttaminen, disinformaatio ja propaganda-kampanjat pyrkivät epävakaina aikoina siirtämään julkista hyväksyttävyyden aluetta omien valtaintressiensä mukaan ja manipuloinnilla tuottamaan uudenlaista normistoa. Kamppailu normeista on jatkuvaa ja väistämätöntä.

Tässä Etsijän numerossa Lamminen kirjoittaa elämästä tabuna, mikä heijastelee nykyisen yhteiskunnan valtakamppailua oikeudentajusta ja valtavirran keskeisimmistä arvoista. Sen taustalta huokuu huoli ja maailmantuska, johon on varmasti vaikuttanut maailman epävakautunut tilanne taloudesta sotiin ja kriittisiin arvokysymyksiin.

Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa ja niiden ristipaineessa jokainen joutuu käsittelemään oman hyväksyttävyyden alueensa ja päättämään, miten toimii maailmassa sen pohjalta.