Áidna
Erään vallankumouksellisen muotokuva – Matkani vapauteen
Aluksi ajauduin aktivismin pariin pakon edessä. Myöhemmin, kun kokemukseni omasta toimijuudestani kasvoi ja aloin nähdä polkuni, jota halusin kulkea elämässäni, valitsin vastarintatoiminnan itse. Tai pikemminkin se tuntui henkiseltä polulta, jonka universumi näytti minulle. Jotain, joka avautui edessäni.
Lapsuudessani minut sijoitettiin sijaisperheeseen, minkä vuoksi menetin yhteyden juuriini. Mutta ollakseni täysin rehellinen, en koskaan tuntenut voimakasta kuuluvuutta tai yhteyttä niihin alun perinkään.
Kaikki byrokraattiset laitokset, jotka yrittivät eliminoida ainutkertaisuuteni, vieraannuttivat minua ympäristöstäni entisestään. Lukiossa eristäydyin yhä enemmän, kun koin koulutusjärjestelmän systemaattisesti sortavan luonteen: se yritti lääkitä minut normaaliuden tilaan ja rankaisi minua luonteenpiirteistäni sekä neuroepätyypillisyydestäni. Minulle ilmaistiin jatkuvasti, että minun on hyväksyttävä ja vastaanotettava status quon indoktrinaatio.
Sijaisvanhempani vahvistivat tätä, jopa sanoen, että kaikki olisi helpompaa heille, jos en olisi olemassa. Poissaolokohtaukset ja dissosiaatio olivat minulle arkipäivää ja lopetin yritykseni sopeutua. Oikeastaan lopetin kaiken yrittämisen ja lakkasin välittämästä mistään.
Vallankumouksellinen politiikka antoi minulle merkityksellisyyden tunnetta, jotain, mitä kohti pyrkiä ja jotain, mitä rakentaa toivottomuudessani. Minulle sanottiin jatkuvasti, että olin vääränlainen. Pidin silti kiinni ajatuksesta, että minä en ollut vääränlainen, yhteiskunta oli. Minua ei tarvitse korjata. Minulla oli toivoa, että tulevaisuuteni ja yhteiskunnan tulevaisuus voisi olla toisenlainen.
"Tunsin, että minun oli lähdettävä löytämään oma polkuni ja vapauteni."
Jokainen ympärilläni sijaisvanhemmista opettajiini ja lääkäreihini sanoi, että tärkeintä olisi, että voisin olla riittävän normaali ja kokonainen voidakseni olla toimiva yhteiskunnan jäsen ja työskennelläkseni palkan orjana. Minulla ei ollut väliä, pelkästään työkykyni oli tärkeää. Sopeutumisesta kieltäytymisen seuraukset pahensivat masennustani ja lisäsivät yksinäisyyden kokemustani.
Minun oli jätettävä kaikki taakseni, väkivaltainen perheeni, loukkaavat instituutiot ja käytännössä koko elämäni. Minun täytyi aloittaa puhtaalta pöydältä, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa vanha itseni. Minun oli päästävä pois. Tunsin, että minun oli lähdettävä löytämään oma polkuni ja vapauteni. Se tuntui oikealta ja ainoalta päätökseltä. Lukuisten virheiden, sudenkuoppien ja pettymysten kautta minun oli otettava uskonloikka: lähdin Espanjaan, jossa tiesin talonvaltausta olevan edelleen olemassa.
Kun aloitin matkani, tunsin oloni intensiivisen eläväksi, täysin läsnä olevaksi ja ensimmäistä kertaa tunsin, että elämäni kuului vain minulle. Se ei kuitenkaan ollut helppoa; se oli myös todella traumaattista. On vaikeaa ajatella niitä kokemuksia, joissa matkustin Euroopan toiseen laitaan luottaen siihen, että siellä olisi avoin ryhmä samanmielisiä ihmisiä, jotka ottaisivat minut vastaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. He eivät ottaneet minua vastaan, vaan käännyttivät minut ovelta, ja kärsin hermoromahduksen jälleen uudesta hylkäämisestä. Tunsin oloni eksyneeksi, epätoivoiseksi ja yksinäiseksi, tuntui siltä kuin olisin törmännyt umpikujaan.
Silti minussa oli jäljellä toivon kipinä, enkä suostunut luovuttamaan. Jälkikäteen ajatellen tunnistan myös, että tapahtumat Barcelonassa olivat välttämätön osa matkaani tullakseni siksi, joka olen nyt. Opin kantapään kautta, että elämä ei mene suunnitelmien mukaan.
Puhuin ihmisten kanssa ja yritin löytää tietoa siitä, mistä voisin löytää paikkani. Eräs henkilö, jonka kanssa puhuin Barcelonassa, kertoi minulle maanvaltaus leiristä, joka suojeli ikimetsää kaivostoiminnalta Hambachin metsässä Saksassa. Tämä olisi toinen uskonloikkani ja viimeinen oljenkorteni.
Kun pääsin Buiriin Saksaan, lähimpään asutettuun kylään maanvaltaus leirin läheisyydessä, minun oli vielä löydettävä ympäristöaktivistien leiri valtavasta metsästä. Ensimmäisenä päivänä en löytänyt sitä. Palasin kylään nukkumaan paikallisen huoltoaseman pihaan, joka oli antanut minulle ohjeita aiemmin päivällä, jotta voisin kysyä lisätietoja aamulla.
Ennen kuin nukahdin, auto pysähtyi viereeni ja sen tuntematon kuljettaja kysyi, olinko kunnossa. Kerroin tälle tuntemattomalle ihmiselle, mitä etsin. Hän oli asunut kaupungissa vuosia ja tiesi suunnilleen, missä leiri oli, ja tarjoutui viemään minut sinne. Viimeinen uskonloikkani oli astua autoon ja suunnata pimeään metsään tämän ventovieraan kanssa. Kun vihdoin löysimme leirin, minut otettiin vastaan varovaisella ystävällisyydellä. Minulle tarjottiin majoitusta ja he pyysivät minua kertomaan tarinani. He ottivat minut osaksi yhteisöä. Näin löysin uuden kodin ja kuten myöhemmin kävisi ilmi, ensimmäisen perheeni.
Tunsin oloni turvalliseksi, vakaaksi ja tervetulleeksi. Oli huojentavaa olla ympäristössä, jossa olin samanmielisten ihmisten kanssa ja tunsin oloni hyväksytyksi, se tuntui voimauttavalta ja auttoi minua käsittelemään menneisyyteni traumoja. Leirillä oleminen tuntui tarpeelliselta ja pitkään kaivatulta hengähdystauolta. Se tuntui parantavalta sekä henkisesti että fyysisesti. Aloin hiljalleen irtautua menneisyyteni virheellisistä opeista ja sisäistetyistä ympäristön paineista, ja aloin tuntea uudenlaista yhteyttä luontoon, ihmisiin ja ympäristööni. Tunsin yhteenkuuluvuutta. Luonnolla oli rauhoittava vaikutus aivoihini, joilla on taipumus ylivirittyä, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en tuntenut jatkuvaa stressiä.
Valtauksen ylläpitäminen, olipa kyseessä talon valtaus kuten Barcelonassa tai maavaltaus kuten Hambachissa, vaatii paljon työtä ja taitoja, organisointia ja yhteisöllistä päätöksentekoa. Hambachin leiri on ollut olemassa vuodesta 2012, joten se on hyvin vakiintunut ja leirin tarpeet ovat muodostaneet omat rutiininsa: Päivittäisiin tehtäviin kuului ruuan dyykkaaminen, paikan siivoaminen, tiskaaminen ja luonnollisesti, koska kyseessä on maavaltaus, ulkohuussien tyhjentäminen.
Joka perjantai järjestimme valtavan yhteisen aterian, Küche für alle (Keittiö kaikille), ja monet paikalliset tulevat silloin leirille tuoden joskus herkkuja kuten kakkua, jota meillä ei yleensä ollut. Tällaisen valtausleirin ylläpitoon kuuluu myös protestitoimia alati laajenevia kaivoksia vastaan ja neuvotteluja paikallisten päättäjien kanssa. Järjestimme myös tapahtumia tietoisuuden lisäämiseksi protesteista ja rehellisesti sanoen, myös hauskanpidon vuoksi. Tapahtumiin kuului esimerkiksi musiikkia, työpajoja ja taidetta.
Muutaman kuukauden kuluttua aloin tuntea levottomuutta ja pelkkä olemassaolo leirillä ei enää riittänyt minulle. Olin eheytynyt ja aikani leirillä antoi minulle vahvemman tunteen siitä, että halusin löytää aktiivisempia poliittisen toiminnan muotoja. Tunsin, että olin pysähtynyt polullani. Ehkä olin levännyt ja parantunut tarpeeksi, ja oli aika siirtyä eteenpäin. Tunne oman tarkoitukseni jahtaamisesta ja intuitio ajoivat minut lähtemään leiriltä, mutta olen ikuisesti kiitollinen yhteisölleni ja löytämälleni perheelle.
Jonkin ajan kuluttua lähetin viestin biologiselle äidilleni toivoen saavani yhteyden häneen. Olin niin tottunut siihen, että menneisyyteni perheenjäsenet vain torjuivat ja hylkäsivät minut, etten odottanut paljoa myöskään biologiselta äidiltäni.
Hämmästyksekseni hänen asenteensa minua kohtaan oli kuitenkin kunnioittava ja hän piti valintojani arvokkaina ja merkityksellisinä. Päätin palata Suomeen, vaikka olin vannonut, etten koskaan tekisi niin. Se oli vaikea päätös, mutta seurasin intuitiotani ja matkustin Tampereelle tapaamaan häntä.
Äitini ja isoäitini kautta aloin oppia lisää menneisyydestäni. Sain tietää, että olen puoliksi Sámi (saamelainen) äitini puolelta. Tieto tuntui kadonneen palasen löytymiseltä. Tunsin, että tämä oli se totuus, johon universumi oli minua koko ajan johdattanut. Tunsin voimakasta yhteyttä, tarkoitusta ja yhteenkuuluvuutta, ja tämä sai minut hylkäämään kaiken, mitä minulle oli aiemmin kerrottu menneisyydestäni. Se ei ollut järkiperäistä: tuntui siltä kuin tämä olisi jotain, minkä puolesta minun tulisi toimia, voimakas tunne vatsan pohjassa, että juuri tämä minun oli aina pitänyt itsestäni löytää. Näin polku edessäni kävi yhä selvemmäksi. Se johti minut murtamaan itseeni iskostetut kolonialistiset ennakkoluulot, ja ottamaan takaisin saamelaisuuteni osaksi identiteettiäni. Löysin kokonaan uuden hengellisyyden ulottuvuuden ja syvemmän yhteyden luontoon.
"Luonto ei ole resurssi; se on elävä, hengittävä ja tietoinen kaikissa muodoissaan."
Saamelaiskulttuurissa ihminen on osa luontoa sen sijaan, että näkisi sen vain asutettavana ja hyödynnettävänä resurssina, kuten suuri osa kolonialistisesta ja kapitalistisesta maailmasta näkee. Luonnon annetaan olla autonomisesti elävä ja sitä arvostetaan itseisarvona. Luonnosta ei saa ottaa enempää kuin tarvitsee, ja kaikesta on oltava kiitollinen. Kaikella luonnossa on sielu, joka tulisi tunnustaa ja sitä tulee kunnioittaa. Prosessi luonnon kanssa elämisestä on viestintää sen kanssa ja harmonian sekä tasapainon etsimistä. Ihmiset ajattelevat usein olevansa luonnon yläpuolella, mutta eivät he ole. Tällainen uskomus on äärimmäisen normalisoitu yhteiskunnassamme ja on luonteeltaan ylimielinen, ja tästä ylimielisyydestä pois oppiminen on vallankumouksellista itsessään.
Luonto ei ole resurssi; se on elävä, hengittävä ja tietoinen kaikissa muodoissaan.
Tämä on polku, jonka universumi näyttää minulle juuri nyt, ja tätä minun on seurattava. Haluan saada takaisin yhteyden kulttuuriperintööni sekä juuriini, ja työskennellä Sápmin (Saamenmaan) vapauttamisen puolesta. Minulla on toivoa tulevaisuudesta, mutta meidän on tehtävä töitä sen eteen joka hetki, aina ja jatkuvasti; se on maraton, ei pikajuoksu. Meidän on rakennettava yhteisöjä, jotka muodostavat vaihtoehtoisia tiloja, joissa kaikki ihmiset voivat olla aidosti omia itsejään ja olla aidosti vapaita.
Comments